Kuudes liittokunta (1813–1814) oli Yhdistyneen kuningaskunnan johtama liittokunta Ranskan ensimmäistä keisarikuntaa vastaan. Mukana olivat Itävalta, Preussi ja muita saksalaisvaltioita sekä Portugali, Espanja, Ruotsi ja Venäjä. Sodan tuloksena Ranskan keisari Napoleon I karkotettiin Elballe ja Bourbon-suku palasi Ranskan valtaistuimelle.

Liittokunnan muodostumisen syy oli se, että Venäjän keisarikunta ei pysynyt kaupallisten etujensa vastaisessa mannermaasulkemuksessa Ranskan haluamalla tavalla, mikä oli tämän kannalta välttämätöntä taloudellisen kriisin aikaansaamiseksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Napoleon päätti pakottaa Aleksanteri I:n mannermaasulkemukseen sodalla. Toisena tavoitteena oli Puolan vapauttaminen Venäjän vallasta Ranskasta ulko- ja puolustuspoliittisesti riippuvaiseksi valtioksi. Puolalaiset osallistuivat Ranskan Venäjän sotaretkeen 100 000 sotilaan voimin.

Tausta Ranska valloitti 27. tammikuuta 1812 Ruotsin Pommerin.

Ruotsi ja Venäjä solmivat Pietarissa 5. huhtikuuta 1812 salaisen sopimuksen, joka oli suunnattu Ranskaa ja Tanska-Norjaa vastaan ja joka astuisi voimaan, kun Venäjän ja Ranskan välillä syttyisi sota. Sopimuksessa Ruotsi vahvisti uudelleen Haminan rauhan ja Suomen kuulumisen Venäjälle. Venäjä taas katsoi Norjan kuluvan kompensaationa Ruotsille. Tanskalle, joka menettäisi Norjan Ruotsille, sopimuksessa luvattiin kompensaatio Saksasta. Siinä tapauksessa, että Tanska-Norja ei suostuisi, sitä kohdeltaisiin Venäjän ja Ruotsin yhteisenä vihollisena, ja Venäjä käyttäisi Suomessa olevia joukkojaan Tanskan painostamiseen. Sen jälkeen Venäjä ja Ruotsi taistelisivat yhdessä Ranskaa vastaan Saksassa.

Aleksanteri I esitti 8. huhtikuuta 1812 Ranskalle vaatimuksen vetää joukkonsa pois Preussista, Pommerista, Puolasta ja Danzigista.Volanen s. 102.

Venäjä ja Ruotsi solmivat rauhan Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa 18. heinäkuuta 1812 Örebrossa.Volanen s. 103.

Venäjän sotaretki

Noin 600 000 Ranskan suuren armeijan sotilasta hyökkäsi Venäjälle 23. kesäkuuta 1812 valloittaen Moskovan, mutta joutui huollon vuoksi peräytymään, koska Aleksanteri I ei suostunut rauhaan, vaan Venäjä jatkoi puolustustaisteluaan. Ylipäällikkö Napoleon Bonaparten ja marsalkkojen Louis-Nicolas Davout'n, Michel Neyn, ja Nicolas Oudinot'n sekä varakuningas Eugène de Beauharnais johtamat joukot viettivät liian pitkään Moskovassa odottamassa Aleksanteri I:n rauhantarjousta tai antautumista, talvi tuli joukkojen huollon kannalta liian aikaisin jo lokakuussa. Vetäytyessään venäläiset olivat käyttäneet poltetun maan taktiikkaa vaikeuttaakseen ranskalaisten huoltoa. Lisäksi Venäjän sotaretki oli luonteeltaan laajempi kuin ajankohdan sodat: myös armeijaan värväämättömät talonpojat taistelivat ranskalaisia vastaan. right|thumb|300px|Vuonna 1812. Illarion Prjanišnikovin maalaus vetäytyvistä ranskalaisista vuodelta 1874. Tämän kansansodan luonteen vuoksi on venäläisessä historiankirjoituksessa Napoleonin sotaretkestä Venäjälle käytetty nimeä isänmaallinen sota sen laajaperäisen luonteen vuoksi. Ranskalaisten vetäydyttyä venäläisjoukot osallistuivat taisteluihin vielä Keski- ja Länsi-Euroopassa, mikä tutustutti ne länsimaisiin instituutioihin. Vertailukohdan saaminen venäläisen yhteiskunnan piirteisiin synnytti uudistusvaatimuksia ja dekabristikapinan myöhemmin.

Sota Saksassa Yhdistyneen kuningaskunnan ulkoministeriksi oli tullut kesällä 1812 lordi Castlereagh. Hän oli lähettänyt Napoleonin perääntyessä syksyllä 1812 Pietarin-lähettiläs William Cathcartille pyynnön selvittää Aleksanteri I:n mielipide Yhdistyneen kuningaskunnan suunnitelmaan, joka koski Ranskan pitämistä aloillaan. Aleksanterille William Pittin vuonna 1805 laatima muistio oli entuudestaan tuttu. Sen mukaan Ranskan pitäminen aloillaan edellytti riittävän "suuria massoja", joiksi Pitt oli ajatellut Itävaltaa, Venäjää ja Preussia. Pienet maat kutsuttaisiin avustamaan niitä tai laitettaisiin maksamaan, jos asettuisivat vastustamaan. Pittin suunnitelmaan kuului myös oikeusjärjestyksen luominen Eurooppaan sekä Yhdistyneen kuningaskunnan ja Venäjän asettaminen sitä takaamaan. Aleksanterille suunnitelma sopi.Volanen s. 109–110.

Aleksanteri I halusi varmistaa Napoleonista saamansa voiton ja vahvistaa edelleen Venäjän suurvalta-asemaa Euroopassa. Keskeisiä tavoitteita olivat järjestää Puolan asema uudelleen Venäjän ehdoilla ja ratkaista suhteet Ruotsiin ja Tanska-Norjaan kestävällä tavalla. Venäjän keisari päätti edetä armeijansa kanssa nopeasti kohti Pariisia ja liittoutua sekä Yhdistyneen kuningaskunnan että Napoleonin alistamien Itävallan ja Preussin kanssa. Puolalaiset eivät vastustaneet venäläisten armeijaa, ja maaliskuun alussa Aleksanteri I:n joukot olivat edenneet jo Berliiniin.

Venäjä ja Preussi solmivat 28. helmikuuta 1813 Kaliszin sopimuksen, jota seurasi Preussin sodanjulistus Ranskalle 16. maaliskuuta 1813. Venäjän armeijan vahvuus oli huhtikuun puolivälissä 110 000 sotilasta, joista 30 000 oli ratsuväkeä. Preussilla oli 80 000:n sotilaan armeija.

Napoleon kokosi uuden armeijan ja lähti huhtikuun 15. päivänä 1813 uuden armeijansa johdossa lähestyvää Venäjän armeijaa vastaan. Armeijan vahvuus oli 226 000 kokematonta sotilasta ja 457 tykkiä. Samalla hän vaati uhkailevaan sävyyn Itävaltaa liittymään mukaan. Itävalta oli tuolloin vielä Ranskan liittolainen, mutta monarkismia kannattanut ulkoministeri Metternich vastasi, ettei Itävalta voi liittyä sotaan toimiessaan rauhanvälittäjänä.

Napoleon aiheutti 2. toukokuuta 1813 Lützenissä ja 20.–21. toukokuuta Bautzenissa liittoutuneille 40 000 miehen tappiot. Ruotsi armeija oli noussut maihin Pommerissa 17. toukokuuta 1813. Taistelut taukosivat 4. kesäkuuta tehtyyn aselepoon, jonka aikana kumpikin osapuoli kokosi joukkojaan. Aselevon välittäjänä oli toiminut Itävallan ulkoministeri Metternich. Hän ilmoitti nyt Venäjälle ja Preussille Itävallan liittyvän sotaan Ranskaa vastaan. Kesäkuun 18. päivänä Aleksanteri I ja Metternich tapasivat ja sopivat rauhanehdoista, joita Napoleon ei kuitenkaan hyväksynyt. Heinäkuun puolivälissä Venäjän, Preussin, Itävallan ja Ruotsin sotilasesikunnat pitivät yhteisen kokouksen ja valitsivat liittokunnan koko armeijan komentajaksi Itävallan marsalkka Karl Philipp zu Schwarzenbergerin. Jo syksyllä liittoutuneilla oli aseissa kolme suurta armeijaa, joissa oli yhteensä yli puoli miljoonaa miestä: Böömin armeija komentajanaan ruhtinas Schwarzenberg, Sleesian armeija komentajanaan Gebhard von Blücher ja pohjoisarmeija komentajanaan Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhana. Sen jälkeen Itävalta julisti sodan Ranskalle.Volanen s. 113.

Aselevon päätyttyä 13. elokuuta Napoleon aloitti etenemisen. Tuossa vaiheessa Napoleonin armeija oli kasvanut 442 000:een mieheen. Heistä yli 40 000 oli ratsuväkeä. Napoleon aiheutti 26.–27. elokuuta käydyssä Dresdenin taistelussa tappion Schwarzenbergin johtamalle Böömin armeijalle kärsien itse vain vähäistä mieshukkaa. Napoleon oli sairastunut taistelun aikana, mikä haittasi vihollisen takaa-ajoa ja täydellistä lyömistä. Lisäksi hänen joukkojensa sivustat lyötiin erillisissä yhteenotoissa. Ennen Leipzigin taistelua liittokunta teki Teplitzissä keskinäisen sopimuksen, jonka mukaan yhteisenä tavoitteena Euroopassa on "oikeudenmukainen tasapaino". Leipzigin taistelussa 16.–18. lokakuuta 1813 Napoleonin joukot kärsivät tappion, mutta ne kykenivät järjestäytyneeseen vetäytymiseen alueelta.Volanen s. 112.

Napoleon palasi Leipzigin tappion jälkeen 9. marraskuuta 1813 Pariisiin. Hän esitti Itävallalle erillistä aselepoa, hylkäsi liittokunnan esittämät rauhanehdot ja alkoi varustaa armeijaa uutta sotaretkeä varten.

Sota Iberian niemimaalla

Espanjassa ja Portugalissa käyty Pyreneiden niemimaan sota eli Espanjan itsenäisyyssota oli yksi ensimmäisistä itsenäisyyssodista, ja se on merkityksellinen laajamittaisen sissisodan käytänteiden muodostumiselle. Sota alkoi, kun ranskalainen kenraali Jean-Andoche Junot vei 20 000 miehen joukkonsa Lissaboniin marraskuun 1807 lopussa, jolloin Portugalin kuningasperhe pakeni Brasiliaan. Madridissa puhkesi Ranskan-vastainen kapina 2. toukokuuta 1808. Ranska vastasi siihen teloittamalla satoja kapinallisia. Tämä johti kansannousun laajenemiseen. Espanjan armeijan jäänteet aloittivat sodan ranskalaisia vastaan, ja mukaan liittyi suuri määrä siviilejä. Vapaaehtoiset organisoituivat paikallisiksi kapinajuntta-nimisiksi ryhmiksi, jotka tekivät yllätyshyökkäyksiä ranskalaisten kuljetuksia ja pikku varuskuntia vastaan. Britannia sekaantui tilanteeseen, ja heinäkuussa 1808 alueelle tuli 35 000 brittisotilasta Arthur Wellesley Wellingtonin komennossa.

Syksyllä 1808 Napoleon toi Espanjaan 200 000 miehen armeijan. Hän valloitti Madridin joulukuussa ja löi brittiarmeijan 16. tammikuuta 1809 Galician La Coruñassa. Wellingtonin brittijoukot alkoivat vuonna 1813 saada yliotteen Ranskan joukoista. Tammikuussa Wellington valtasi Madridin ja karkotti Napoleonin nimittämän kuninkaan Joseph Bonaparten. Ratkaisutaistelu käytiin 21. kesäkuuta 1813 Vitoriassa. Brittien, espanjalaisten ja portugalilaisten joukot voittivat ylivoimaisesti. Sota niemimaalla päättyi Napoleonin tappioon kuudetta liittokuntaa vastaan. Brittijoukot jatkoivat tosin sotaa tunkeutumalla Ranskan alueelle.

Sota Tanskassa Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhana hyökkäsi Leipzigin taistelun jälkeen Tanskan alueelle Holsteiniin saadakseen Norjan, joka oli luvattu hänelle palkkioksi sotaan osallistumisesta. Lyhyen sodan jälkeen Tanskan kuningas Fredrik VI luovutti Kielin rauhassa Ruotsille Norjan ja liittyi samalla Napoleonin-vastaiseen liittokuntaan. Tanska sai kompensaationa Pommerin ja Rügenin saaren.

Sota Ranskassa Sotanäyttämö siirtyi alkuvuonna 1814 Ranskaan. Napoleon lähti 24. tammikuuta 1814 uuden armeijansa kanssa liittokunnan armeijaa vastaan. Wellington eteni etelästä kohti Bordeaux'ta. Pohjoisesta marssi kolme suurta armeijaa, joissa oli yhteensä 200 000 miestä johtajinaan Schwarzenberg, Blücher ja Friedrich Wilhelm von Bülow. Napoleonilla oli kenttäarmeijassaan 40 000 miestä, ja hän osoitti jälleen sodanjohtotaitojaan. Ylivoima oli kuitenkin liian suuri. Pariisi kukistui maalis-huhtikuun vaihteessa 1814, ja Napoleon luopui kruunusta 6. huhtikuuta.

Seuraukset Kuudennen liittokunnan sota päättyi Pariisin kaupungin antautumiseen, Ranskan uuden kuninkaan Ludwig XVIII:n valintaan, rauhansopimuksen allekirjoittamiseen 30. toukokuuta 1814 ja Napoleonin pakoon Elballe. Lopullista Euroopan järjestelyä varten päätettiin pitää lokakuun alussa kongessi Wienissä.

Koska Napoleon kuitenkin palasi kesken Wienin kongressin valtaan sadan päivän keisarikunnan ajaksi vuonna 1815, muodostettiin seitsemäs liittokunta samalta kuudennen liittokunnan pohjalta Napoleonin lopulliseksi kukistamiseksi.

Lähteet

Aiheesta muualla

* luokka:Kansainvälinen politiikka Luokka:Venäjän sodat Luokka:Tanskan sotahistoria Luokka:1810-luku