Petsamo

pienoiskuva|Suomeen kuulunut Petsamon kunta-alue merkitty karttaan oranssilla. Vaaleanoransilla merkityn osan Suomi luovutti Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa vuonna 1940 ja uudelleen Moskovan välirauhassa vuonna 1944. Tummanoranssilla merkityn osan Suomi sai pitää Moskovan rauhassa, mutta joutui luovuttamaan sen Moskovan välirauhassa. Punaisella karttaan on merkitty Inariin kuulunut Jäniskosken–Niskakosken alue, joka myytiin Neuvostoliitolle vuonna 1947. Petsamo (, , ) oli vuosina 1920–1944 (1947) olemassa ollut Suomen kunta. Se liitettiin Venäjästä Suomeen Tarton rauhassa vuonna 1920 ja luovutettiin takaisin pieneltä osin Moskovan rauhassa vuonna 1940, kokonaan Moskovan välirauhassa vuonna 1944. Petsamon kunnan alue sijaitsee nykyään Venäjän luoteisimmassa kolkassa Pohjoisen jäämeren rannalla ja rajoittuu sekä Norjaan että Suomeen. Kunnan pinta-ala oli 10 470 neliökilometriä. Kunnan itäraja alkoi Korvatunturilta päätyen Jäämeren rantaan Kalastajasaarennon niemimaalla. Raja kulki yli 200 kilometriä täysin suoraan.

Nykyisin alue muodostaa pääosan Murmanskin alueen Petsamon piiristä, johon kuuluvat Petsamon, Nikkelin ja Zapoljarnyin kaupunkikunnat sekä Korzunovon maalaiskunta. Petsamon piirissä on 45 400 asukasta (2006).

Historia

Petsamo Pohjoisen jäämeren rannalla olevana tundraan kuuluvana alueena on ollut poronhoito- ja kalastusaluetta, jolla on asunut kolttasaamelaisia.

Vuonna 1590 suomalaisten Tornion ja Kemin talonpoikien muodostama sotajoukko vaelsi erämaiden halki Petsamoon tuhoamaan ja ryöstämään Petsamon luostarin. Norjan valtionarkistossa olevan Värdöhusissa 7. elokuuta 1590 päivätyn kirjallisen lähteen mukaan kuoliaaksi lyötiin igumeeni Gurrij, kolme pappia, 37 munkkia, karjakkoina toimineet naiset Femenj ja Kyllinna. Rakennuksista mainitaan luostarialueella olleet rakennukset, suurin osa (irtaimesta) tavarasta, karjatalo sekä mylly, satamarakennuksena toiminut Wickitz-talo, veneiden ja laivojen valmistukseen tarkoitetut tukit ja alukset. Tuhoamatta jäi kaksi kotaa ja aitta, jotka olivat saaressa.K. M. Wallenius, s. 30

Tuhoa seuranneena vuonna, 1590, siirrettiin Petsamon luostari Kuolan kaupungin linnoituksen suojiin. Luostarin talouden vuoksi se yritti edelleen saada kalastusoikeuksia ja saada koltat maksamaan itselleen veroa. Koltat valittivat asiasta Moskovan suuriruhtinaskunnan hallitsijalle. Venäjän keisari Pietari I tutkitutti kolttien valitukset ja antoi 1697 päätöksen, jolla hän kumoaa edeltäjiensä Petsamon luostarille myönnettyjä kolttia alistavia oikeuksia:

- - ja nyt (1688) munkit ja heidän holhokkinsa, jotka ovat nimitetyt valituskirjassa, ovat väärentäneet Alai Mihalkovin verokirjat ja vieneet valituksensa mukaan nämä kirjat väärennöksineen Kuolansuun linnoitukseen. Näiden kirjojen väärennysten jälkeen he ovat tehneet useita valituksia ja väärentäneet henkikirjat ja nyt he käyvät oikeutta näiden verokirjojen nojalla. --- Tällä valheellisella anomuksellaan he ovat pettäneet meitä tsaaria, ja tämän petollisen anomuksensa johdosta --- Petsamon munkit eivät saa nyt eikä vastedes pitää hallussaan lappalaisille kuuluvia etuuksia, --- lappalaisten etuuksia ei saa myydä eikä vuokrata.

Katariina II lakkautti Petsamon luostarin 1764 siksi, että siellä oli enää vain 22 rappioille joutunutta streltsiä. Petsamon luostaria alettiin rakentaa uudelleen vasta 1886.

Ruotsi-Norjan ja Venäjän yhteishallintoalue Petsamon alue oli aikanaan osa Norjan ja Venäjän yhteishallintoaluetta, joka jaettiin maiden kesken vuonna 1826, jolloin Petsamo jäi Venäjän puolelle. Suomen suuriruhtinaskunnan raja määriteltiin kulkemaan sisämaahan, Kolmisoaivista Muotkavaaraan. Norja oli 1814–1905 unionisuhteessa Ruotsin kanssa. Norjalle edullisen rajan muodostumiseen, mm. Jarfjordin eli Rautavuonon, Näätämön sekä Paatsojoensuun saamiseen venäläiset kriitikot arvelivat olevan syynä sen, että Venäjän rajankäyntiä Ruotsi-Norjan kanssa hoitaneen venäläisen everstin, Galamin, epäiltiin saaneen norjalaisilta lahjuksina 2000 hopeataalaria ja 20 ketunnahkaa.K. M. Wallenius, s. 37

Suomessa vuoden 1826 maalle epäedullisia rajanvetoja ei ole juuri käsitelty. Vuoden 1826 neuvotteluissa suomalaisten asumista ja intressejä alueella ei otettu huomioon. Sen sijaan Norjan käännettyä Venäjän arkkiviholliselle Tanskalle selkänsä, Venäjä oli valmis suosimaan Norjan kantoja ja valmis vetämään rajalinjan itään aina Paatsjokeen saakka. Suomalaisille näissä neuvotteluissa luvattiin rajanvedoista riippumatta vapaa pääsy Jäämerelle. Tosiasiassa asujaimisto Paatsjoen länsipuolella koostui saamelaisista, suomalaisista ja norjalaisista. Suomalaisille epäedullisen vuonna 1826 rajanvedon vastineeksi annettu lupaus vapaasta pääsystä Jäämerelle voidaan nähdä osasyynä Petsamon alueen liittämiselle myöhemmin Tarton rauhassa Suomelle, Venäjän antaman lupauksen ja Suomen intressit sivuttaneen rajanvedon lunastamisena.

Suomen suuriruhtinaskunnan aluevaihto varsinaisen Venäjän keisarikunnan kanssa Vuonna 1864 Venäjän keisari myönsi Suomen suuriruhtinaskunnalle senaatin aloitteesta Petsamon alueen korvauksena Pietarin lähellä Siestarjoella sijainneesta teollisuusalueesta, joka oli siirretty Suomesta Venäjälle. Aleksanteri II:n nimissä kuulutettavaksi Suomen senaatti ehdotti:

Rajansiirtoa Suomen suuriruhtinaskunnan puolelle ei ehditty korvata, kun Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan. Alexander Lavonius teki 1861 esityksen ja Carl Johan Jägerhorn 1880 siitä, että Pohjoisen jäämeren kaistale pitäisi liittää Suomeen. Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivät 1882 tekivät Uudenkaarlepyyn porvarissäädyn edustajan, Robert Castrénin, aloitteesta esityksen Aleksanteri III:lle. 1890-luvulle mentäessä Petsamon kysymys poistettiin Suomen senaatin diarioista.

Suomen sisällissodan aika ja retkikunnat Petsamoon Suomen sisällissodan aikana Suomen kansanvaltuuskunta Suomen sosialistisen työväentasavallan nimissä Oskari Tokoi ja Edvard Gylling allekirjoittivat sopimuksen, jonka mukaan:

Suomen pyytäessä Saksalta itsenäisyytensä tunnustamista 2. tammikuuta 1918, yrittivät suomalaiset saada saksalaiset tunnustamaan myös Suomen pohjoisrajan ja Jäämeren välisen alueen liittämisen Suomeen, mihin se ei suostunut siksi, että sillä oli neuvostovenäläisten kanssa aselepo Brest-Litovskin rauhan neuvotteluja varten. Samaa asiaa yrittivät suomalaiset edistää myös Yhdistyneessä kuningaskunnassa, joka kuitenkin Yhdysvaltain tapaan tunnusti Suomen itsenäisyyden vasta 1919 eikä suostunut tunnustamaan Suomen Petsamo-toiveita. Brest-Litovskin rauhan jälkeen Britannia, Ranska ja Yhdysvallat ryhtyivät Pohjois-Venäjän interventioon estääkseen Murmanskissa ja Arkangelissa olevien kivihiiltensä ja 600 000 tonnin sotatarvikkeiden joutumisen bolševikkien hallitukselle tai Suomen sekä Saksan oman politiikan vuoksi saksalaisille. Arkangelin lisäksi Murmanskin miehittäminen ympärysvaltojen toimesta Venäjän valkoisen liikkeen Pohjoisen hallituksen tueksi johti siihen, että Suomi ja Britannia ajautuivat Venäjän sisällissodan alkuvaiheen vuoksi vastapuolille myös siksi, että britit värväsivät Muurmannin legioonan Luoteis-Venäjälle paenneista pääasiassa Pohjois-Suomessa Suomen sisällissodan alkutaistelut käyneistä punakaartilaisista.

Ensimmäinen Renvallin retkikunta Suomen asian jäädessä avoimeksi ja ympärysvaltojen lujittaessa otettaan Kuolan niemimaasta Suomen entisten punakaartilaisten tuella, jäi Petsamon asema avoimeksi. Filosofian tohtori Thorsten Renvall suunnitteli sotaretken Ivaloon ja Petsamoon esittäen suunnitelmansa kirjallisesti ylipäällikölle C. G. E. Mannerheimille, joka hyväksyi sen 16. maaliskuuta 1918 aseavun osalta. Retkestä oli poliittisessa vastuussa Svinhufvudin itsenäisyyssenaatti, mutta sitä toimeenpantiin Oulun läänin maaherran, Matts von Nandelstadhin valvonnassa. Suomen senaatin päätöksen mukaan: "Senaatti on nähnyt hyväksi myöntää 250 000 markan suuruisen määrärahan 250 miehen suuruisen rajavartioston muodostamista varten Pohjois-Suomen itärajalle."

Renvallin rinnalla toinen retkikunnan johtaja oli tohtori Onni Laitinen, joka oli helmikuussa 1918 Satakunnan ryhmään kuuluneena sotilaslääkärinä ehdottanut Jäämeren rannikon valtaamista. Valkoisten vallattua Tampereen pidettiin siellä 7. huhtikuuta 1918 liikemiesten kokous, joka päätti Jäämeren retkikunnan perustamista yksityisin varoin. Tampereelta Vaasaan matkustanut lähetystö sai kuulla Renvallin hankkeesta ja päätti osallistua siihen. Laitinen johti Lapin rakuunoiksi kutsuttua ratsuväkiosastoa. Renvall puolestaan Lapin jääkäreiksi nimettyä pääjoukkoaItkonen, s. 90–92.

Retkikunta koostui neljästä 16 miehen vahvuisesta komppaniasta, 13 miehen konekivääriosastosta sekä Laitisen 12 ratsumiehestä. Lisäksi retkikuntaan kuului huoltojoukkoja parikymmentä henkeä, mukaan lukien kuusi keittäjätärtäItkonen, s. 95. Tunnettuja osallistujia olivat taidemaalarit Eero Nelimarkka sekä Jalmari Ruokokoski ja hänen rouvansa Saima Ruokokoski.

Renvallin retkikunta ylitti Suomen rajan 27. huhtikuuta 1918 kello neljä aamulla. Tuntureille noustaessa huomattiin, ettei ratsuista ollut hyötyä runsaassa lumessa. Niinpä ne palautettiin Salmijärven tukikohtaan.

Aamulla 10. toukokuuta retkikunta kohtasi vajaan neljänkymmenen miehen vahvuisen konekiväärillä vahvistetun venäläis-brittiläisen osaston. Syntyneessä pari tuntia kestäneessä taistelussa vihollinen pakotettiin perääntymään.Itkonen, s. 96–99

Suomalaiset etenivät 12. toukokuuta Laitisen johdolla Petsamovuonon länsipuolella sijainneelle luostarille lähellä Näsykän kylää. Siellä heitä vastassa oli pari sataa englantilaista merisotilasta risteilijä Cochranelta, joka vartioi Liinahamarin satamassa. Tällä kertaa suomalaiset joutuivat taistelussa alakynteen. Vetäydyttyään taistelusta koko retkikunta kääntyi paluumatkalle.Itkonen, s. 102–106

Vaikeuksien jälkeen lisävoimien pyynnöistä huolimatta Renvallin retkikunta hajotettiin 3. heinäkuuta 1918. Suomen yleisesikunta siirsi rajanvartioinnin kokonaan Lapin rajakomendantille.

Toinen Walleniuksen retkikunta Kun ympärysvaltojen Pohjois-Venäjän interventio alkoi päättyä ja alueelle muodostui Neuvosto-Venäjän täytettävissä oleva sotilaallinen tyhjiö, päätti Vennolan hallitus, että Suomi voi miehittää Petsamon. Suomen sotaväen päällikkö Karl Fredrik Wilkama antoi kolme päivää ennen brittien lopullista poistumista Petsamosta määräyksen Jääkäriprikaatin komentaja, everstiluutnantti Erik Jernströmille, jonka mukaan Petsamo Jäämeren rannalla oli miehitettävä brittiläisiltä jäävien varastojen vartioimiseksi, Suomen lippu nostettava Englannin lipun rinnalle ja komennuskunnan johtajan on ryhdyttävä Petsamon komendantiksi. Suomen sotaväen mukaan Suomen Jäämeren alueeseen eli Petsamon alueeseen kuului maakaista lännessä Pohjoiselta jäämereltä Norjan ja Suomen siihenastiseen rajaan saakka idässä Nuortijoki, Nuortijärvi ja Läätsinjoki (Litsajoki). Neuvostovenäläisten lisäksi suunnitelman mukaan brittien jättämiä tarvikkeita ja väestöä piti suojella Muurmannin legioonasta jääneiltä Pohjois-Suomen entisiltä punakaartilaisilta, mutta vastavallankumouksellisiin Pohjois-Venäjän valkoisen armeijan sotilaisiin tuli suhtautua ystävällisesti. Retken parlamentaariseksi valvomiseksi Tasavallan presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg päätti 17. marraskuuta 1919, että retkikunnan johdon tuli hankkia ilmeneviin (ulkopoliittisiin) kysymyksiin ulkoasiainministeriön, käytännössä ulkoasiainministeri Rudolf Holsti kanta.K. M. Wallenius, s. 59–60