Poliittinen maantiede on tieteenala, joka tutkii sekä poliittisten prosessien alueellisesti vaikuttavia lopputuloksia että tapoja, joilla maantieteelliset olosuhteet vaikuttavat poliittisiin prosesseihin. Perinteisesti poliittinen maantiede analysoi ilmiöitä kolmiasteisessa rakenteessa, jossa valtioiden tutkimus on keskiössä, kansainvälisten suhteiden (tai geopolitiikan) tutkimus sen yläpuolella ja valtionosien kuten paikkakuntien tutkimus sen alapuolella. Tieteenalan tärkeimmät tutkimuskysymykset voidaan tiivistää ihmisten, valtion ja alueiden välisiksi suhteiksi.
Poliittinen maantiede muotoiltiin omaksi tieteenalakseen 1900-luvulla. Etenkin saksalainen maantieteilijä Friedrich Ratzel (1844—1904) erikoistui tieteen ja termin vakiinnuttamisessa. Hän pohjasi näkemyksensä Alexander von Humboldtin (1769—1858), Charles Darwinin (1809—1882) sekä Hegelin (1770—1831) näkemyksiin ja teorioihin.
Tieteen historia thumb|140px|Friedrich Ratzel Ratzel kehitti aluksi teoriaa ”antropologisesta maantieteestä”, josta hän julkaisi kaksiniteisen teoksen vuosina 1882 ja 1891. Teos oli ensimmäinen humaanin maatiedon perusta. Näin syntyi ero aiemmin tunnettuun fyysiseen maantieteeseen, joka oli perustunut luokitteluun ja kokenut aiemmin merkittävän suosion. Työssään Ratzel teki selkeän eron primitiivisten kansojen (Naturvölker) ja kehittyneiden kansojen (Kulturvölker) välille. Hän korosti, että nämä viimeksi mainitut ovat pystyneet muodostamaan oman järjestäytyneen yhteiskunnan, josta käytetään nimitystä valtio. Ratzel jatkoi työskentelyään taksonomioiden parissa ja julkaisi vuonna 1897 teoksen ”Politische Geographie” (Poliittinen maantiede), joka toimi perustana tälle tieteenalalla, joka on hyvin selkeästi keskittynyt valtio-käsitteen ympärille.
Tätä tiedettä kehitettiin eritoten anglosaksisissa maissa, joissa se sai nimen Political Geography (Poliittinen maantiede). Nykyisin tiede on kiinnostunut erilaisista alueellisista kokonaisuuksista, joita voidaan mainita esimerkkeinä valtiot, alueellisen organisaatiot sekä hallinnolliset kokonaisuudet, jotka voivat olla paikallisia tai jopa globaaleja. Kiinnostus kohdistuu myös, sekä alueiden rajoihin että näiden alueiden asukkaisiin. Yhteus asukkaiden ja heidän alueellisen olemisensa suhteen on melko uusi tämän yli satavuotiaan tieteen tutkimusala.Katso: Christian Vandermotten et Julien Vandeburie, Territorialités et politique, Bruxelles, éditions de l'Université de Bruxelles, 2005.
Poliittiseen maantieteeseen on kohdistunut runsaasti myös kritiikkiä ja eritoten sitä ovat antaneet uuden tieteenalan ”geopolitiikan” edustajat. Geopolitiikka kehitettiin Saksassa 1920-luvulla, ja erityisesti sen kehittäjänä toimi Karl Haushofer. Vuonna 1976 ilmestyi Ranskassa Yves Lacosten kirjoittama teos La géographie ça sert d'abord à faire la guerreYves Lacoste; La géographie ça sert d'abord à faire la guerre. Editions Maspero. 1976.. Kirjan kirjoittaja perusti samana vuonna Herodete-aikakauslehden. Kuitenkin tämä hänen teoksensa aiheutti runsaasti keskustelua, mikä johti maantieteen epistemologian uudelleenarviointiin politiikkaan perustuvaksi oppisuunnaksi. Kuitenkaan Lacosten tarkoituksena ei ollut tehdä teosta poliittisesta maantieteestä. Toiset ranskankieliset maantieteilijät kuten Paul Claval, Claude Raffestin sekä Jacques Lévy lähtivät kehittämään edelleen maantieteen poliittista lähestymistapaa. Heistä Jacques Lévy on kiinnostunut politiikan maantieteestä ja Raffestin vallan maantieteestä. Näin poliittinen maantiede on tiede, joka ottaa huomioon sekä politiikan eri osa-alueet ja ilmenemismuodot sekä maantieteen sen eri merkityksissä.
Poliittisen maantieteen ja geopolitiikan välinen ero Eron tekeminen poliittisen maantieteen ja geopolitiikan välillä ei suinkaan ole helppoa, eikä raja ole itsestään selvä. Poliittisen historian tutkijat ja kirjoittajat ovat usein maantieteilijöitä, kun geopoliitikoiden joukossa he ovat hyvin harvinaisia, ja juuri Lacoste on poikkeus. Poliittisen maantieteen tutkijat ja kirjoittajat ovat kehittäneet systemaattisen lähestymistavan (tyypeittäin luetellen sekä ilmiöitä luokitellen), mutta geopoliitikot ovat usein keskittyneet erilaisiin maailmanlaajuisiin teorioihin. He pyrkivät usein tarjoamaan lukijalleen opetuksellisen kuvan maailmasta ja vaikuttamaan poliittisiin päätöksentekijöihin.
Stéphane Rosière on esittänyt näiden kahden tieteen välistä eroa.Katso: Stéphane Rosière, Géographie politique et géopolitique, Ellipses, 2003. Hänen mukaansa poliittinen maantiede on oppi poliittisesta ympäristöstä ja tämä koostuu alueista, rajoista, verkostoista sekä erilaisista symbolisista keskuksista ja painoista. Geopolitiikka puolestaan on oppi tilasta, jota voidaan käsitellä pelipanoksena, tähän kuuluvat toimijat, joko vastustajat tai kannattajat. On esitetty myös muita erottavia tekijöitä, ja tämä epistemologinen kenttä ei vielä ole läheskään selkeytynyt. On myös esitetty näkemyksiä, että poliittinen maantiede olisi eräänlainen geopolitiikan aputiede.
Lähteet
Christian Vandermotten et Julien Vandeburie; Territorialités et politique. Bruxelles, éditions de l'Université de Bruxelles, 2005 Buleon, P.; The state of political geography in France in the 1970s and 1980s., Progress in Human Geography. Vol. 16, No. 1. Edward Arnold, Kent, p. 24 – 40, 1992. Feenberg, Andrew; Critical theory of techonology SFU. 22 May 2006. Rosière, Stéphane; Géographie politique et géopolitique, Ellipses, 2003. Okunev, Igor (2021) Political geography Brussels: Peter Lang
Viitteet
Aiheesta muualla
*