Sävellaji on musiikinteoreettinen järjestelmä eli säännöstö, joka kuvastaa sävellyksessä käytettyjä säveliä ja niiden suhdetta toisiinsa. Sävellajiin liittyy läheisesti asteikon käsite. Kappaleen sanotaan olevan esimerkiksi C-duurisävellajissa, kun se käyttää pääasiassa C-duuriasteikon säveliä ja keskittyy C-sävelen ympärille mm. alkamalla siitä ja päättymällä siihen.Aldwell & Schachter 2019, s. 4.YSO: säveljärjestelmät
Sävellajeihin perustuvaa musiikkia sanotaan tonaaliseksi erotuksena atonaalisesta musiikista, jossa ei ole keskussäveltä. Määritelmää voidaan täsmentää edelleen koskemaan nimenomaan duuri- ja mollisävellajeihin perustuvaa musiikkia eli duuri-molli-tonaalisuutta, jolloin jätetään ulkopuolelle modaalinen musiikki, joka sekin perustuu omalla tavallaan keskussäveliin. Arkipuheessa käsite tonaalisuus kuitenkin tarkoittaa nimenomaan duuri-molli-tonaalisuutta.Aldwell & Schachter 2019, s. 19.
Sävellaji voi vaihtua kesken musiikkiteoksen, mitä kutsutaan modulaatioksi.YSO: modulaatio
Sävellaji on olennainen käsite erityisesti tutkittaessa länsimaista barokin, klassismin ja romantiikan ajan musiikkia, populaarimusiikkia ja jazzia, sillä ennen 1600-lukuaPincherle 1963, s. 70, 1800-luvun jälkeenPersichetti 1961, s. 9 ja muualla maailmassa sävelletty musiikki noudattaa osin erilaisia säveljärjestelmiä, esimerkkinä intialaiset rāgat. Tämä artikkeli käsitteleekin sävellajia ensisijaisesti klassisen musiikin kannalta.
Sävellajien, sävelten ja sointuasteiden nimet ja merkintä
Sävellajit Kromaattisessa asteikossa on 12 säveltä, joista jokainen voi toimia sävellajin perussävelenä eli toonikana, jonka mukaan sävellaji nimetään. Sävellajeja on kahta tyyppiä: duuri- ja mollisävellajeja. Näin ollen sävellajeja on yhteensä 24. Enharmoniset vastineet lasketaan tässä yhdeksi sävellajiksi.
Sävellajin nimi muodostuu perussävelestä väliviivalla yhdistettynä duuri- tai mollipäätteeseen; esimerkiksi As-duuri tai f-molli. Suomeksi duurisävellajien perussävel kirjoitetaan isolla kirjaimella, mollien vastaavasti pienellä. Duurisävellajeissa ylennettyjen ja alennettujen sävelten nimissä vain ensimmäinen kirjain kirjoitetaan isolla.Mattila 2013, s. 15.
Sävelasteet Sävellajin sävelillä on kullakin oma nimi. Suluissa on vanhat suomenkieliset nimitykset:Aldwell & Schachter 2019, s.6.
toonika (perussävel) supertoonika (teräsävel) mediantti (välittäjä) subdominantti (leposävel) dominantti (huippusävel) submediantti (alavälittäjä) johtosävel; luonnollisessa mollissaAldwell & Schachter 2019, s.16 subtoonika
Kahdeksas sävel on jälleen toonika eli ensimmäinen sävel, mutta oktaavia korkeammalla.
Sointuasteet Sointuasteista käytetään pitkälti samoja nimiä kuin sävelasteista. Ne merkitään kuitenkin roomalaisilla numeroilla I–VII. Sointujen käännökset ilmaistaan kenraalibassonumeroilla.Aldwell & Schachter 2019, s. 49.
Duuri ja molli
Asteikkojen sävelaskelrakenne pienoiskuva|Duuri ja molli suhteessa toisiinsa. Sävellajit pohjautuvat diatoniseen asteikkoon, josta on johdettu duuri- ja molliasteikot.Aldwell & Schachter 2019, s. 18. Diatoninen asteikko noudattaa tiettyä koko- ja puolisävelaskelten kaavaa, ja niin tekevät myös duuri- ja molliasteikot. Jokaisessa duuriasteikossa koko- ja puolisävelaskelten järjestys on seuraava:
1—1—½—1—1—1—½;
ja luonnollisessa molliasteikossa:
1—½—1—1—½—1—1.Aldwell & Schachter 2019, s. 7, 15.
Merkittävin ero duuri- ja molliasteikoissa on asteikon kolmas sävel. Duuriasteikossa se on suuren terssin päässä toonikasta, mollissa pienen.Aldwell & Schachter 2019, s. 14.
Oheisesta kuvasta näkyy, miten duuri- ja rinnakkaisen molliasteikon rakenne limittyy.
Sävelten väliset suhteet Sävellajin määrityksen kannalta olennaista on käytettyjen sävelten väliset suhteet. Tämä voidaan tehdä tarkastelemalla erikseen horisontaalisesti melodisia linjoja sekä vertikaalisesti sointuja, kuten Aldwell & Schachter (2019) tekevät.
Melodiset pyrkimykset Lähtökohtaisesti toonika aloittaa ja päättää sävellyksen ja muutenkin toimii keskuspisteenä, johon muut sävelet suhteutetaan. Toisin sanoen kaikki muut sävelet pyrkivät kohti toonikaa, ja niiden voidaan sanoa olevan aktiivisia verrattuna vakaaseen toonikaan. Vakaiksi säveliksi voidaan joissain tapauksissa luokitella myös 3, mediantti ja 5, dominantti.Aldwell & Schachter 2019, s. 9. Samannimiset soinnut ovat kuitenkin asia erikseen: dominanttisointu mielletään usein äärimmäisen epävakaaksi ja kohti toonikasointua pyrkiväksi.Aldwell & Schachter 2019, s. 84.
Vakaita säveliä ovat siis 1, 3, ja 5, joita kohti niiden väliin jäävät aktiiviset 2, 4, 6 ja 7 pyrkivät. Tämä ilmenee kaikissa tonaalisen musiikin lajeissa aina lastenlauluista suuriin sinfonioihin.
Harmoniset pyrkimykset Melodialinjat pyrkivät kohti 1. asteen säveltä. Sama ilmiö toistuu harmonian eli sointujen tasolla. pienoiskuva|Neliääninen V7–I-kulku. I asteen sointu jää kvintittömäksi. Länsimaisen harmonian peruskulku on I–V–I. Dominantti-toonika-liikkeessä toteutuu vahvin mahdollinen bassoliike, alaspäinen kvintti 5–1, sekä melodiset liikkeet 7–1 ja 2–1. Jos dominanttisointuun otetaan mukaan vielä septimi, korostuu soinnun dominanttinen pyrkimys kohti toonikaa septimin dissonoivuuden takia entisestään.Aldwell & Schachter 2019, s. 89.
II ja IV ovat subdominanttisointuja, ja ne esiintyvät pääasiallisesti ennen dominanttia. Tässä, klassisromanttiseen ohjelmistoon rajatussa kontekstissa ne eivät saa esiintyä dominantin jälkeen.Aldwell & Schachter 2019, s. 126.
VI asteen sointu voi johtaa joko subdominantille (II tai IV) tai dominantille (V tai V6). VI–II–V–I on kvinttilaskuisena kulkuna erityisen tehokas.Aldwell & Schachter 2019, s. 159. IV6:ssa on alimpana sama sävel kuin VI:ssa, joten yhdellä voi korvata toisen.Aldwell & Schachter 2019, s. 163.
III asteen sointua voi käyttää I asteen laajennuksena, esimerkiksi matkalla IV asteelle.Aldwell & Schachter 2019, s.230 Toinen vaihtoehto on edellä mainitun kvinttilaskun pidentäminen kattamaan III asteen: III–VI–II–V–I.Aldwell & Schachter 2019, s. 232.
VII asteen sointu toimii vähennetyn laatunsa takia dominanttina duurissa ja harmonisessa mollissa. Luonnollisessa mollissa se on duurisointu ja voi toimia välittäjänä III asteelle ja, esimerkiksi, edelleen kvinttilaskuun: VII–III–VI–II–V–I.Aldwell & Schachter 2019, s. 236.
Etumerkinnät C-duurissa ja luonnollisessa a-mollissa käytetään vain diatonisen sasteikon säveliä C, D, E, F, G, A ja H, jotka esimerkiksi pianolla soitetaan valkoisilla koskettimilla (elleivät muut sävelet esiinny tilapäisesti muunnesävelinä). Muissa sävellajeissa ainakin osa sävelistä on ylennetty tai alennettu, jotta edellä kuvatut sävelaskelrakenteet toteutuvat. Nuottikirjoituksessa tämä osoitetaan kiinteillä etumerkinnöillä, jotka sijoitetaan nuottiviivastolla jokaisen rivin alkuun. Etumerkkejä ovat ylennysmerkit ja alennusmerkit .
Kiinteässä etumerkinnässä etumerkit kirjoitetaan aina samaan järjestykseen. Ylennysten kirjoittaminen aloitetaan fis:stä ja alennusten kirjoittaminen aloitetaan b:stä. Järjestyksen lisäksi myös niiden sijoitus nuottiviivastolla on vakiintunut, esimerkiksi fis sijoitetaan G-avaimella aina ylimmälle viivalle eikä alimpaan väliin.Gould 2011, s. 91.
Duuri- ja mollisävellajiparit, joilla on keskenään sama etumerkintä (esim. C ja a), ovat nimeltään rinnakkaissävellajeja. Niiden perussävelten välillä on aina pieni terssi siten, että duuri on ylempänä ja molli alempana. Tämä ilmenee myös solmisaationimissä la–ti–do-kulussa.
Duuri- ja mollisävellajit, joilla on sama perussävel, mutta eri etumerkintä (esim. C ja c), ovat nimeltään muunnossävellajeja.
Luettelo duuri- ja mollisävellajeista
pienoiskuva|Ylennys- ja alennusmerkkisten sävellajien perussävelet voi esittää nousevina ja laskevina kvintteinä. Ks. myös kvinttiympyrä.
Ylennysmerkkiset sävellajit kehys|Cis-duurin ja ais-mollin etumerkintä. Ylennysmerkkiset sävellajit muodostavat sarjan, jossa jokaisen sävellajin perussävel on sama kuin edellisen viides sävel eli dominantti. Toisin sanoen jokainen uusi sävellaji on edellistä kvintin korkeammalla. Jokaisessa sävellajissa on yksi ylennetty sävel enemmän kuin edellisessä. Ne ovat:
G-duuri ja e-molli: yksi ylennys: fis; D-duuri ja h-molli: kaksi ylennystä: fis ja cis; A-duuri ja fis-molli: kolme ylennystä: fis, cis ja gis; E-duuri ja cis-molli: neljä ylennystä: fis, cis, gis ja dis; H-duuri ja gis-molli: viisi ylennystä: fis, cis, gis, dis ja ais; Fis-duuri ja dis-molli: kuusi ylennystä: fis, cis, gis, dis, ais ja eis; Cis-duuri ja ais-molli: seitsemän ylennystä: kaikki sävelet ylennettyjä.Aldwell & Schachter 2019, s. 13, 17–18.
Alennusmerkkiset sävellajit kehys|Ces-duurin ja as-mollin etumerkintä.Vastaavanlaisen sarjan muodostavat myös alennusmerkkiset sävellajit. Tällöin kuitenkin jokaisen sävellajin perussävel on sama kuin edellisen neljäs sävel eli subdominantti. Toisin sanoen jokainen uusi sävellaji on edellistä kvintin matalammalla. Ne ovat:
F-duuri ja d-molli: yksi alennus: b; B-duuri ja g-molli: kaksi alennusta: b ja es; Es-duuri ja c-molli: kolme alennusta: b, es ja as; As-duuri ja f-molli: neljä alennusta: b, es, as ja des; Des-duuri ja b-molli: viisi alennusta: b, es, as, des ja ges; Ges-duuri ja es-molli: kuusi alennusta: b, es, as, des, ges ja ces; Ces-duuri ja as-molli: seitsemän alennusta: kaikki sävelet alennettuja.
B tarkoittaa alennettua H:ta.
Kaksoisylennykset ja -alennukset Yllä olevia sarjoja voitaisiin jatkaa pidemmällekin, mutta tällöin osa sävelistä jouduttaisiin ylennetämään tai alennetamaan kaksinkertaisesti; esimerkiksi Gis-duurissa olisi kaksinkertaisesti ylennetty sävel fisis ja des-mollissa kaksoisalennettu sävel bb.
Käytännössä tällaisia sävellajeja esiintyy vain sävellyksen keskellä tilapäisesti modulaatioiden seurauksena. Yleensä ne korvataan niitä enharmonisesti vastaavilla sävellajeilla, esimerkiksi Gis-duuri As-duurilla ja des-molli cis-mollilla.
Harmoninen molli Harmonisessa mollissa 7. sävel ylennetään. Tätä ei kuitenkaan osoiteta nuottien alkuun merkityssä kiinteässä etumerkinnässä, vaan tarvittava ylennys- tai palautusmerkki sijoitetaan joka kerta sitä tarvittaessa välittömästi nuotin eteen ikään kuin kyseessä olisi tilapäinen muunnesävel.Aldwell & Schachter 2019, s. 17.
Etumerkintöjen kirjoitus muilla avaimilla pienoiskuva|Etumerkinnät eri C- ja F-avaimilla. Ainoastaan tenoriavaimella ylennysmerkit kirjoitetaan eri tavalla, joka näkyy oheisesta kuvasta. Siinä fis sijoitetaan toiseksi alimmalle viivalle ja ylennysmerkeistä muodostuu nouseva kuvio. Kaikilla muilla avaimilla ylennys- ja alennusmerkit tulevat samankaltaiseen, laskevaan muotoon. Tenoriavaimen ylennysmerkkien kanssa on tehtävä näin, koska diskanttiavaimen kuvion kanssa tila käytännössä loppuu kesken, ja sävelten sijainti tenoriavaimella käytännössä estää diskanttiavaimen kuvion käytön ylennyksille. Fis voitaisiin periaatteessa kirjoittaa viivaston päälle, jolloin kuvio alkaisi samalla tavalla kuin kolmella muulla nuottiavaimella. Ongelmaksi muodostuisi kuitenkim kolmas etumerkki, gis, joka menisi samaa kuviota noudatettaessa ensimmäiselle yläapuviivalle. On sanomattakin selvää, että gis on kirjoitettava oktaavia alemmas, toiseen väliin. Koska yksinään viivaston päällä fis voisi näyttää kömpelöltä, myös fis kirjoitetaan oktaavia alemmas, toiselle viivalle, jolloin saadaan samanlainen puolisuunnikkaan muotoinen kuvio, joka on ennestään alennusmerkeillä.
Muut etumerkinnät Säveltäjä Béla Bartók käyttää Mikrokosmos-pianokokoelmassaan runsaasti poikkeuksellisia etumerkintöjä, jotka eivät edusta vakiintuneita käytäntöjä tai sävellajeja.Gould 2011, s. 94.
Kvinttiympyrä thumb|right|400px|Kvinttiympyrä, johon on merkitty duuri- ja mollisävellajit. (Tässä on käytetty englantilaista sävelten nimistöä, ja sen mukaisesti B merkitsee alentamatonta säveltä, josta Suomessakin vanhastaan käytetyssä saksalaisessa nimistössä käytetään merkintää H.)