Ristiretket Baltiaan olivat kirkon hyväksymiä sotaretkiä, joita etupäässä saksalainen ritarikunta ja kalparitaristo sekä myös tanskalaiset ja ruotsalaiset tekivät Baltiassa asuvia pakanakansoja ja ortodokseja vastaan. Nämä ristiretket tehtiin etupäässä 1200-luvulla. Ristiretkien tärkeimmät lähteet ovat Henrik Lättiläisen laatima Henrik Liivinmaalaisen kronikka ja anonyymin kirjailijan Liivinmaan riimikronikka. Henrikin teos käsittää vuodet 1184–1227. Liivinmaan kronikka taas käsittää vuodet 1180–1290. Baltian valtaaminen saatiin päätökseensä vuoteen 1238 mennessä, vaikkakin vielä tämän jälkeen olot säilyivät epävakaina. Varsinaisesti tilanne rauhoittui vasta 1300-luvulla.Niitemaa ja Hovi, s. 82
Tausta Saksalaisten levittäytyminen itään () alkoi jo sydänkeskiajalla ja ulottui Baltian alueelle 1100-luvun puolivälissä. Saksalaisten voiman lujittumisen mahdollisti Skandinavian maiden heikentyminen ja Kiovan Venäjän tuhoutuminen mongolien hyökkäysten takia. Saksalaisten levittäytymisen Baltiaan laukaisi alueen kauppaherruuden tavoittelu.Alenius 2000, s. 34 Lyypekin vuonna 1158 ja Artlenburgin sopimuksen myötä saksalaiskauppiaat vakiinnuttivat asemansa Luoteis-Saksan–Gotlannin linjalla. Tämän jälkeen he alkoivat vallata kauppaa Väinäjoella.Niitemaa ja Hovi 1991, s. 58 Väinäjoki oli tuolloin tärkein Venäjän sisämaahan johtanut tavarankuljetusreitti.Alenius 2000, s. 35 Uusi alustyyppi koggi mahdollisti entistä suurempien tavara- ja miesmäärien kuljetukset meriteitse. Tanskalaiset ja ruotsalaiset kauppiaat jäivät nopeasti alakynteen, kun he käyttivät vain rannikon kauppapaikkoja saksalaisten purjehtiessa sisämaahan.Zetterberg 2007, s. 57 Saksalaiset perustivat alueelle kauppa-asemia, joista ensimmäinen perustettiin Henrikin Liivinmaan kronikan mukaan vuonna 1159 Väinäjoen suulle nykyisen Riian alueelleZetterberg 2007, s. 58.
Ensimmäisiä lähetyssaarnaajia alueella oli Meinhard, joka tuli alueelle Segebergin luostarista läheltä Lyypekkiä. Meinhard sai luvan lähetyssaarnaustoiminnalleen Väinäjoen vartta muodollisesti hallinneelta Polotskin ruhtinaalta. Luvan saatuaan Meinhard perusti alueen ensimmäisen kirkon vuonna 1184 Ykskylään. Kirkon suojaksi rakennettiin Gotlannista tulleiden muurarien ja kristinuskoon kääntyneiden liiviläisten avulla kaksi kivilinnaa. Lähetystyö tapahtui rauhanomaisesti Meinhardin kastaessa Väinäjoen varren ja munkki Teoderikin kastaessa Toreidan liiviläisiä. 1186 Bremenin arkkipiispa Hartvig II vihki Meinhardin Ykskylän piispaksi. Meinhard kuoli vuonna 1196.Niitemaa ja Hovi 1991, s. 59
Latvian alueen alistaminen pienoiskuva|vasen|Balttilaiset heimot 1200-luvun alussa Liiviläiset Meinhardin kuoltua liiviläisten kerrotaan pesseen kasteensa pois Väinäjoessa. Meinhardin seuraaja Bertold karkotettiin Liivinmaalta vuoden 1196 kesällä. Tästä kuultuaan paavi Celestinus III antoi luvan lähettää ristiritareita alueelle.Vaalgamaa 2001, s. 39 Bertold tuli takaisin alueelle kesällä vuonna 1198 mukanaan noin tuhat ristiretkeläistä.Zetterberg 2007, s. 59 Hän eteni liiviläisten valtaamalle Holmen linnalle ja vaati näitä ottamaan kasteen takaisin vastaan. Liiviläiset eivät suostuneet ja Bertold lähti takaisin kohti Väinäjoen suuta, jonne hänen joukkonsa olivat rantautuneet laivoistaan. Holmen linnaa olisi ollut mahdoton vallata ilman laivoja, jotka oli jätetty rantautumispaikkaan. Matkalla takaisin liiviläiset väijyttivät saksalaiset lähellä nykyistä Riikaa. Saksalaiset olivat voittamassa taistelua, kun Bertoldin hevonen vauhkoontui ja syöksyi keskelle pakoon lähteneitä liiviläisiä. Tällöin eräs Ymaut-niminen liiviläissoturi surmasi hänet keihäällä. Tämän jälkeen liiviläiset karkottivat kaikki lähetystyöntekijät alueeltaan.Liivinaan kronikka, piispa Bertold
Tapahtumien jälkeen alueen käännyttämistä päätettiin tehostaa entisestään ja Hartvig II nimitti Albert von Buxhövdenin Liivinmaan piispaksi vuonna 1199. Albert aloittikin aiempia voimakkaampien toimien suunnittelut. Hän otti yhteyttä paavi Innocentius III:een, joka suostui kutsumaan bullalla alueelle ristiritareita Saksista ja Westfalenista. Tämän lisäksi Innocentius määräsi, että Liivinmaalle tehdyt retket asetettiin saman arvoisiksi Pyhälle maalle tehtyjen kanssa. Paavin lisäksi Albert pyysi apua myös Tanskan kuningas Knuut IV:tä ja Saksan Staufi-kuningas Filip Švaabilaiselta. Näiden tuki jäi kuitenkin vähäiseksi. Oman värväystoimintansa avulla Albert sai satoja mukaan ristiretkelle, ja keväällä 1200 hän lähti ensimmäiselle matkalleen Liivinmaalle 23 laivalla. Tästä lähtien Liivinmaan ja Saksan välille muodostui tiiviit yhteydet. Kauppiaiden laivojen mukana alueelle virtasi pyhiinvaeltajia ja kolonialisteja.Niitemaa ja Hovi 1991, s. 60 Albert kutsui Väinäjoen varren ja Toreidan liiviläiset neuvotteluihin ja vangitutti heidät. Pois päästäkseen heidän tuli asettaa 30 panttivankia saksalaisille, jotka lähetettiin Saksaan "oppimaan saksalaisille tavoille".Liivinmaan kronikka, piispa Albert Vuonna 1201 Albert perusti Riian kaupungin sotilaalliseksi ja kaupalliseksi keskukseksi alueelle. Tämän jälkeen piispanistuin siirrettiin Ykskylästä Riikaan. Talvella 1202-1203 munkki Teoderik perusti järjestön nimeltä Fratres militiae Christi, joka tuli tunnetuksi Kalparitaristona.Niitemaa ja Hovi 1991, s. 61 Järjestö toimi Liivinmaan piispan alaisuudessaNiitemaa ja Hovi 1991, s. 62. Kristinuskoon kääntynyt ja saksalaisten kanssa ollut liiviläinen johtaja Kauppo teki matkan Roomaan paavin luokse vuonna 1202 ja palasi vuonna 1204. Tänä aikana hän oli menettänyt pakanallisten liiviläisten tuen. Liiviläiset kapinoivat Akon johdolla ja valloittivat Holmen saarilinnoituksen vuonna 1206, mutta Kauppoa tukeneet kristityt liiviläiset ja saksalaiset hyökkäsivät vielä samana vuonna linnaan ja surmasivat Akon. Tämän jälkeen liiviläiset oli alistettu lopullisesti.
Liettualaiset ja latgallit Liettualaiset olivat ahdistelleet saksalaisia jo heti näiden saavuttua LiivinmaalleKallio 2009, s. 32. Saksalaiset saivat sodassa liettualaisia vastaan liittolaisekseen semgallit, joita liettualaiset olivat myös ahdistelleet. Näiden johtaja Vesthard oli ehdottanut liittoa saksalaisten kanssa, jotta he voisivat yhdessä tuhota tuolloin Liivinmaalla sotaretkellä olleen Žvelgaitisin liettualaisjoukot. Saksalaiset vaativat tapansa mukaan yhteistyön takaamiseksi semgalleilta panttivankeja. Tämän jälkeen semgallit ja saksalaiset tuhosivat liettualaisjoukon vuonna 1205 käydyssä Rodenpoisen taistelussa, tappaen myös Žvelgaitisin.Kallio 2009, s. 33Myöhemmin liettualaiset jatkoivat sotaretkiään käyttäen latgalliruhtinaskunta Gerziken aluetta tukialueenaan. Gerziken venäläinen ruhtinas Vselovod oli liettualaisen Daugerutisin tyttären kanssa naimisissa. Albert kävi sotaan Gerzikeä vastaan vuonna 1209, poltti Gerziken linnan ja otti ruhtinattaren vangiksi.Kallio 2009, s. 35 Vselovod pakeni, mutta Albert tarjosi tälle mahdollisuutta asettua vasallikseen. Vselovod suostui sopimukseen ja sai alueensa takaisin, mutta Albert pakotti hänet luopumaan alueistaan vuonna 1214.Mela ja Valba 2001, s. 64
Kuurit 1200-luvun alussa myös Kuurinmaan baltit ja liiviläiset eli kuurit alkoivat hyökkäykset saksalaisia vastaan. Kuurit piirittivät Riikaa vuonna 1210 ja polttivat Väinäjoen suulla sijainneen luostarin vuonna 1228. Kalparitaristo teki vastahyökkäyksen talvella 1228–29, joka sattui olemaan myös paha nälkävuosi. Kuurilaiset suostuivat rauhansopimukseen, jonka mukaan heidän piti ottaa luokseen lähetyssaarnaajia ja luovuttaa 80 kiloa ruista auranalaa kohti.Vaalgamaa, s. 44–46. Vuonna 1230 kuurien kuningas Lammekinus, joka oli joidenkin tutkijoiden mukaan liiviläinen,Niitemaa, s. 49. tarjoutui ottamaan vastaan katolilaisen uskon, ehkä toivoen siten saavansa helpotusta nälänhätään. Balduin Alnalainen, joka oli väliaikaisesti Albertin seuraajana Riian arkkipiispana, suostuikin sopimukseen, mutta hänen välirikkonsa Kalparitariston kanssa johti ritariston hyökkäykseen Kuurinmaalle talvella vuonna 1231. Paavi asetti vuonna 1234 Vilhelm Modenalaisen epäsuosiossa olleen Balduinin tilalle. Kalparitariston hajottua tappiollisen Saulen taistelun jälkeen kuurilaiset kapinoivat ja surmasivat lähetyssaarnaajat. Tapahtuman jälkeen Saksalainen ritarikunta, johon Kalparitaristo sulautettiin, rakensi Kuldigaan linnan hallintoviranomaisten turvaksi. Ritarikunnan mestari Ditrich kokosi sotajoukon vuonna 1242 ja hyökkäsi Kuurinmaalle. Valloitus kesti kolme vuotta, kunnes kuurit suostuivat rauhaan vuonna 1245. Myöhemmin Kuurinmaakin jaettiin ritariston ja piispan kesken, mutta nyt 2/3 alueista meni ritarikunnalle ja 1/3 piispalle. Liiviläisten asuttama rannikkoalue päätyi pääosin piispalle. Kuurilaiset kapinoivat vielä vuonna 1260 mutta joutuivat antautumaan vuonna 1267.
Semgallit Samgallit, jotka olivat aiemmin olleet liitossa liettualaisia vastaan saksalaisten kanssa, julistautuivat riippumattomiksi 1230, mutta saksalaiset kukistivat heidät vuonna 1231.Alenius 2001, s. 36 Semgallit irrottautuivat uudelleen saksalaisvallasta liettualaisten voitettua saksalaiset Skuodan taistelussa vuonna 1259. Semgallian itsenäisyys vakiintui Durben taistelun jälkeen vuonna 120, jossa liettualaisille kärsitty tappio heikensi Liivinmaan ritarikuntaa merkittävästi.Kallio 2009, s. 40 Ritarikunnan onnistui kuitenkin koota voimansa ja he valloittivat semgallit ja perustivat heidän mailleen Mitaun linnan vuonna 1265/66 nykyiseen Jelgavan. Semgallit kapinoivat kuitenkin uudestaan liettualaisten tuella ja he voittivat saksalaiset Achensburgin linnan lähellä käydyssä taistelussa. Saksalaiset kukistivat semgallit lopullisesti vasta vuonna 1290, jolloin heitä johtanut Tervetenin ruhtinas Nameise ja suuri osa kaikista semgalleista pakenivat Liettuaan.Niitemaa ja Hovi 1991, s. 86
Virolaiset pienoiskuva|Viron historialliset maakunnat 1200-luvun alussa Virolaisten vastaiset ristiretket alkoivat vuonna 1208, kun saksalaiset polttivat Ugandin maakunnassa sijainneen Otepään linnavuoren. Tämän jälkeen virolaiset tekivät kostoiskun Tolovan linnaa vastaan, mitä seurasi saksalaisten hyökkäys Sakalaan. Seurasi lyhyt aselepo, joka rikkoutui kun kalparitarit hyökkäsivät jälleen Ugandiin. Virolaiset voittivat saksalaiset Jumaran taistelussa vuonna 1210. Vuonna 1211 saksalaiset hyökkäsivät Läänemaan maakunnan Soontaganaan, mitä seurasi virolaisten kostoretki ja jälleen uusi saksalaisten retki Viroon Sakalan maakunnan Viljandin linnaa vastaan. Sakalalaiset lupasivat ottaa kasteen vastaan, mutta he kääntyivät pakanoiksi taas heti, kun saksalaiset lähtivät alueelta. Tämän jälkeen seurasi taas virolaisten kostoretket. Sakala ja Ugandi hyökkäsivät saksalaisten liittolaisia latgalleja vastaan. Läänemaa ja Saarenmaa hyökkäsivät liiviläisiä vastaan, mutta ne kärsivät tappion Turaidassa käydyssä taistelussa.Zetterberg 2007, s. 63
pienoiskuva|vasen|Christian August Lorentzenin vuonna 1809 maalaama Dannebrogin putoamista Lyndanisen taistelun aikana esittävä maalaus.