Shetlanninlammaskoira (, ) eli sheltti (), aiemmin kääpiöcollie, on pienikokoinen, luonteeltaan iloinen ja tarmokas skotlantilainen koirarotu. Se sopii sekä seura- että harrastuskoiraksi, ja oli vuonna 2025 Suomen neljänneksi eniten rekisteröity koirarotu. Vuosina 2020–2025 Suomessa syntyi joka vuosi noin tuhat shetlanninlammaskoiraa.
Ulkonäkö Shetlanninlammaskoiralla on pitkä karva, joka on kuitenkin suhteellisen helppohoitoinen: se ei tuuheudestaan huolimatta takkuunnu eikä likaannu helposti. Shetlanninlammaskoiran turkki on hyvin pehmeä ja sileä. Shetlanninlammaskoirilla on värityksestä riippuen joko mustat, ruskeat tai siniset silmät, jotka ovat mantelinmuotoiset. Uroksille tulee rintaan narttuja muhkeampi ”leijonaharjas”. Shetlanninlammaskoiran kuono on suippo ja häntä kaareutuu alas. Häntä on normaalisti erittäin tuuhea. Shetlanninlammaskoiran korvat ovat rotumääritelmän mukaisesti hieman lurpallaan päistä, mutteivat saa mennä täysin alas asti. Korvat saattavat helposti nousta pystyyn, mutta sitä voidaan ehkäistä sivelemällä korvien yläosaan glyserolia tai korvat voidaan liimata maitoliimalla karvoista koiran kasvuajaksi noin 2–4 kuukauden ikäisenä.
Väritys FCI:n vuonna 2009 hyväksymän rotumääritelmän mukaan shetlanninlammaskoirilla hyväksytään seuraavat väritykset:
soopeli: ruskea puhtaana tai kaikissa vivahteissa kullasta mahonginväriin. Värin tulee olla syvä. Sudenharmaa ja harmaa ovat virheitä.
Tricolour eli "trikki": rungon musta väri on syvänmusta, merkkien tulisi olla syvän punaruskeat.
blue merle: yleisvaikutelma on sininen. Väritys on puhdas hopeansininen, jossa on mustia laikkuja ja mustaa marmorointia. Syvän punaisenruskeat merkit ovat toivottavia, mutta niiden puuttumisesta (bi-merle) ei rangaista. Suuret mustat läiskät merlekuviossa, liuskekiven tai ruosteen väri peitin- tai aluskarvassa ovat vakavia virheitä.
Mustavalkoinen ja musta punaruskein merkein (black & tan): hyväksyttäviä värejä. Merkkiväritys (ilman valkoista) shetlanninlammaskoiralla on hyvin harvinainen, eikä sitä enää nykypäivänä ole tavattu.
Valkoiset merkit ovat toivottuja, mutta niiden puuttuminen ei ole virhe. Valkoista saa esiintyä otsapiirtona, kaulurina, rinnassa, jaloissa ja hännän päässä, ei kuitenkaan rungossa.
Luonne ja käyttäytyminen Shetlanninlammaskoira on luonteeltaan lempeä, mutta se voi olla vieraita kohtaan varautunut. Omaa perhettään kohtaan se on rakastava ja kiintyy perheeseensä voimakkaasti. Rodulla on taipumusta herkkähaukkuisuuteen, mikä on aiheellista ottaa huomioon jo pennun koulutuksessa.
Shetlanninlammaskoiralle riittää peruskoulutus. Koulutuksen pitää olla kuitenkin tavallansa pehmeää, eikä kovia otteita saa käyttää rodun herkkyyden vuoksi. Rotu on harrastuskoirana monipuolinen: Sen kanssa on mahdollista harrastaa esimerkiksi agilitya, tokoa, koiratanssia ja flyballia sekä näyttelyitä tai match show’ta eli leikkimielisiä näyttelyitä.
Tutkimuksien mukaan shetlanninlammaskoirilla esiintyy keskimääräistä useammin pelkoja vieraita koiria ja vieraita ihmisiä kohtaan verrattuna muihin koirarotuihin. Jonkin asteista pelokkuutta esiintyy jopa noin 40 %:lla shetlanninlammaskoirista. Eroahdistus on puolestaa keskimääräistä harvinaisempaa verrattuna muihin koirarotuihin. Tutkimuksien mukaan rodun koulutettavuus on keskimääräistä korkeammalla tasolla.
Alkuperä Alun perin shetlanninlammaskoiraa kasvatettiin Shetlandinsaarilla lampaiden, siipikarjan ja ponien paimentamiseen. Se tunnettiin paikallisella nimellä Toonie dog eli "farmikoira" tai "maatilan koira". Rotu jalostettiin pienemmäksi versioksi pitkäkarvaisesta skotlanninpaimenkoirasta, koska se söi tätä vähemmän ja näin ollen sen pitokustannukset olivat pienemmät. Shetlandinsaarien eristyneen sijainnin takia shetlanninlammaskoira ei sekoittunut muiden rotujen kanssa eikä sitä tunnettu muualla Brittein saarilla kuin vasta 1900-luvun alkupuolella. Englannin Kennel Club rekisteröi rodun alun perin vuonna 1909 nimellä Shetland Collie, mutta koska skotlanninpaimenkoiraharrastajat eivät tätä hyväksyneet, vaihdettiin se pian nykyiselleen.
Etymologia Shetlanninlammaskoiran nimi tulee tämän rodun alkuperäismaasta, Ison-Britannian saarivaltiosta, Shetlandinsaarilta. Rodusta käytetään toisinaan myös nimityksiä ”shetlanninpaimenkoira”, ”sheltti”, ”minilassie” ja hyvin edellistä muistuttava ”kääpiölassie”.
Terveys pienoiskuva|Soopeli shetlanninlammaskoira Shetlanninlammaskoira elää usein sangen pitkäikäiseksi. Rodun keskimääräinen elinikä on noin 11 vuotta. Tyypillisimmät kuolinsyyt ovat vanhuus, syöpäsairaudet, sydänsairaudet sekä maksan ja ruoansulatuskanavan sairaudet. Shetlanninlammaskoiran merkittävimmät terveysongelmat ovat lonkkaniveldysplasia, kyynärniveldysplasia, muutamat silmäsairaudet, kinnerviat, sappirakon mukoseele ja kilpirauhasen vajaatoiminta.
Noin 80 %:lla rodun edustajista on terveet lonkat (Suomen Kennelliiton arvosteluasteikon A ja B), kun taas kohtalaista ja vaikeaa lonkkaniveldysplasiaa (Suomen Kennelliiton arvosteluasteikon D ja E) esiintyy vain 4 %:lla rodun edustajista. Eriasteista kyynärniveldysplasiaa esiintyy vain 5 %:lla rodun edustajista.
Rodun yleisin sairaus on silmäsairaus CEA (Collie Eye Anomaly), joka voi vakavimmillaan johtaa jopa sokeutumiseen. CEA:n lievemmät muodot, CRD/CH, eivät häiritse koiran näkökykyä, mutta coloboma voi aiheuttaa ablaation, jonka seurauksena verkkokalvo voi irrota ja koira sokeutua. Nykyään myös ylimääräiset silmäripset (distichiasis, trichiasis, ektooppinen cilia) ovat yleistyneet shetlanninlammaskoirilla. Ylimääräiset ripset voivat olla oireettomia tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaa merkittäviäkin oireita, jolloin ne joudutaan poistamaan kirurgisesti. Shelteillä tavataan toisinaan myös PRA:ta (Progressive Retinal Atrophy), joka johtaa aina koiran sokeutumiseen. Shetlanninlammaskoiran PEVISA-ohjelmassa on pakollinen lonkkakuvauslausunto, kyynärkuvauslausunto sekä silmätarkastuslausunto. Silmätarkastuslausunto ei saa olla astutushetkellä 24 kuukautta vanhempi.
Shetlanninlammaskoirille tyypillisenä sairautena voidaan pitää ”kinnervikaa” (akillesjänteen luksaatio). Sairauden periytymismekanismi on vielä epäselvä, mutta yleisesti uskotaan, että alttius ja rakenneheikkous periytyvät. Kinnervikaa hoidetaan konservatiivisesti tukisiteellä ja levolla tai leikkaushoidolla.
Useiden tutkimuslähteiden mukaan shetlanninlammaskoirilla on suurentunut riski sairastua sappirakon mukoseeleen. Sappirakon mukoseelessä sappirakkoon kertyy tiivistynyttä limaa ja väkevöitynyttä sappinestettä. Mukoseele on lisääntynyt merkittävästi kuluneiden vuosikymmenten aikana.
Shetlanninlammaskoirat ovat myös yksi kilpirauhasen vajaatoiminnan riskiroduista. Kilpirauhasen vajaatoiminnassa elimistön kiertävien kilpirauhashormonien määrä on liian vähäinen, mikä aiheuttaa erilaisia oireita. Sairautta voidaan hoitaa tehokkaasti lääkityksellä.
Shetlanninlammaskoirilla tavataan myös MDR1-geenivirhettä, joka on lääkeaineyliherkkyys tietyille lääkeaineille. Se tunnetaan paremmin collieiden keskuudessa, mutta sitä esiintyy myös jonkin verran muilla colliesukuisilla roduilla kuten bordercollieilla ja australianpaimenkoirilla. MDR1-geenivirheen aiheuttama lääkeaineyliherkkyys voi aiheuttaa koiralle jopa voimakkaita oireita. Useat lääkeaineet voivat aiheuttaa reaktion, ja näitä aineita esiintyy esimerkiksi loisten torjunnassa käytettävissä valmisteissa. Yksi tunnetuista herkkyyttä aiheuttavista lääkeaineista on Ivermektiini, jonka imeytyminen koiran keskushermostoon pitäisi estyä normaalissa tilassa. Koirilla joilla esiintyy MDR1-mutaatio näin ei kuitenkaan käy, vaan lääkeaine pääsee välittymään veri-aivoesteen lävitse koiran keskushermostoon, mikä saattaa aiheuttaa pahimmassa tapauksessa koiran kuoleman. Nykyään MDR1-geenimutaatio voidaan selvittää geenitestillä, jonka avulla saadaan tietää onko kyseisellä yksilöllä taipumusta lääkeaineyliherkkyyteen. Tulos voi olla geenimutaation osalta sairas, kantaja tai terve. Geneettisesti terveillä MDR1-lääkelistan lääkkeiden käytön pitäisi olla turvallista tämän osalta. Sen sijaan geneettisesti sairaiden koirien tulisi välttää kaikkia MDR1-lääkelistan lääkkeitä mahdollisuuksien mukaan. Kantajilla voi esiintyä samoja oireita kuin sairailla koirilla lääkkeisiin, mutta usein vaaditun annoksen tarvitsee olla tällöin suurempi.
Shetlanninlammaskoirat ovat karkeasti yhtä sisäsiittoisia koirarotuja kuin muutkin. Geenitutkimuksessa vähiten sisäsiittoisen koirarodun sisäsiittoisuusluku oli hieman alle 10 %. Täysin eri sukulinjoista peräisin olevien serkusten jälkeläisen sisäsiittoisuusluku on 6,25 % ja täyssisarusten jälkeläisellä luku on vastaavasti 25 %, mikä on melkein sama, mitä keskimääräisellä koirarodulla on havaittu geenitutkimuksissa. Shetlanninlammaskoiran jälkeläisen luku on geenitutkimuksissa ollut 29 %. Yleisellä tasolla sisäsiittoisuus lisää sairastavuutta ja heikentää rodun elinvoimaa.
Katso myös
Pitkäkarvainen collie Sileäkarvainen collie
Lähteet
Ulla Kokko: Koirien pikkujättiläinen, WSOY 2004 Shetlanninlammaskoirat ry KoiraNet-jalostustietojärjestelmä
Viitteet
Aiheesta muualla
Rotumääritelmä Axi Marita: Elämää shetlanninlammaskoiran kanssa
Shetlanninlammaskoira Luokka:Paimenkoirat Luokka:Skotlantilaiset koirarodut Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit