Pyhä Johannes XXIII (syntymänimeltään Angelo Giuseppe Roncalli, 25. marraskuuta 1881 – 3. kesäkuuta 1963) oli Rooman piispa eli paavi. Hän toimi paavina vuodet 1958–1963.
Johannes XXIII oli Vatikaanin Annuario Pontificio -vuosikirjassa julkaistun virallisen, mutta perimätietoon perustuvan paaviluettelon mukaan 261. paavi. Hänen pontifikaattinsa eli paavinkautensa tärkeimpiin tapahtumiin kuuluu Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen järjestäminen.
Johannes XXIII julistettiin autuaaksi Johannes Paavali II:n aikana 3. syyskuuta 2000. Tämä on yleensä askel kohti pyhimykseksi julistamista. Edellinen autuaaksi, mutta ei pyhimykseksi, julistettu paavi oli Autuas Pius IX, joka hallitsi paavinistuinta 1800-luvulla. Johannes XXIII julistettiin pyhimykseksi yhdessä Johannes Paavali II:n kanssa 27. huhtikuuta 2014.
Elämä ennen paaviutta
pienois|pysty|Angelo Roncalli noin vuonna 1900. Roncalli syntyi Sotto il Montessa 25. marraskuuta 1881. Hänen perheensä oli torppariperhe, johon kuului yhteensä kolmetoista lasta. Roncallin suvulla oli syvät juuret Bergamon maakunnassa, jonka yksi jäsen Guido Roncalli di Montorio oli Italian suurlähettiläänä Suomessa vuosina 1947–1950.https://baldi.diplomacy.edu/diplo/texts/Helsinki_Ambasciata.pdf.
Käytyään läpi pappisseminaarin nuori Roncalli siirtyi jatkamaan opintojaan Rooman kaupungissa. Roncalli vihittiin papiksi Roomassa vuonna 1904, ja hän pääsi sekä opettajaksi että seurakuntapapiksi Bergamoon. Siellä Roncalli työskenteli Bergamon kaupungin piispan sihteerinä ja opetti samalla kirkkohistoriaa. Hän tutustui Achille Rattiin – tulevaan paavi Pius XI:een – suorittaessaan 1500-luvun kirkkohallintoon liittyviä tutkimuksia Milanon Biblioteca Ambrosiniassa. Vuonna 1925 Roncalli vihittiin piispaksi, ja samalla paaviksi kohonnut Pius XI nimitti hänet diplomaatiksi Bulgariaan. Vuonna 1934 Roncalli nimitettiin paavin lähettilääksi Kreikkaan ja Turkkiin.
Toisen maailmansodan jälkeen Roncalli sai uudeksi tehtäväkseen toimia nuntiuksena Pariisissa. Tehtävä oli suhteellisen hankala, koska Ranska oli siihen aikaan sangen pappisvastainen valtio Euroopassa. Vuonna 1953 Roncalli nimitettiin Venetsian patriarkaksi ja kardinaaliksi palkkioksi hänen pitkästä urastaan Vatikaanin diplomaattina.
Valinta paaviksi
pienois|vasen|Sikstuksen kappeli, jossa myös vuoden 1958 konklaavi pidettiin. Vuoden 1958 konklaavi valitsi seuraajan samana vuonna kuolleelle Pius XII:lle, joka oli ollut paavina 19 vuotta. Konklaavin alkaessa kardinaalikollegioon kuului 51 jäsentä, joiden keski-ikä oli jo suhteellisen korkea. Paavi Pius XII oli nimittänyt uusia kardinaaleja tehtäviinsä viimeksi viisi vuotta ennen konklaavin alkua.Heininen 2004, s. 148.
Vanhoillista linjaa edustavista kardinaaleista Gregorio Pietro Agagianian oli yksi pääehdokkaista. Hän oli armenialaissyntyinen kardinaali. Useiden 1900-luvun konklaavien tapaan muita pääehdokkaita etsittiin Pohjois-Italian suurimpien hiippakuntien johtajien joukosta. Heistä Genovan arkkipiispa Giuseppe Siri oli sangen nuori verrattuna muihin kardinaaleihin, vasta 52-vuotias, mikä huononsi hänen mahdollisuuksiaan, sillä konklaavi haki nyt Pius XII:n seuraajaksi ”välikauden paavia”, jonka pontifikaatin tulisi jäädä lyhyemmäksi kuin Pius XII:n 19 vuotta kestänyt kausi. Pohjois-Italian hiippakuntien johtajista Firenzen Elia della Costa taas oli jo erittäin iäkäs, 86-vuotias, ja useiden kardinaalien mielestä liian vanha paavinistuimelle.Heininen 2004, s. 148. Bolognan Giacomo Lercaro taas tunnettiin liian edistyksellisenä, eikä hän siten kelvannut konservatiivisen linjan kannattajille. Milanon arkkipiispa Giovanni Battista Montini olisi voinut olla vahvoilla paavinvaalissa, mutta Pius XII ei ollut koskaan nimittänyt häntä kardinaaliksi, eikä hän täten ollut kelvollinen kandidaatti uudeksi paaviksi. Venetsian patriarkka Angelo Giuseppe Roncalli taas tunnettiin konservatiivisena, mutta myös sovittelunhaluisena ja iältään sangen sopivana, sillä 76-vuotiaana hän oli sopivan ikäinen välikauden paaviksi.Heininen 2004, s. 149.
pienois|Johannes XXIII:n paavillinen vaakuna. Vuoden 1958 konklaavin kulusta ei ole tarkkoja tietoja, koska konklaavi pidettiin sääntöjen mukaisesti suljettujen ovien takana, eikä kardinaalien ollut lupa tehdä muistiinpanoja äänestyksen kulusta. Saatavilla olevien vähäisten tietojen mukaan konklaavissa Agagianian ja Roncalli olivat kahdeksan äänestyskerran jälkeen tasoissa, jolloin kardinaalikollegion vanhin jäsen ehdotti kompromissiehdokkaaksi 79-vuotiasta Benedetto Masellaa. Masellan kohottaminen kompromissiehdokkaaksi vei Roncallilta ääniä, mutta tämä ei silti saanut taakseen tarvittavaa kahden kolmasosan enemmistöä. Masellan siirryttyä tukemaan Roncallia, tämä lopulta voitti paavinvaalin kahdennellatoista äänestyskierroksella.Heininen 2004, s. 149.
Roncalli valittiin paaviksi 28. lokakuuta 1958 ja hänet vihittiin virkaan 4. marraskuuta Pietarinkirkossa.
Nimivalinta
Angelo Giuseppe Roncalli valittiin paaviksi ja hän otti paavilliseksi nimekseen Johannes XXIII:n. Nimivalinta oli sangen poikkeuksellinen, sillä edellinen Johannes-nimeä kantanut paavi oli 1300-luvulla hallinnut Johannes XXII. Lisäksi suuren skisman aikana oli hallinnut vastapaavi Johannes XXIII, jolla oli ollut erittäin huono maine ja joka oli hankkinut paavinistuimenkin epärehellisin keinoin.Heininen 2004, s. 150. Roncallin nimivalinta tulee kuitenkin todennäköisesti siitä, että Johannes oli hänen kotikirkkonsa suojeluspyhimys.Heininen 2004, s. 149 ja 150. Lisäksi monet paaviuden historian aikana hallinneet Johannes-nimiset paavit olivat hallinneet paavinistuinta suhteellisen lyhyen ajan, minkä takia nimivalinta Johannes XXIII saattoi korostaa kyseessä olevan välikauden paavius, jonka ei odotettukaan kestävän kovin kauan.
Tilanne Johannes XXIII:n noustessa paaviksi
Ennen Johannes XXIII:n valintaa paaviksi, oli Pius XII hallinnut paavinistuinta 19 vuotta. Kuollessaan Pius XII jätti seuraajalleen pysähtyneisyyden tilassa olevan ja hyvin vanhoillisen katolisen kirkon. Pius XII oli johtanut Vatikaania itsevaltaisella tyylillä, ja hänen terveytensä pettäessä kirkkohallinnon kuvataan lamaantuneen, kuten ruotsalainen katolinen Gunnel Vallquist aikanaan kirjoitti:Heininen 2004, s. 147.
Lisäksi Pius XII oli tehnyt hallaa katolisen kirkon suhteille protestanttisiin kirkkoihin nähden. Määritellessään vuonna 1950 ex cathedra -oikeutensa suoman erehtymättömyyden turvin dogmin Neitsyt Marian ottamisesta ruumiineen taivaaseen, Pius XII tuli samalla vaikeuttaneeksi katolisen kirkon suhteita protestantismiin. Useiden katolilaistenkin teologien mielestä oli tarpeetonta määritellä dogmi asiasta, eikä sille ollut helppo löytää tukea Raamatustakaan. Dogmi tuottikin ongelmia keskusteltaessa protestanttisten kirkkokuntien kanssa kristinuskon opista.
Paavina vuosina 1958–1963
Poikkeuksellinen paavi
pienois|Johannes XXIII tervehtii vuoden 1960 kesäolympialaisten urheilijoita. Sen jälkeen, kun Johannes XXIII oli valittu paaviksi, hän kirjoitti seuraavasti päiväkirjaansa:
Paavina Autuas Johannes XXIII oli edeltäjiään paljon kansanomaisempi. Uusi paavi osoittautui iloiseksi ja huumorintajuiseksi henkilöksi, ja paaviksi tultuaan hän muun muassa totesi, että ”paavinvaali ei ole kauneuskilpailu” ja itselleen hän muistutti usein: ”Angelo, älä ota itseäsi liian vakavasti”. Lisäksi The New York Times -lehden julkaistua hänen painonsa antoi paavi Johannes XXIII korottaa kantotuolinsa kantajien palkkoja.Heininen 2004, s. 151.
Johannes XXIII ilmoitti kruunaustilaisuudessaan seuraavanlaisesti tulevasta roolistaan paavina:
Johannes XXIII vieraili useissa Rooman kaupungin vankiloissa ja sairaaloissa, sekä kulki Rooman kaduilla tavallisen kansan parissa. Edellinen samalla tavalla käyttäytynyt paavi oli 1800-luvulla hallinnut Pius IX.
Ennen paaviksi tuloaan Johannes XXIII ei ollut myöskään toiminut paavillisen kuurian jäsenenä, minkä vuoksi hän ei tuntenut Vatikaanin hallintojärjestelmää ja oli siinä tavallaan ulkopuolinen. Hän ei myöskään ollut samanlainen yksinvaltias kuten edeltäjänsä, eivätkä kardinaalit aina edes totelleet häntä. Kun Johannes XXIII halusi uudistaa kuuriaa, hän kehotti neljää kardinaalia jättämään virkansa kongregaationsa johtajana, mutta kyseiset kardinaalit kieltäytyivät tottelemasta paavia. Paavi kirjoittikin päiväkirjaansa Vatikaanin työnjaosta: ”Arkkipiispa Angelo Dall’Acqua hallitsee, seminaarikongregaation sihteeri Carlo Confalcioneri vakoilee, Pyhän viraston pro-prefekti Alfredo Ottaviani vahtii, kardinaalivaltiosihteeri Domenico Tardini määrää ja paavi Johannes siunaa.”Heininen 2004, s. 152. Johannes XXIII:n tapa hallita ei ollut lainkaan samanlaista kuin joillakin hänen edeltäjillään paavinistuimella, jotka olivat tahtonsa saamiseksi läpi turvautuneet pannajulistuksiin, kieltoihin ja tuomioihin. Johannes XXIII:n tyyli hallita paavina oli pikemminkin toimia sallijana, eikä käskijänä.Heininen 2004, s. 156. Johannes XXIII kirjoittikin päiväkirjaansa:
Vatikaanin toinen kirkolliskokous
pienois|Johannes XXIII avaa Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen. Paavi yllättikin kardinaalinsa ilmoittamalla näille tammikuussa 1959, että aikoi kutsua koolle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen. Tämä oli yllättävää, sillä Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen jälkeen, jossa paavi julistettiin opiltaan erehtymättömäksi, luultiin ettei uutta kirkolliskokousta enää tarvittaisi. Aluksi paavillinen kuuria yritti jarruttaa kirkolliskokouksen koolle kutsumista ilmoittamalla järjestelyjen kestävän vuosikymmeniä,Heininen 2004, s. 153. mutta paavi pysyi päätöksessään.
Jo kahden vuoden kuluttua 11. lokakuuta 1962 järjestelyt oli tehty ja kirkolliskokous saattoi alkaa. Poikkeuksellisesti mukaan oli kutsuttu myös kahdentoista muun kristillisen kirkon edustajia – tosin heidät oli kutsuttu vain virallisiksi tarkkailijoiksi.Heininen 2004, s. 154. Paikalla oli yhteensä noin 2 400 piispaa, jotka olivat tulleet paikalle 136 eri valtiosta. Paavin avajaispuhetta kuuntelemassa ollut suomalainen Seppo Teinonen selosti sitä seuraavanlaisesti:
Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen järjestäminen oli annettu paavillisen kuurian tehtäväksi. Kokouksen ensimmäisessä istunnossa oli tarkoitus valita eri komissioiden jäsenet, ja kuuria olikin valmistellut tätä varten 180 nimen listan hyväksyttäväksi. Jo ensimmäisessä istunnossa kävi kuitenkin selväksi, että kirkolliskokous päätti toimia itsenäisesti ja ottaa kokouksen ohjat haltuunsa. Kuurian valmiita listoja ei hyväksytty, koska Kölnin ja Lillen kardinaalit ehdottivat vaalin siirtämistä muutaman päivän päähän, jotta piispat voisivat keskustella asiasta. Kolmen päivän kuluttua pidetyn vaalin jälkeen komission kokoonpanot olivat erilaiset, kuin mitä kuuria oli ehdottanut. Tapaus osoitti, että kirkolliskokous ei tulisi menemään kuurian tahtiin, vaan toimisi itsenäisesti.
Paavi Johannes XXIII antoi kirkolliskokouksen toimia vapaasti, eikä pyrkinyt vaikuttamaan sen työskentelyyn.Heininen 2004, s. 155. Hän antoi kuitenkin ymmärtää, että kannatti kirkolliskokouksen uudistusmielistä enemmistöä. Esimerkiksi kirkolliskokouksen käsitellessä sitä, voidaanko katolinen messu toimittaa muullakin kielellä kuin latinaksi, piti paavi saarnansa italiaksi. Kyseinen saarna myös koski 1500-luvulla eläneen Milanon piispa Carlo Borromeon uudistuksia.
Sulkiessaan kirkolliskokouksen ensimmäisen istuntokauden paavi oli jo kuolemansairas, eikä tullut näkemään seuraavaa istuntokautta. Kokous oli kuitenkin jo saanut suuntaviivat.
Kirkolliskokouksen hyväksi tekemänsä työn ohella paavi Johannes XXIII myös julisti Fidel Castron pannaan 3. tammikuuta 1962 vuoden 1949 päätöksen mukaan, jossa Pius XII kielsi katolilaisia tukemasta kommunistisia hallituksia.
Kuolema