Esperanto (alkujaan lingvo internacia) on luonnollisiin kieliin perustuva keinotekoinen kansainvälinen apukieli, jonka loi puolanjuutalainen silmälääkäri L. L. Zamenhof 1880-luvulla Puolassa. Esperanto perustuu sanastoltaan enimmäkseen romaanisiin kieliin, kun taas kieliopissa on vahvoja vaikutteita slaavilaisista kielistä.
Vaikka mikään ylikansallinen elin ei ole ottanut esperantoa virallisesti käyttöön, on sillä kasvava, aktiivinen puhujayhteisö, joka on käyttänyt kieltä jatkuvasti sen julkaisemisen jälkeen.
Esperanton nykyinen nimi syntyi salanimestä Dr. Esperanto ('Tri Toivoja'), jolla puolanjuutalainen silmälääkäri L. L. Zamenhof julkaisi kielen vuonna 1887 (tästä tarkemmin artikkelissa Unua Libro). Zamenhof itse käytti aluksi kielestään vain nimeä lingvo internacia ’kansainvälinen kieli’. Hänen tarkoituksenaan oli luoda helposti opittava ja neutraali kieli käytettäväksi lingua francana erikielisten ihmisten väliseen viestintään. Tällaisena yhteiskielenä toimivat noihin aikoihin Keski-Euroopassa erityisesti ranska ja saksa, Zamenhofin asuinalueilla myös venäjä, kun taas englannin merkitys oli vielä varsin pieni.
Nykyään esperantoa käytetään mitä moninaisimmissa yhteyksissä: matkustettaessa, kirjeenvaihdossa (kirje- ja sähköposti), pikaviestimissä, musiikissa, kirjallisuudessa kirjojen käännös- ja alkukielenä, kulttuurivaihdossa ylipäätään, kokouksien työkielenä, siltakielenä eri kielten välillä sekä kielineuvonnassa sen kieliopin ehdottoman säännönmukaisuuden ja havainnollisuuden vuoksi. Merkillepantavaa on myös esperantoksi toimitettujen blogien ja muiden verkkosivustojen voimakas määrällinen kasvu.
Esperantolla on noin tuhat äidinkielistä puhujaa.
Luokitus Koska esperanto on keinotekoinen kieli, se ei ole minkään luonnollisen kielen sukulainen. Se on kuitenkin saanut vaikutteita fonologiaansa, kielioppiinsa ja sanastoonsa pääasiassa indoeurooppalaisista kielistä. Esperanton äännejärjestelmään ovat eniten vaikuttaneet slaavilaiset kielet, kun taas perussanasto on johdettu pääosin romaanisista ja jossakin määrin myös germaanisista kielistä.
Historia thumb|200px|Ensimmäinen esperanton esitys julkaistiin Varsovassa vuonna 1887. Vuonna 1878 L. L. Zamenhof pohti latinan elvyttämistä ratkaisuksi kansainvälisen kommunikoinnin käyttökielen ongelmaan, mutta latinaa opeteltuaan hän katsoi sen olevan liian vanhentunut ja vaikea tarkoitukseen. Englantia opiskellessaan hän taas huomasi sen verbitaivutuksien olevan tarpeettomia varsinaisen merkityksen ymmärtämiseksi. Zamenhof huomasi, että kielioppi kannattaa pitää yksinkertaisena ja säännöllisenä, mutta hän ei ollut keksinyt ratkaisua opeteltavan sanaston pienentämiseksi.
Kirjeessään N.A. Borovkolle (n. v 1896) Zamenhof on kertonut, kuinka hän kiinnitti huomiota usein näkemiinsä venäjänkielisiin kyltteihin швейцарская (šveitsarskaja) ’ovenvartijan huone’, ja кондитерская (konditerskaja) ’konditoria’, jotka tulevat sanoista швейцар (šveitsar) ’ovenvartija, eteisvahtimestari’ ja кондитер (konditer) ’kondiittori’. Näiden sanojen yhteinen pääte -skaja sai hänet huomaamaan, kuinka johdinten käyttö voi vähentää opeteltavien sanojen määrää.
Hän päätti käyttää sanaston pohjana romaanisia ja germaanisia kieliä, joita opiskeltiin eniten. Näin sanat olisivat tuttuja mahdollisimman monille.
Zamenhof opetti kielensä varhaista versiota luokkakavereilleen. Hän työskenteli käännösten ja runouden parissa kuusi vuotta nähdäkseen, mitkä hänen kielitieteellisistä teorioistaan todella toimivat, ja mitkä täytyi hylätä kömpelyyden tai rumuuden vuoksi. Hän käänsi muun muassa osia Raamatusta ja Shakespearen teoksista kielelleen. Varhaisimmat Zamenhofin kirjoittamat tekstit sisältävät nykyesperanton mukaan melko paljon virheitä, sillä kieli ei ollut vielä kehittynyt lopulliseen muotoonsa, eikä Zamenhof toisaalta välttämättä ollut vielä itse sisäistänyt kielen kaikkia piirteitä. Kun hän vihdoin oli valmis julkaisemaan kielen, tsaarin sensuuri oli liian tiukka sen julkaisemiseksi, minkä vuoksi julkistaminen viivästyi, ja Zamenhofilla oli lisää aikaa kehittää kieltä. Vuonna 1887 hän julkaisi esperanton idean ja rakenteen kuvailleen vihkosen (ns. Unua Libro, ’Ensimmäinen kirja’) salanimellä Dr Esperanto (’Tohtori Toivova’), josta kielen nimi myöhemmin periytyi. Tältä pohjalta esperanto kehittyi nykyään puhutuksi kieleksi.
Varhainen esperantoliike Ensimmäisinä vuosina kieltä käytettiin pääasiassa Zamenhofin ja kieltä aikaisin oppineiden julkaisuissa. Vuosina 1889–1895 ilmestyi Nürnbergissä ensimmäinen esperantonkielinen lehti, La Esperantisto. Vuonna 1894 Zamenhof teki lehden julkaisijan, Wilhelm Trompeterin, ja joidenkin muiden johtavien esperantistien vaatimuksesta äänestyksen esperanton uudistamisesta. Uudistuksessa muun muassa ehdotettiin esperanton erikoismerkkien ja useimpien niitä vastaavien äänteiden poistoa ja näin ollen aakkosten määrän pudottamista 22:een, monikon -j-päätteen muuttamista -i-päätteeksi, -n-päätteisen akkusatiivin korvaamista sanajärjestyksestä riippuvalla akkusatiivilla, adjektiivien ja adverbien erottelun poistoa, partisiippien vähentämistä kuudesta kahteen sekä korrelatiivitaulukon sanojen korvaamista enemmän latinaa muistuttavilla sanoilla. Lehden lukijat hylkäsivät ehdotukset murskaavasti, mutta monet uudistusmieliset jättivät esperanton, ja joitakin muutosehdotuksista käytettiin myöhemmissä esperantoon pohjautuvissa kielissä, kuten idossa. La Esperantiston jälkeen alkoi vuonna 1895 Uppsalassa ilmestyä Lingvo Internacia -niminen lehti.
Aluksi esperantoliike kasvoi eniten Venäjällä ja Itä-Euroopassa, mutta se levisi pian Länsi-Eurooppaan. Vuosina 1888–1893 paikallisia yhdistyksiä syntyi esimerkiksi Moskovaan, Pietariin, Vilnaan, Varsovaan, Helsinkiin, Müncheniin, Nürnbergiin, Malagaan, Uppsalaan, Göteborgiin ja Sofiaan. Kuitenkin vasta vuonna 1898 perustettiin Ranskan ensimmäinen esperantoliike. Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyssä esiteltiin myös esperantoa, ja liike saikin huomattavan paljon uusia jäseniä. Mukaan liittyi myös korkean luokan ranskalaisia.
Vuonna 1901 liike oli levinnyt Kanadaan, vuonna 1903 Algeriaan, Chileen, Japaniin, Meksikoon ja Peruun, vuonna 1904 Tunisiaan, sekä vuonna 1905 Australiaan, Yhdysvaltoihin, Guineaan, Indokiinaan, Uuteen-Seelantiin, Tonkiniin ja Uruguayhin. Vuonna 1905 maailmalla julkaistiin jo 27 esperantonkielistä aikakauslehteä. Maakohtaiset järjestöt perustettiin Italiaan ja Sveitsiin vuonna 1902, Meksikoon vuonna 1903, Isoon-Britanniaan vuonna 1904, Belgiaan ja Alankomaihin vuonna 1905, Tanskaan, Saksaan, Ruotsiin ja Japaniin vuonna 1906, Suomeen ja Irlantiin vuonna 1907, saksankieliseen Itävalta-Unkariin ja Yhdysvaltoihin vuonna 1908, Kiinaan vuonna 1909, sekä Uuteen-Seelantiin, Australiaan, Unkariin ja Norjaan vuosina 1910 ja 1911. Paikallisia järjestöjä perustettiin Bostoniin ja Montevideoon vuonna 1905, Pretoriaan ja Samosiin vuonna 1906 ja Jerusalemiin vuonna 1907. Paikallisten järjestöjen lisäksi esperantistit perustivat esperantonkielisiä erikoisjärjestöjä esimerkiksi katolilaisille, tiedemiehille ja lääkäreille.
Vuonna 1904 pidettiin ensimmäistä kertaa pieni kansainvälinen esperantokongressi. Vuonna 1905 Ranskan Boulogne-sur-Merissä pidetyssä ensimmäisessä kansainvälisessä esperanton maailmankongressissa oli yhteensä 688 osanottajaa 30 eri maasta. Kongressissa vahvistettiin esperanton muuttumattomaksi perustaksi Zamenhofin kirjoittama esperanton peruskieliopin sisältävä Fundamento de Esperanto (’Esperanton perusteet’), johon ylimmälläkään kielellisellä elimellä ei ole oikeutta tehdä muutoksia. Teos sisältää aiemmin julkaistun niin sanotun 16 säännön kieliopin, harjoituskirjan (Ekzercaro) sekä sanaluettelon (Universala Vortaro). Tässä kongressissa Zamenhof myös irtisanoutui esperantoliikkeen johtajuudesta, sillä hän ei halunnut häneen kohdistuvien ennakkoluulojen tai antisemitismin estävän kielen kehitystä. Esperanton maailmankongressi on järjestetty vuodesta 1905 lähtien joka vuosi lukuun ottamatta maailmansotien aikaisia vuosia.
Vuonna 1908 19-vuotias sveitsiläinen Hector Hodler perusti Genevessä Universala Esperanto-Asocion (UEA), esperanton maailmanjärjestön, jolla on nykyään jäseniä noin 120 maasta. UEA vastaa esimerkiksi esperanton maailmankongressien järjestämisestä.
Belgian ja Saksan välissä vuosina 1816–1919 sijainneen autonomisen Moresnetin pienestä ja monikulttuurisesta väestöstä melko suuri osa puhui esperantoa. Vuonna 1908 Wilhelm Molly ehdotti, että Moresnetista olisi tehty maailman ensimmäinen esperantonkielinen valtio nimeltä Amikejo (’Ystävyyden paikka’), mutta ehdotus ei ehtinyt toteutua ennen Moresnetin kaatumista.
Merkittävimmät vuodet 1920-luvun alkupuolella Kansainliitolle ehdotettiin esperanton hyväksymistä järjestön käyttökieleksi. Kymmenen edustajaa hyväksyi ehdotuksen yhtä Ranskan ehdokkaan, Gabriel Hanotaux’n, antamaa ääntä vastaan. Hanotaux ei pitänyt siitä, että ranskan kieli oli menettämässä asemiaan kansainvälisenä kielenä, ja piti esperantoa uhkana. Kymmenen vuotta myöhemmin Kansainliitto kuitenkin suositteli jäsenvaltioitaan sisällyttämään esperanton opetussuunnitelmiinsa. Monet pitävät 1920-lukua esperantoliikkeen vahvimpana aikana.
1930-luvulta lähtien Adolf Hitler ja Josif Stalin surmasivat useita esperanton puhujia heidän epänationalististen suuntautumuksiensa vuoksi. Natsit vihasivat esperantoa, koska sen kehittäjä Zamenhof oli juutalainen. Hitler väittää kirjassaan Taisteluni, että Zamenhof loi esperanton maailmanlaajuiseksi kieleksi yhdistämään juutalaisia hajaannuksessa. Stalin puolestaan väitti sen olevan ”vakoojien kieli”. Esperanto itsessään ei ollut syy teloitukseen, mutta monet juutalaiset ja ammattiliittolaiset käyttivät kieltä, joka vallanpitäjien mukaan rohkaisi pitämään yhteyttä ulkomaalaisten kanssa. Fasistinen Italia sen sijaan käytti jopa esperantonkielisiä esitteitä tukeakseen maan matkailua.
Kylmä sota hankaloitti esperantoliikkeen toimimista erityisesti 1950- ja 1960-luvuilla, sillä sen molemmat osapuolet pelkäsivät, että esperantoa käytettäisiin vastustajan propagandaan. 1970-luvulla liike kuitenkin voimistui jälleen ja levisi uusille alueille, vahvimmin Iraniin vuonna 1975. Vuonna 1991 Afrikassa oli jo niin paljon esperantisteja, että he pystyivät järjestämään oman mantereen esperantokongressinsa. Viime vuosina Afrikan esperantoliike on edelleen kasvanut ja kehittynyt.
Kielen kehitys Esperantoliikkeen vuonna 1905 hyväksymä Boulognen julistus rajoittaa kielen peruspiirteisiin ja -arvoihin tehtäviä muutoksia. Julistus määräsi muiden asioiden ohella, että kielen pohjan pitäisi säilyä Fundamento de Esperanton mukaisena ikuisesti, eikä kenelläkään ole oikeutta tehdä siihen muutoksia. Julistus sallii kuitenkin uusien ilmaisujen esittämisen kuten puhuja sopivaksi näkee, kunhan se noudattaa kielen tyyliä.
Monet esperantistit uskovat, että Boulognen julistus on suuri syy siihen, että esperantoyhteisöstä tuli paljon suurempi ja vakaampi kuin minkään muun keinotekoisen kielen puhujayhteisöstä. Liiallinen yritys on monien mukaan haitannut muiden keinotekoisten kielten, kuten idon, puhujayhteisön kehitystä tasapainoiseksi yhteisöksi. Monet keinotekoisten kielten luojat ovat myös liian omistushaluisia tuotoksiinsa ja ovat yrittäneet estää muita kehittämästä niitä. Esimerkiksi volapükin kehittäjän, Johann Martin Schleyerin, sanotaan pitäneen kielensä kehitystä liikaa omissa käsissään, mikä toisaalta aiheutti kiistoja ja hajaannusta kielen puhujien sisällä. Zamenhof sen sijaan julisti esperanton kuuluvan esperantisteille ja siirtyi taka-alalle kielen julkistamisen jälkeen.