Kalevalamitta

pienoiskuva|300px|Lemminkäisen äiti. Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-aiheinen maalaus. Kalevalamitta eli nelipolvinen trokee on itämerensuomalaisten kielten parissa lauluissa käytetty runomitta, joka on eräs trokeisen tetrametrin muoto. Sitä käytettiin ja käytetään edelleen kaikentyyppisessä runoudessa: mytologisissa runoissa ja kertovissa sankarirunoissa eli epiikassa, lyyrisissä lauluissa, riittirunoissa kuten häälauluissa ja loitsuissa, sananlaskuissa sekä ylistys- pilkkarunoissa. Nimitys kalevalamitta perustuu Elias Lönnrotin Kalevala-teoksen nimeen. Kielihistoriallisin perustein kalevalamitan on arveltu syntyneen jo ennen ajanlaskun alkua.

Kalevalamittaa on tutkittu Henrik Gabriel Porthanin ajoista lähtien. Sen säännöt muotoili laajojen aineistojen pohjalta melko kattavasti Lönnrot, ja myöhemmin työtä jatkoi muun muassa Matti Kuusi. Kalevalasäkeen metrisiä variaatioita on esitellyt Aulis Rintala. Pentti Leinon mukaan kalevalamitta on kehittynyt kiinteässä yhteydessä kielen kanssa: kielen ja murteen muutokset ja erikoispiirteet näkyvät runomitan säännöstön vaihteluina.

Vaikka tutkimuksissa on määritelty klassisen kalevalamitan säännöt hyvinkin tarkasti, elävässä runoudessa ei ollut kyse tiukoista säännöistä, vaan ennemminkin suuntaa antavista mieltymyksistä, säännönmukaisuuksista. Laulajilla itsellään saattoi olla hyvinkin selkeitä näkemyksiä siitä, miten hyvä runo rakentui.Timonen 2004, s. 238–303. Parhaidenkin laulajien runoissa oli mitallisia poikkeuksia, esimerkiksi Arhippa Perttusen runoissa on "mittavirheitä" noin 2,7 %, yhtä paljon kuin Lönnrotin Kalevalassa.Kaukonen 1945, s. 544; Sadeniemi 1951, s. 49. Ainakin osaa poikkeavuuksista voi pitää myös tietoisina tyylipiirteinä. Mittaan ja sen variaatioon vaikutti myös se, että runot olivat joitain loitsuja ja sananlaskuja lukuun ottamatta laulettua perinnettä. Erityisesti virolainen regilaul eli runolaulu, jonka runomitta tunnetaan regivärss-nimellä, ei noudata klassisen kalevalamitan kaikkia perussääntöjä ja tyylikeinoja.Sarv 1998.

Nykyään kalevalamitta tunnetaan ennen muuta Kalevalan runomittana, mistä se on saanut nimensäkin. Sitä voidaan kutsua myös suomalaiseksi mitaksi, kuten Niemi (Vanhan suomalaisen runomitan synnystä) ja Ravila tekevät (Vanhan suomalaisen runomitan probleema).

Tunnetuista suomalaisista runoilijoista kalevalamittaa on käyttänyt muun muassa Eino Leino Helkavirsissään. Muualla maailmassa on esimerkiksi Henry Wadsworth Longfellow käyttänyt kalevalamitan kaltaista runomittaa tunnetussa Amerikan intiaaneja kuvaavassa Hiawatha-runoelmassaan vuodelta 1855.

Robert A. Heinlein kätki proosamuotoisen Time Enough for Love -romaaninsa lukuun ”Tale of the Adopted Daughter” kalevalamittaisia säkeitä.

Eri tulkintoja

Siitä, millainen nykyrunous lasketaan kalevalamitaksi, on virinnyt erimielisyyttä. Suomessa toimii kaksi kalevalaiseen runomittaan erikoistunutta yhdistystä, Kalevalaisen Runokielen Seura ry (KaRuSe) ja Vienan Karjalan ystävät ry. Näillä kahdella on erilainen käsitys kalevalamitasta. KaRuSe kannattaa klassista kalevalamittaa, ja pitää mitan tiukoista säännöistä poikkeamista astumisena ulos kalevalamitasta. Vienan Karjalan Ystävät ry. hyväksyy vapaamman kalevalamitan ja kannustaa siten helppoon kalevalamitan omaksumiseen ja käyttöön.

Vienan Karjalan Ystävät ry:n mukaan kalevalaista runomittaa tuotetaan näin:Vienan Karjalan Ystävät ry Kahdeksan tavua joka säkeeseen Käytä alkusointua Käytä kertoa, kun se tuntuu sopivalta

Klassinen kalevalamitta

Seuraavassa on esitelty klassinen Kalevalan runokieleen pohjautuva kalevalamitta.

Tavulaajuussäännöt

Kalevalamittainen säe koostuu yleensä kahdeksasta tavusta, jolloin se jakautuu neljään kaksitavuiseen runojalkaan. Esimerkeissä runojalkojen rajat on osoitettu vinoviivoilla.

Yksin / meillä / yöt tu/levat, yksin / päivät / valke/avat.

Säkeen ensimmäinen runojalka voi toisinaan olla kolmitavuinen tai harvoissa poikkeustapauksissa jopa nelitavuinen, jolloin säkeessä on yhdeksän tai kymmenen tavua:

Tule nyt / työsi / tunte/mahan. Minä olen / onte/lo ty/veltä.

Runojalkoja säkeessä on aina neljä, ja muut kuin ensimmäinen runojalka ovat aina kaksitavuisia.

Kalevalamitan kaikki runojalat ovat (kolmi- ja nelitavuisia poikkeuksia lukuun ottamatta) trokeita. Trokee on kaksitavuinen runojalka, jossa runopaino on tavuista ensimmäisellä. Tätä runojalan ensimmäistä tavua sanotaan runojalan nousuksi. Vastaavasti runojalan jälkimmäinen tavu on sen lasku.

Suomen kielessä sanan pääpaino on aina sen ensimmäisellä tavulla, ja tällaisen pääpainollisen tavun sijoittuminen säkeeseen riippuu siitä, onko se pitkä vai lyhyt. Tavut jaetaan lyhyisiin ja pitkiin seuraavasti:

Lyhyitä ovat tavut, jotka päättyvät lyhyeen vokaaliin: esimerkiksi o, me, na, ki, ta, ra, u, pe, a. Pitkiä ovat tavut, jotka päättyvät konsonanttiin: esimerkiksi pun, nus, vir, kis, tys, puls, kuus joissa on diftongi: esimerkiksi ui, vei, vai, voin, tie, tiet joissa on pitkä vokaali: esimerkiksi uu, tuus, kuu, vaa, nii, kaar, taa.

Pääsääntö

Pääsääntö koskee sanan ensimmäisen tavun eli ensitavun sijoittumista muissa kuin ensimmäisessä runojalassa. Yhdyssanojen jokaisen yhdysosan on noudatettava pääsääntöä, eli yhdyssanojen osia käsitellään kuin itsenäisiä sanoja.

Jos ensitavu on runojalan nousussa, sen on oltava pitkä. Pohjan / akka / harva/hammas siitä / päivän / kiinni / saapi.

Jos ensitavu on runojalan laskussa, sen on oltava lyhyt. Kuuhu/en kä/sin ta/voitti, ne koh/ta ko/tihin / saattoi.

Säettä, jossa kaikki ensitavut ovat runojalan nousussa, sanotaan tasasäkeeksi (vanhempia nimityksiä perussäe, normaalisäe): paha / päivä / parran / päällä - Pohjan / akka / harva/hammas - sini/sukka / äijön / lapsi - vaka / vanha / Väinä/möinen.

Säettä, jossa ainakin yksi runojalka on murrettu eli pääpainollinen tavu on runojalan laskussa, sanotaan murtosäkeeksi (vanhempi nimitys murrelmasäe): laski / laulel/len ve/siä - selväl/lä me/ren se/lällä. Kalevalassa on lähes 300 sellaista murtosäettä, joissa sanojen kolmekin alkutavua joutuvat koronpoljennan kohteeksi: ja kai/ken e/lon vä/hyyttä - ei tääl/lä si/nun si/joa - ei ol/lut ve/no ko/toinen.

Hyvässä kalevalamittaisessa runossa tasa- ja murtosäkeitä on suunnilleen yhtä paljon.

1. lisäsääntö: ensimmäinen runojalka

Säkeen ensimmäinen runojalka on muodoltaan muita vapaampi. Sen ei tarvitse noudattaa pääsääntöä. Siinä voi myös olla kolme tai poikkeuksellisesti jopa neljä tavua. Jos ensimmäisessä runojalassa on enemmän kuin kaksi tavua, niiden olisi kuitenkin hyvä olla mahdollisimman kevyitä, mieluiten pääosin lyhyitä tavuja.

2. lisäsääntö: yksitavuiset sanat

Yksitavuisten sanojen ei tarvitse noudattaa pääsääntöä, vaan ne voivat sijoittua säkeessä mihin tahansa paitsi viimeiseen runojalkaan. Jos samassa runojalassa on kaksi yksitavuista sanaa, niistä pitempi tai muuten painokkaampi sijoittuu kuitenkin mieluummin nousuun ja lyhyempi tai painottomampi laskuun.

3. lisäsääntö: kesuura

Toinen ja kolmas runojalka eivät voi muodostua yhdestä nelitavuisesta sanasta. Yhdyssana tässä asemassa on kuitenkin sallittu. Säännön nimi tulee siitä, että se määrää jättämään tasasäkeen puoliväliin sanajaon eli niin sanotun taitteen eli kesuuran.

4. lisäsääntö: säkeen lopputavu

Säkeen viimeinen tavu ei saa olla pitkävokaalinen. Säe ei myöskään voi loppua yksitavuiseen sanaan.

Viskurilaki

Viskurilaki ei ole sääntö vaan suositus. Sen mukaan pitemmät sanat pyrkivät viskautumaan säkeen loppupuolelle ja lyhyemmät sanat jäävät mieluummin säkeen alkuosaan. Erityisesti viisitavuiset ja pitemmät sanat tulisi sijoittaa säkeen loppuun, jos se on pääsääntöä noudattaen mahdollista.

Tyylikeinoja Alkusointu

Alkusointu on yleensä säkeensisäinen tyylikeino. Vahvassa alkusoinnussa vähintään kaksi säkeen sanaa alkaa samalla konsonantin ja vokaalin yhdistelmällä, tai samalla vokaalilla: Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi.

Heikossa alkusoinnussa sanat ovat silloin, kun ne alkavat joko eri vokaaleilla tai samalla konsonantilla: Oi Ukko ylijumala, tule tänne tarvittaissa!

Kaikissa säkeissä ei tarvitse olla heikkoakaan alkusointua, ja useimmiten alkusoinnutettujen säkeiden sanoista vain kaksi on alkusoinnussa keskenään. Alkusoinnun ohella voi käyttää sisäsointua: siitä on kysymys, kun säkeen sanoissa on äänteellistä samankaltaisuutta muualla kuin alussa. Säkeiden loppusointuisuuteen kalevalamitassa ei periaatteessa pyritä. Loppusointua tosin muodostuu usein kerron vaikutuksesta, kun peräkkäisten säkeiden loppusanat ovat muoto-opillisesti samankaltaisia.

Kerto

Yksinkertaisimmillaan kerto tarkoittaa saman asian sanomista toisin sanoin peräkkäisissä säkeissä, mutta tähän tyylikeinoon kuuluu paljon muutakin. Peräkkäisissä säkeissä voidaan ilmaista kaksi eri näkökantaa asiaan tai niiden vastakohdat. Kerto voi joskus olla myös säkeen sisäistä, koostua useamman säkeen ryhmistä tai muodostaa luetteloita. Kalevalassa kertoa on käytetty paljon runsaammin kuin kansanrunoissa tai uudemmassa kalevalamittaisessa runoudessa.

Kalevalamitta musiikissa

Kalevalamittainen runous esitetään musiikillisesti useimmiten viisi-iskuisena musiikkina, eli 5/4 tahtilajissa. Tätä pidetään kalevalamittaisen musiikin rytmin arkkityyppinä. 5-iskuinen runonlaulu on hyvin vanhaa perua ja sitä on esiintynyt todennäköisesti jo varhaiskalevalaisella ajalla.

Eräs aikaisimpia nuotinnoksia tästä tyylilajista on Jacob Tengströmin kirjoittamassa kirjoitelmassa: "Om de fordna Finnars Sällskaps-Nöjen och Tidsfördrift" vuodelta 1802.

5-iskuinen Kalevala-laulu on myöhäisempää perua kuin vanhakantainen 4-iskuinen kalevalamitta, jota on esiintynyt aktiivisen runonkeruun aikoihin Laatokan Karjalassa 1800-luvulla muun muassa Inkerissä ja Virossa. Harvemmin kalevalarunoutta on esitetty myös 3-iskuisena.

Moni runoja esittävä laulaja varioi silloin tällöin laulun rytmiä sanojen tavumäärän tai muun tarpeen mukaan sekä improvisoidessaan, silti aina säilyttäen runojen pääasiallisen perusrytmiikan, joka myös nykyisin on rytmiltään useimmiten 5-iskuinen. https://muhi.uniarts.fi/kalevalamitta-ja-kalevalasavelma/

Lähteet

Anttonen, Pertti 1994: Ethnopoetic Analysis and Finnish Oral Verse. – Siikala, Anna-Leena & Vakimo, Sinikka (ed.): Songs beyond the Kalevala. Transformations of Oral Poetry. Helsinki: SKS, 113–37. Korhonen, Mikko 1987: Kalevalamitan varhaishistoriaa. Helsinki: Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauskirja 81 Kuusi, Matti 1952: Kalevalaisen säkeen, säeryhmän ja runon painavoituvuudesta. – Virittäjä 56, 241–261. Kuusi, Matti 1985/1979: Kalevalakielestä. – Perisuomalaista ja kansainvälistä. SKS:n Tietolipas 99. Helsinki: WSOY, 184–197. [Alk. Pielisen balladi ja muuta Pohjois-Karjalan kesäyliopiston "Runoriihi" 1987 -kilpailun satoa, 7–20.] Laitinen, Heikki 2003: Matkoja musiikkiin 1800-luvun Suomessa. Tampere: Tampere University Press. Lauerma, Petri 2001: Larin Parasken metriikasta. – Virittäjä 1. Lauerma, Petri 2002: Larin Parasken epiikan kielellisestä variaatiosta. Suomi 189. Helsinki: SKS. Leino, Pentti 1986: Language and metre. Metrics and the metrical system of Finnish. SF 31. Helsinki: SKS. Leino, Pentti 1994: The Kalevala Metre and its Development. – Siikala, Anna-Leena & Vakimo, Sinikka (ed.): Songs beyond the Kalevala. Transformations of Oral Poetry. Helsinki: SKS, 56–74. Leisiö, Timo 2000. Metri, rytmi, metrinen tyhjiö ja musiikillinen aika. – Musiikin suunta 2, 14–24. Niemi, A. R. 1922/1918: Vanhan suomalaisen runomitan synnystä. Suomi IV: 19. Helsinki: SKS. Oras, Janika 2004: Helmi Villa regilauluviisid – korrastatud mitmesesisus. – Mari Sarv (toim.): Regilaulu – loodud või saadud? Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum. Eesti Rahvaluule Arhiiv, 89–121. Porthan, Henrik Gabriel 1983: Suomalaisesta runoudesta. Kääntänyt ja johdannon kirjoittanut Iiro Kajanto. Helsinki: SKS. [De Poësi Fennica 1766–1778].