Virolaiset (, vanha vironkielinen nimi maarahvas) ovat toiseksi suurin itämerensuomalainen kansa, jotka kuuluvat suomalais-ugrilaisiin ja siten uralilaisiin kansoihin. Virolaiset puhuvat suomalais-ugrilaisten kielten yhteen päähaaraan, itämerensuomalaisiin kieliin kuuluvaa viroa. Se jakaantuu pohjois- ja etelämurteisiin, ja joskus myös koillisrannikon murre erotetaan kolmanneksi päämurteeksi.
Viron kirjakieli perustuu pohjoismurteeseen, ja sitä kirjoitetaan latinalaisilla kirjaimilla. Eteläviron murteilla tai -kielillä on ollut oma kirjakielen perinteensä, jota nykyään jatkaa etenkin võron ja setukaismurteen kirjallinen viljely. Viime vuosisatojen ajan tärkein uskonto virolaisten keskuudessa on ollut evankelis-luterilaisuus, mutta Kaakkois-Viron setukaiset ovat vanhastaan olleet ortodokseja.
Virolaiset ja suomalaiset ovat toistensa läheisiä sukukansoja, ja he nimittävät toisiaan veljeskansoiksi.
Nimitys Suomenkielinen nimitys virolaiset viittaa Virumaan suurmaakuntaan, jonne Suomesta oli tiheät yhteydet. Nimitys vakiintui sittemmin tarkoittamaan kaikkia virolaisia. Alun perin alueelliset nimitykset ovat vakiintuneet tarkoittamaan kaikkia virolaisia myös muissa kielissä. Esimerkiksi latvialaiset kutsuvat virolaisia nimellä igauni aikoinaan kaakkois-Virossa sijainneen Ugandin muinaismaakunnan mukaan. Ennen kuin virolaisten oma nimitys eestlased vakiintui käyttöön, virolaiset kutsuivat itseään nimityksellä maarahvas ('maanrahvas' tai 'maankansa') ja kieltään nimellä maakeel ('maankieli'). Nimitys eestiläiset vakiintui käyttöön vasta 1800-luvulla.Zetterberg 2007, s. 51. Nimitys pohjautuu Tacituksen Germania-teoksessaan vuonna 98 mainitsemien aestien nimitykseen, jotka oletettavasti asuivat Itämeren rannikolla. On kuitenkin epäselvää, olivatko aestit mitään sukua nykyisille virolaisille.Zetterberg 2007, s. 52.
Toisaalta Uudenmaan saaristossa ja Suomen etelärannikolla on useita kymmeniä ruotsin kielen Est-alkuisia paikannimiä, jotka viittaavat kosketuksiin virolaisten kanssa. Monet niistä ovat pienten luonnonpaikkojen nimiä, kuten viljelysnimi Estkärr ja karinnimi Estgrundet, joista osa liittyy ilmeisesti 1700-luvulla Virosta tulleisiin pakolaisiin. Sen sijaan suomen Eesti-, Eisti-alkuisia nimiä on erilaisten paikannimikokoelmien mukaan vain muutama, ja nekin ovat todennäköisesti syntyneet etupäässä ruotsinkielisen nimen pohjalta. Keskiaikaisesta virolaisvaikutuksesta Suomessa ovat todisteena esimerkiksi kylännimet Estbacka ~ Eestinmäki Porvoossa ja Estby ~ Eestinkylä Kirkkonummella.
Historia Esihistoria Viron ensimmäiset asukkaat tulivat Viroon mannerjäätikön sulaessa noin 10 000 vuotta sitten. Vanhin tunnettu ihmisen asuinpaikka Virossa on ajoitettu ajankohtaan 9 000–8 500 eaa. Varhaiset asukkaat elivät metsästyksellä ja kalastuksella.Zetterberg 2007, s. 23. Varhaisia kulttuureita alueella olivat Kundan ja sitä seurannut Narvan kulttuuri. Kampakeraaminen kulttuuri levisi Viron alueelle 4 150–3 650 eaa. Kampakeraamisen kulttuurin edustajat olivat kieleltään mahdollisesti suomalais-ugrilaisia.Zetterberg 2007, s. 25. Etelästä Viroon saapui baltteja, jotka sulautuivat alueen suomalaissukuiseen väestöön. Balttien ja itämerensuomalaisten kansojen rajat vakiintuivat Baltiassa pronssikauden myötä 1 500–700 eaa. Maanviljelys alkoi kehittyä ajanlaskun alussa. Samalla alkoivat erottua myös itämerensuomalaiset kielet. Maanviljelystä tuli ensimmäisen vuosituhannen aikana pääelinkeino.Jokipii 1995, s. 87. Viro oli pitkään maailman pohjoisin alue, jossa harjoitettiin maanviljelyä jo pari tuhatta vuotta sitten. Elokuvaohjaaja ja Viron presidentti Lennart Meri on todennut, että maanviljelyksen vuoksi virolaisten suhde maahansa on hyvin läheinen. Meren mukaan virolaiset käyvät maansa kanssa jatkuvaa vuoropuhelua yhdessä menneiden sukupolvien kanssa.
Toisen vuosituhannen alussa Vironkin alueella liikkui viikinkejä, mutta he eivät alistaneet aluetta valtaansa pysyvästi. Slaavit alkoivat samaten liikehtiä Viroon päin, ja vuonna 1030 Kiovan suuriruhtinas perusti nykyiseen Tarttoon Jurjev-nimisen linnoituksen. Virolaiset kuitenkin karkottivat venäläiset vuonna 1061.Jokipii 1995, s. 88.
Ristiretket pienoiskuva|vasen|Ristiretkeläiset kukistivat Viron muinaismaakunnat. Viimeinen vapaa virolainen alue Saarenmaa kukistui vuonna 1227. Ristiretkeläiset tulivat Baltiaan saksalaisten kauppiaiden perässä 1100-luvun loppupuolella. Vuonna 1199 Liivinmaan piispaksi nousi Albert von Buxhövden, joka perusti Riian kaupungin vuonna 1201. Baltiaan perustettiin myös Kalparitaristo, jonka avulla aloitettiin paikallisten pakanoiden käännyttäminen. Liiviläisten ja lättien alistuttua he liittoutuivat saksalaisten kanssa virolaisia pakanoita vastaan. 1217 virolainen heimopäällikkö Lembitu kokosi virolaisten voimat saksalaisia vastaan, mutta kärsi tappion Matinpäivän taistelussa. Saksalaisten lisäksi virolaisia vastaan sotivat sittemmin tanskalaiset ja ruotsalaiset. Pohjois-Viro joutui tanskalaisten käsiin Lindanisen taistelun jälkeen 1219 ja saksalaiset kukistivat viimeisen Viron muinaismaakunnista 1227 heidän valloitettuaan Saarenmaan.Jokipii 1995, s. 89. Ristiretkien jälkeen Pohjois-Viro jäi Tanskalle aina vuoteen 1346 saakka, jolloin Tanskan kuningas myi sen Saksalaiselle ritarikunnalle vuonna 1346. Muita alueita Virossa hallitsivat ritarikunta ja piispanistuimet.Jokipii 1995, s. 90.
Saksalaisvallan aika Saksalaisvalloituksen jälkeen Viro jaettiin nopeasti moisioille ja niiden alueen talonpojista tuli näiden maaorjia, mikä seikka vakiintui 1400-luvulle tultaessa. Monet talonpojat pakenivat kaupunkeihin, joissa heitä tarvittiin työvoimaksi. Kaupunkien yläluokka oli vierasmaalaista ja ne virolaiset joiden onnistui kohota yhteiskunnallisessa asemassaan saksalaistuivat. 1500-luvulla levinnyt uskonpuhdistus heikensi ritarikunnan valtaa alueella. Sen myötä syntyi myös kansankielinen kirjallisuus kun uskonnollisia tekstejä pyrittiin kääntämään paikallisten kielelle.Jokipii 1995, s. 91. Ritarikunta menetti otteensa Baltiasta 1500-luvun loppupuolella ja heidän maansa joutuivat Virossa Ruotsin ja Puola-Liettuan alaisuuteen. Sodat alueella jatkuivat ja verottivat etenkin maalaisväestöä runsaasti. Vuoden 1600 paikkeilla virolaisia oli ehkä vain 100 000. Olojen rauhoituttua heidän määränsä lähti kuitenkin uuteen kasvuun.Jokipii 1995, s. 93.
Ruotsalaisvallan aika 280px|thumb|oikea|Põltsamaan virolaisia, piirtänyt Johann Christoph Brotze vuonna 1777. Koko Viron alue päätyi Ruotsin haltuun vuoden 1629 Almarkin- ja vuoden 1645 Brömsebron rauhan jälkeen. Ruotsin vallan aika mielletään virolaisten kannalta nousukaudeksi, vaikkakin saksalainen yläluokka säilytti etuoikeutensa Ruotsin vallan alaisuudessakin.Jokipii 1995, s. 94. 1600-luvulla vakiintui kahden eri kirjakielen käyttö Viron pohjois- ja etelämurteiden mukaan. Tartossa avattiin 1630 kymnaasi ja Tallinnassa vuonna 1631. Tarton yliopisto perustettiin vuonna 1632. Samaten Tarttoon perustettiin vuonna 1684 nimenomaan virolaisille tarkoitettu opettajaseminaari. Sieltä lähtöisin olleet opettajat levittivät lukutaitoa talonpoikien keskuuteen.Jokipii 1995, s. 95.
Venäläisvallan aika Ruotsi menetti omistuksensa Virossa Venäjän keisarikunnalle suuressa Pohjan sodassa 1700-luvun alkupuolella. Venäläiset valloittivat Viron jo sodan alkupuolella, mutta varsinaisesti se siirtyi heille Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721. Venäjän vallan aikana Baltian alue säilytti erikoisaseman Itämeren provinssit -nimisenä hallintoalueena. Aluetta hallitsi edelleen saksalainen yläluokka. Talonpoikien olot kuitenkin kohenivat 1800-luvun alussa, kun 1802 tehtiin ensimmäinen talonpoikaislaki Eestinmaan kuvernementissa, ja yleinen talonpoikaislaki vuonna 1804. Maaorjuus lakkautettiin vuosina 1816 ja 1819 annetuilla laeilla.Jokipii 1995, s. 96. Työorjuus lakkautettiin Liivinmaalla 1849 ja Eestinmaalla 1856.Jokipii 1995, s. 100.. Maaorjuuden päättymisen jälkeen virolaisten keskuuteen levisivät sukunimet. Venäjän vallan aikana virolaisia alkoi muuttaa Venäjän muihin osiin, kuten Krimille ja Kaukasiaan. Ennen vuoden 1917 vallankumousta Viron ulkopuolella asui jo 200 000 virolaista, eli noin kuudesosa kaikista silloisista virolaisista.
Kansallinen herääminen alkoi 1800-luvun toisella puoliskolla. Uusia kouluja perustettiin ja kansankielinen kirjallisuus syntyi. Ensimmäinen vironkielinen lehti Perno Poostimees (nyk Postimees) alkoi ilmestyä vuonna 1857. Alkuaikojen estofiilit olivat usein baltiansaksalaisia tai virolaiseen yläluokkaan muuten kuuluvia, joilla ei ollut yhteyttä talonpoikaisväestöön. Friedrich Reinhold Kreutzwaldin Kalevipoeg, virolaisten kansalliseepos, julkaistiin vuonna 1862. Johann Voldemar Jannsenilla oli tärkeä osa sanomalehtien kehityksessä. Toimiessaan Perno Postimees -lehdessä hän korosti koulutuksen ja oma-omisteisten maatilojen tärkeyttä. Virolaisten sanomalehtimiesten keskuudesta nousi myös radikaalimpi siipi.Jokipii 1995, s. 102. Heitä johti Carl Robert Jakobson, joka julkaisi Eesti Postimees -lehteä. Hän arvosteli etenkin saksalaista yläluokkaa ja papistoa. Hänen ajatuksestaan perustettiin Eesti Kirjameeste Selts eli Viron kirjailijoiden seura vuonna 1872. 1878 hän aloitti Sakala-nimisen lehden julkaisun, josta tuli kansallisen heräämisen paras sanomalehti.Jokipii 1995, s. 103. Slavofiili Aleksanteri III valtaannousun myötä saksalaisten erityisasema lakkautettiin, mutta virolaisväestöä kohtaan aloitettiin venäläistämistoimet. Seurauksena oli kansallisen liikkeen kriisi.Jokipii 1995, s. 105.
Vuoden 1905 vallankumouksen aikana levottomuuksia syntyi myös Virossa. Lokakuussa 1905 sata virolaista kuoli yhteenotossa sotilaiden kanssa. Marraskuussa tsaari lupasi monia vapauksia, mutta näitä lupauksia ei kuunneltu. Jaan Tõnisson kutsui virolaiset kansanedustajat Tarttoon kokoukseen, jossa vaadittiin itsehallintoa, laajempia oikeuksia ja maareformia. Joulukuussa 1905 Viroon julistettiin uusien levottomuuksien johdosta sotatila.Jokipii 1995, s. 107. Talonpojat polttivat kartanoita useilla paikkakunnilla. Levottomuudet tukahdutettiin sotavoimin ja noin 300 henkeä tuomittiin kuolemaan.Jokipii 1995, s. 108. Levottomuuksien jälkeen alkoi uusi virolaisen kulttuurin nousu. Kirjailijat kuten Gustav Suits, Eduard Vilde ja Friedebert Tuglas julkaisivat virolaista kirjallisuutta. Vuonna 1906 aloitti toimintansa Vanemuine-teatteri Tartossa ja Estonia Tallinnassa. Virolaisten ylioppilaiden osuus Tarton yliopistossa kasvoi ja samaten vuonna 1906 saatiin lupa yksityisten äidinkielen koulujen perustamiselle.Jokipii 1995, s. 109. 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla Pietarissa eli noin 50 000 virolaista. Vuonna 1906 Helsingissä eli erään arvion mukaan yli 3 000 virolaista.
Itsenäinen Viro