frame|Suur-Suomeen luettiin kuuluvaksi Suomen (vaaleansinisellä) lisäksi varsinkin Itä-Karjala (siniharmaa) ja Kuolan niemimaa (sinipunainen), harvemmin myös Viro (tummansininen) ja Inkeri (sinivihreä), sekä Ruija (tummanvihreä) ja Länsipohja (violetti). Suomen rajoiksi on kuvaan piirretty Tarton rauhan (vuodelta 1920) (keltainen) ja Pariisin rauhan (vuodelta 1947) (punainen) rajat.
Suur-Suomi-aate on irredentistinen, suomalaisten ja muiden itämerensuomalaisten kansojen sekä ulkosuomalaisten yhteenkuuluvuutta korostava heimoaatteen radikaali muoto. Sen tavoitteena on liittää Suomeen Neuvostoliitolle kuulunut Itä-Karjala ja mahdollisesti myös muita Suomen naapurivaltioiden osia, kuten Inkeri tai pohjois-Norjan ja -Ruotsin suomenkielisen väestön asuinalueita. Suur-Suomi-aatetta edustaneista järjestöistä Akateeminen Karjala-Seura puhui Suur-Suomesta sekä tavoitellun suursuomalaisen valtion että suomalais-karjalaisen ei-valtiollisen kieli- ja kulttuuriyhteisön merkityksessä.
Suur-Suomi-aatteen laajamittainen kannatus oli voimakkaimmillaan Suomen itsenäisyyden alkuaikoina. Suur-Suomeen liittyy olennaisesti kolmen kannaksen rajan käsite. 1910- ja 1920-lukujen taitteessa kolmen kannaksen raja oli Suomessa varsin yleisesti hyväksytty tavoite Suomen itärajaksi niin poliittisesti vasemmistolaisissa kuin oikeistolaisissakin piireissä.
Aluksi suomalaiset eivät saaneet itäkarjalaisia innostumaan aatteestaan, koska karjalaiset kärsivät tuolloin nälänhädästä, mikä oli suurempi yhteiskunnallinen ongelma. Itäkarjalaisten oma-aloitteinen halu vapautua neuvostovallasta syntyi laajemmin vasta vuonna 1920 Tarton rauhan solmimisen jälkeen Neuvosto-Venäjän kovennettua otettaan alueesta. Vaikka kapinallisilla oli kansan tuki, Suomesta ei enää saatu laajaa apua ja muutamassa kuukaudessa puna-armeija sai kukistettua kansannousun.
Suur-Suomen tavoittelu loppui jatkosodan aikana, kun ylipäällikkö Mannerheim joutui kesäkuussa 1944 luopumaan suomalaisten miehittämästä Itä-Karjalasta. Syynä oli Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalankannaksella. Toisen maailmansodan jälkeen Suur-Suomi-aate käytännössä sammui.
Suur-Suomen rajat Yleensä Suur-Suomea tavoitelleet hahmottelivat Suur-Suomen itärajaksi Fennoskandian luonnonmaantieteellistä itärajaa, joka kulkee Vienanmereltä Vienankannaksen yli Ääniselle ja Syväriltä Nevajoen tai Rajajoen poikki Suomenlahteen. Nämä rajat sisältävät suomalaisten ja itäkarjalaisten alueet. Joskus mukaan sisällytetään myös Nevajoen eteläpuolinen Inkeri, ViroJääkärimarssin kolmannessa säkeistössä lauletaan "Häme, Karjala, Vienan rannat ja maat / yks' suuri on Suomen valta." Aiempi versio ("Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa...") otti mukaan myös Viron. sekä myös Norjan Ruija ja Ruotsin Norrbottenin suomenkielinen alue. Viron pääministeri ja myöhemmin valtionjohtajaksi noussut Konstantin Päts kannatti Suur-Suomea osana Suomen ja Viron valtioliittoa siten, että Suur-Suomeen kuuluisivat myös suuret järvet, Laatokka, Ääninen ja Peipsijärvi. Hämeen Sanomat innostui asiasta, ja Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti, että asiaa on syytä pohtia.
Joskus Suomen rajoiksi myös esitettiin laajempaa, muinoin itämerensuomalaista aluetta, joka kulkisi Väinältä Väinälle eli Pohjois-Venäjän Vienajoelta Latvian Väinäjoelle. Nykyään lähinnä leikillisessä mielessä joskus puhutaan Suur-Suomesta tarkoittaen jopa Uralille ulottuvaa aluetta.
Historia Niin sanotut Suomen luonnolliset rajat ja kielentutkimus Idea niin sanotusta kolmen kannaksen rajasta on satoja vuosia vanha, peräisin jo ajalta, jolloin Suomi kuului Ruotsiin ja Ruotsin ja Venäjän keisarikunnan välillä oli erimielisyyksiä ja välillä sotia siitä, missä Ruotsin (samalla Suomen) ja Venäjän rajan pitäisi kulkea. Ruotsin valtionjohdossa kolmen kannaksen raja katsottiin helpoimmaksi puolustaa, koska maaraja olisi silloin ollut lyhin mahdollinen. Nuo kannakset ovat Vienankannas, Aunuksenkannas ja Karjalankannas.
1800-luvulla pidettiin tärkeinä valtioiden ja kansojen niin sanottuja luonnonmukaisia rajoja, jotka muodostuivat maantieteellisistä rajoista. Vielä 1800-luvun alkupuolella ei nimitystä Suur-Suomi tiettävästi käytetty, mutta ajatus Suomen luonnonmaantieteellisistä rajoista on peräisin jo noilta ajoilta. Vuonna 1837 kasvitieteilijä J. E. A. Wirzen määritteli Suomen luonnonvaraisten kasvien levinneisyysalueen itäiseksi rajalinjaksi Vienanmeren, Äänisen ja Syvärin ja geologi Wilhelm Ramsay määritteli vuosisadan alussa kallioperätutkimuksissaan Fennoskandian kallioperän käsitteen. Myös Zachris Topelius otti asian myöhemmin esille virkaanastujaisluennossaan vuonna 1854.
Samoihin aikoihin kehittynyt suomalais-ugrilainen kielentutkimus nosti esille poliittisen rajan itäisellä puolella elävät suomalaisten sukulaisheimot, ja poliittisen rajan katsottiin olevan myös kielellisesti ja etnisesti väärässä paikassa. Noilta ajoilta on peräisin muun muassa August Ahlqvistin (A. Oksanen) runo ”Suomen valta”, jossa sukulaisheimojen veljeyttä korostettiin muun muassa seuraavin säkein: ”Äänisjärvi, Pohjanlahti, / Auranrannat, Vienansuu, / siin’ on, suomalainen, mahti, / jok’ ei oo kenenkään muun.”
Heikki Nurmion sanoittamassa Jääkärimarssissa vuodelta 1917 ”Vienan rannat ja maa” määriteltiin kuuluvaksi Suomeen: ”Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa, yks’ suuri on Suomen valta.” Myöhemmin sanat muutettiin uutta tilannetta vastaaviksi: ”Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa, yks’ suuri on Suomen valta.”
Karelianismi
Karelianismi oli taiteilijoiden, kirjailijoiden ja säveltäjien kansallisromanttista Karjala-harrastusta ja karjalaisuuden pitämistä suomalaisuuden alkulähteenä. Karelianismi oli voimakkaimmillaan 1890-luvulla. Esimerkiksi kirjailija Ilmari Kianto oli tunnettu Vienan-ystävä. Hän julkaisi vuonna 1918 Vienan-retkestään kirjan Suomi suureksi – Viena vapaaksi, jonka koko painos on takavarikoitu.
Suur-Suomen idea muissa Pohjoismaissa
Pohjois-Norjassa on suomenkielinen vähemmistö, kveenit. Suomenkielinen asutus oli levinnyt alueelle varsinkin 1860-luvulla. Kveeneillä oli tapana eristäytyä omiin yhdyskuntiinsa. Akateeminen Karjala-Seura ja Suomalaisuuden Liitto tekivät aktiivisesti kveenityötä vuosina 1927–1934 välillä. Näiden yhdistysten tärkeintä toimintaa oli suomenkielisen materiaalin ja propagandan levittäminen eri kanavien kautta. Toiminta hiipui vuodesta 1931 lähtien ja päättyi vuonna 1934, mutta mainittujen järjestöjen lehdissä kveenien asioita käsiteltiin vielä senkin jälkeen.
Norjassa virisi pelko niin sanotusta suomalaisesta vaarasta. Kveenivähemmistöä alettiin norjalaistaa samantapaisin keinoin kuin Itä-Karjalan karjalaisia myöhemmin venäläistää. Pääasiallinen keino oli kulttuuri- ja kielipoliittinen syrjintä koululaitoksen kautta, yksipuolisesti norjankielinen joukkoviestintä ja niin sanottu kaaderipolitiikka. Suomen kielen käyttöä ja arvostusta pyrittiin vähentämään ja suomenkielisten etninen identiteetti ja kulttuuri pyrittiin hävittämään.
Suomen itsenäisyyden alkuaikoina Suomessa alettiin vaatia Ruotsin Norrbottenin suomenkielisten alueiden, eli Länsipohjan liittämistä Suomeen. Tämä oli vastareaktio Ahvenanmaan halulle liittyä Ruotsiin. Suomen valtiovalta perusti Länsipohjan toimikunnan, jonka tehtävänä oli aikaansaada Länsipohjassa suomalaiskansallista liikehdintää. Ruotsissa puolestaan pyrittiin ruotsalaistamaan suomenkielisiä muun muassa lisäämällä ruotsin opetusta Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla. Vielä 1950-luvulla Pohjois-Ruotsin kouluissa suomen kielen puhumisesta rangaistiin.
Heimosodat
1920-luvulla Suur-Suomea rakennettiin heimosodissa, joissa haluttiin yhdistää itämerensuomalaisia kansoja. Tällaista halua oli myös läntisessä Itä-Karjalassa, joista Repolan ja Porajärven kunnat liittyivät Suomeen, tosin vasta tiukkojen ehtojen myötä. Kuitenkin Tarton rauhassa ne jäivät Suomen rajojen ulkopuolelle.
Eniten ajatus Suur-Suomesta elähdytti Akateemisen Karjala-Seuran, Lapuan liikkeen ja sen parlamentaarisen seuraajan IKL:n politiikkaa. Myös Kansallisessa Kokoomuksessa ja Maalaisliitossa oli Suomen suurentamisen kannattajia. Mannerheimin Miekkavala vuonna 1918 ja Miekantuppipäiväkäsky vuonna 1941 lisäsivät Suur-Suomi-innostusta. Vasemmistopoliitikoista suursuomalaisuutta ajoivat Oskari Tokoi ja Väinö Voionmaa, joka julkaisi vuonna 1918 kirjan ”Suur-Suomen luonnolliset rajat”.
Tarton rauha Vuonna 1919 Repolan ja Porajärven kunnat julistautuivat eronneiksi Venäjästä ja liittyneiksi Suomeen, mutta rajansiirtoa ei virallisesti vahvistettu. Vuonna 1920 Tarton rauhanneuvotteluissa Suomi vaati muutakin Itä-Karjalaa itselleen. Venäjä ei suostunut tähän ja vaati Repolaa ja Porajärveäkin itselleen tarjoten vastineeksi Suomelle Petsamoa. Neuvottelujen jälkeen presidentti K. J. Ståhlberg suostui tähän aluevaihtoon. Itä-Karjala-vaateista luopumisen takia oikeiston äärimmäisellä laidalla rauhaa pidettiin niin sanottuna häpeärauhana.
Itäkarjalaisten kansannousu
Suomalaisten vapaaehtoisten heimosoturien ensimmäiset yritykset innostaa itäkarjalaiset kapinaan vuosina 1918–1919 eivät saaneet paljonkaan tukea ja epäonnistuivat niin Vienassa kuin Aunuksessakin. Itäkarjalaisten huomio oli tuolloin maailmansodan aikaisessa nälänhädässä, jota Suomikaan ei voinut lievittää. Heimosoturienkin huolto oli surkeaa, ja siksi he joutuivat vetäytymään Itä-Karjalasta. Myös vuoden 1919 yhteistyö englantilaisten kanssa takkuili.
Suomi halusi Tarton rauhaa solmittaessa vuonna 1920 Itä-Karjalalle kansallishallinnon ja autonomian. Kansainliitto ratkaisi Itä-Karjalan kuuluvan Neuvosto-Venäjälle vaatien, että sille on annettava autonominen itsehallinto. Samaan aikaan Kansainliitto ratkaisi myös Ahvenanmaan kysymyksen Suomen eduksi. Suomen sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneet punaiset nousivat johtoasemaan Itä-Karjalassa, jonne perustettiin Karjalan työkansan kommuuni johtajanaan Edvard Gylling. Punaisten tehtävänä oli lisäksi toimia Suomen vallankumouksen sillanpääasemana. Suomalainen eliitti vahvisti asemansa vuonna 1923, jolloin perustettiin Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.
Koska Karjalan työkansan kommuuni oli käytännössä Suomesta paenneiden punaisten käsissä, Suomi esitti, ettei Neuvosto-Venäjä ollut järjestänyt Itä-Karjalaan sellaista kansanvaltaista itsehallintoa kuin rauhansopimuksessa oli sovittu. Tätä seuranneen epäonnistuneen kansannousun jälkeen Suomeen pakeni neuvostovaltaa vastustaneita itäkarjalaisia.
Kommuunin perustamisen yhteydessä kesällä 1920 Neuvosto-Venäjä otti itäkarjalaiset tiukemmin komentoonsa. Vuodessa olot kommunistien komennossa kävivät niin kurjiksi, että itäkarjalaiset oma-aloitteisesti ryhtyivät vapaustaisteluun neuvostohallintoa vastaan. Metsäsissien johtajana oli Vasili Levonen, jota soturit kutsuivat Ukki Väinämöiseksi. He pyysivät heimosoturi–alikersantti Jalmari Takkiselta tukea toimilleen maaliskuussa 1921. Takkinen auttoikin kansannousun valmisteluissa, mutta parhaimmillaankin metsäsisseissä oli vain 3 000 karjalaista ja 500 suomalaista.
Ensimmäinen iso taistelu käytiin 28. lokakuuta 1921. Takkisenkaan sotilaalliset taidot eivät riittäneet joukkojen johtamiseen, joten hän pyysi jääkärimajuri Paavo Talvelan avukseen. Talvela otti vuosilomaa ja alkoi johtaa sotaa joulukuun puolivälissä 1921. Akseli Gallen-Kallela suunnitteli itäkarjalaisten käyttämän sotalipun. Lippu ei nykyään kuvaa Karjalan tasavaltaa, vaan se on käytössä karjalaisten kansan tunnuksena. Lipun on muokannut nykyasuunsa karjalainen kuvataiteilija Vitali Dobrinin.