[ { "type": "ExternalData", "service": "geoshape", "ids": "Q1132809", "properties": {"fill": "#ff0000", "stroke": "#ff0000", "stroke-width": 2} } ]
Temppeliaukion kirkko on evankelis-luterilaisen Töölön seurakunnan kirkko Helsingin ydinkeskustan tuntumassa Etu-Töölössä. Rakennus on valmistunut 1969. Kallioon louhitun kirkon ovat suunnitelleet Timo ja Tuomo Suomalainen. Kirkossa on 750 istumapaikkaa. Akustisten ominaisuuksiensa ansiosta kirkko on suosittu konserttien pitopaikka.Temppeliaukion kirkko, Helsingin seurakunnat
Historia Arkkitehtikilpailut Fredrikinkadun päässä sijaitseva kallioinen alue varattiin kirkon paikaksi jo Arkadian alueen eli nykyisen Etu-Töölön ensimmäisessä vahvistetussa asemakaavassa vuonna 1906. Siltä ajalta juontaa myös paikan nimi Temppeliaukio ja sitä länsi- ja pohjoispuolitse kiertävän kadun nimi Temppelikatu. Rakennustöihin paikalla ei kuitenkaan ryhdytty vielä pitkään aikaan. Myöhemmin kirkon suunnittelusta järjestettiin kolme arkkitehtikilpailua, joista vain viimeisessä jaettiin ensimmäinen palkinto.
Helsingin kirkkovaltuusto anoi vuonna 1931 kaupungilta Temppeliaukioksi nimettyä kallioista tonttia, jonne se aikoi rakentaa vastaisuudessa itsenäiseksi seurakunnaksi muodostettavan Etu-Töölön pääkirkkoa. Syyskuussa 1932 julistettiin avoin arkkitehtuurikilpailu kirkkorakennuksen luonnoksista sekä kirkon sijoituksesta ja sen aiheuttamasta koko korttelialueen järjestelystä. Määräaikaan 25. tammikuuta 1933 mennessä kilpailuun jätettiin 57 ehdotusta. Ensimmäistä palkintoa ei jaettu lainkaan, vaan kaksi toista palkintoa. Ne menivät arkkitehtien Kaj ja Dag Englundin ehdotukselle sekä arkkitehti Lars Björkin ehdotukselle. Kummassakin ehdotuksessa esitettiin rakennettavaksi perinteistä tornillista pitkäkirkkoa, samoin kolmanneksi tulleessa Aarne Hytösen ja Risto-Veikko Luukkosen ehdotuksessa, jossa tornin korvasi korkealle ulotettu päätymuuri. Kilpailun tulos ei täysin tyydyttänyt kilpailulautakuntaa. Keskustelua jatkettiin Helsingin kaupungin, seurakuntien ja Suomen Arkkitehtiliiton elimissä. thumb|Kirkon sisäänkäynti. Vuoden 1936 toukokuussa julistettiin uusi avoin kilpailu, joka päättyi saman vuoden syyskuussa. Määräaikaan mennessä kilpailuun jätettiin 23 ehdotusta. Tässäkään kilpailussa ei jaettu ensimmäistä palkintoa. Jaetusta toisesta palkinnoista toisen sai arkkitehti Martti Välikangas ja toisen arkkitehdit Aarne Ervi ja Toivo Paatela avustajineen. Kakkossijoille yltäneet samoin kuin kolmanneksi tullut professori J. S. Sirénin ehdotus olivat pitkäkirkkoja, joissa kaikissa on torni. Toisen palkinnon saaneissa torni on irti itse kirkosta, Sirénin ehdotuksessa osa kirkkosalirakennusta. Kolmanneksi sijoittunut Sirénin katedraalityyppinen kirkko vastasi parhaiten seurakunnan edustajien toiveita, joten ehdotus hyväksyttiin kirkkovaltuustossa työn pohjaksi. Louhinta aloitettiin marraskuussa 1939, mutta talvisota keskeytti työn jo kolmen päivän kuluttua. Sotia seurasi Suomessa pitkä jälleenrakennuskausi, jolloin kirkon rakentamista ei jatkettu. Seurakuntiin kohdistuvat yhteiskunnalliset odotukset ja arkkitehtuurin tavoitteet sekä tyylisuuntaukset muuttuivat, joten kirkkovaltuusto päätti vuonna 1959 lopullisesti luopua Sirénin kalliista ja tilaohjelmaltaan vanhentuneesta kirkkosuunnitelmasta.
Kolmas avoin arkkitehtuurikilpailu julistettiin pidettäväksi 8. elokuuta 1960 – 15. tammikuuta 1961. Kilpailuohjelman mukaan ehdotukseen ”olisi sisällytettävä koko Temppeliaukion järjestyssuunnitelma puistoalueineen ja pysäköimistiloineen huomioon ottaen, että mahdollisimman suuri osa aukion kallioalueesta voitaisiin säilyttää”. Määräaikaan mennessä kilpailuun tuli 67 ehdotusta. Kilpailutulos julkistettiin 19. huhtikuuta 1961. Palkintolautakunta antoi yksimielisesti ensimmäisen palkinnon ehdotukselle Kivikirkko. Nimimerkin takaa paljastuivat arkkitehtiveljekset Timo Suomalainen ja Tuomo Suomalainen. Heidän ehdotuksessaan aukion kallioluonne on säilytetty tekemällä kirkko itse kalliosta: sali on upotettu kallion keskiosaan ja seurakuntatilat sijoitettu kumpareen reunoille sen muotoa säestämään.
Toisen palkinnon saivat arkkitehti Eero Eerikäinen ja arkkitehtiylioppilas Jukka Salokari ehdotuksesta Sanctitas. Tässä ehdotuksessa aukiota hallitsee korkea kirkkorakennus. Palkintolautakunnan jäsen Heikki Castrén sanoi töiden parhaita puolia esitellessäänHelsingin Sanomat 20.4.1961 ehdotuksen nykyarkkitehtuurin jännittävimmin keinoin luoduksi moderniksi katedraaliksi. Kolmannelle sijalle tuli ehdotus Seinät, jonka tekijä oli arkkitehti Ahti Korhonen avustajineen. Tämä ehdotus oli Castrénin mukaan toisen palkinnon saaneen työn äärimmäinen vastakohta. Sen arkkitehtuuri on luostarimaisen karua, ja siinä kallio jäisi kallioksi.
Voittajaehdotus Työn pohjaksi palkintolautakunta ehdotti yksimielisesti voittajaksi valittua Suomalaisen veljesten ehdotusta. Arvostelupöytäkirjaan kirjattu palkintolautakunnan lausunto ehdotuksesta Kivikirkko kuuluu kokonaisuudessaan näin:
”Ehdotus seuraa perusotteeltaan linjaa, joka on esiintynyt jo aikaisemminkin tälle paikalle rakennettavasta kirkosta kilpailtaessa, mutta on sommitelmana silti täysin omaperäinen. Suunnittelemalla seurakuntatilat kalliota kaartavaksi matalaksi rakennelmaksi on saatu aikaan vaikutelma, jossa kallioalue koko laajuudessaan muodostaa ehyen sakraalialueen. Kokonaisratkaisu on sopeutettu herkällä tavalla maaston alkuperäiseen muotoon sitä tehostaen. Yleisön kulku on järjestetty suoraan katutasosta; kirkkosali on myös tunneliyhteydessä seurakuntatiloihin. Suomalainen ja ruotsalainen seurakunta muodostavat kumpikin oman kokonaisuutensa. Niiden sisäinen järjestely on periaatteessa oikein ratkaistu, joskin yksityiskohdiltaan luonnosmainen. Ehdotuksen perusote tarjoaa mahdollisuuden sen edelleen kehittämiseen. Esimerkiksi siirtämällä kirkkorakennelmaa jonkun verran lähemmäksi seurakuntatiloja voitaisiin louhintaa vähentää ja maanalaista yhteyttä lyhentää. Kirkon interiööri on sekä muodoiltaan että valaistukseltaan herkkä. Kattorakenne kaipaa kuitenkin tarkempaa teknillistä tutkimista. Ehdotus tarjoaa joka taholta arkkitehtoonisesti kauniin näkymän. Kellotornin muotoilu ei ole muun suunnitelman tasolla.”
Lausunnon alussa lautakunta viittaa vuoden 1932–1933 kilpailuun menestyksettä osallistuneen Pauli Blomstedtin ehdotukseen. Molemmissa, sekä P. E. Blomstedtin että Suomalaisen veljesten, suunnitelmissa kalliolle on annettu ehdoton päärooli, kuitenkin toisistaan täysin eroavalla tavalla: Blomstedtilla kallion maksimaalisella säästämisellä ja Suomalaisilla kallion minimaalisella muuttamisella. Tämä tulee selvästi ilmi, kun tutustuu toteutettuun kirkkoon ja Suomen rakennustaiteen museossa säilytettäviin Blomstedtin piirustuksiin (erityisesti piirros kirkon pääjulkisivusta – sisääntulosivusta Oksasenkadun ja Sammonkadun suunnasta sekä piirros kirkon sijainnista kallioalueella). Taiteellinen kokonaisrakenne syntyy Blomstedtilla kallion ja rakennuksen kontrastista, kun taas Suomalaisen veljeksillä se syntyy kallion ja luonnon muodoille sukua olevien rakennusmassojen harmonisesta vuoropuhelusta. Kattokupolin – ikivanhan sakraalitilan rakenteen – valinta salin katoksi molemmissa ehdotuksissa aiheuttaa sen, että kummassakin suunnitelmassa huomion kohteeksi nousee julkisivu- ja leikkauspiirustuksissa ympyrän kaaren osa. Kupolit ovat kuitenkin täysin erilaiset. Blomstedtin kupoli on pelkistetty, kokonaan läpinäkymätöntä lasitiiltä ja korostetusti tekninen, puhdas luonnon vastakohta. Se erottaa salitilassa olijat kalliosta ja muusta ympäristöstä visuaalisesti omaan rauhaansa. Suomalaisten kupoli pyrkii yhdistämään ulko- ja sisätilan ja näin tarjoamaan salitilassa oleville mahdollisuuden kokea vapautta kallion luoman turvallisuuden tunnun lisäksi.
Kallion louhinta lähtee näissä ehdotuksissa täysin eri pohjalta. Blomstedt sijoittaa kirkkonsa aukiolla sellaiseen paikkaan, jossa se saadaan mahtumaan mahdollisimman vähäisellä louhinnalla kallion viereen Suomalaisen veljekset sijoittivat kirkon liikenteellisesti edulliseen ja aukion hierarkkisesti arvokkaimpaan paikkaan kallion keskelle. Heidän perusideansahan oli tehdä itse kalliosta kirkko Temppeliaukiolle.
Toteutus thumb|Betoniesteitä sisäänkäynnin edessä vuonna 2017, jolloin poliisi epäili kirkkoon suunnitteilla ollutta terrori-iskua. Kirkon saaminen Temppeliaukiolle 1960-luvun kulttuuri-ilmastossa tuli kilpailuaika mukaan lukien viemään yhdeksän vuotta. Lehdistö osallistui aktiivisesti hankkeen ympärille nousseeseen kuohuntaan kirjoittamalla "piruntorjuntabunkkerista", "miljoonakirkosta" ja "jätti-investoinnista". Kirkkovaltuustossa oli suurin piirtein saman verran hankkeen vastustajia kuin kannattajiakin. Tilanne johti siihen, että kilpailuohjelman mukaisista seurakuntatiloista päätettiin karsia pois kaksi kolmasosaa. Itse kirkkosalin koko ja muoto säilyivät kutakuinkin ennallaan.
Lukuun ottamatta takaiskuna tullutta tilaohjelmasupistusta muutokset olivat arkkitehtien mukaan kuitenkin pääasiassa suunnitelman luonnollista kehitystä. Yksi arkkitehtoniselta kannalta merkittävimmistä muutoksista tuli mahdolliseksi, kun veljekset saivat tilaisuuden esittää jo kilpailutyötä tehtäessä herännyt ajatuksensa saada salin seinät betonin sijaan kalliopinnoiksi. Tästä ajatuksestaan veljekset olivat kuitenkin tuomariston reaktiota peläten kilpailuvaiheessa luopuneet.
Kilpailun jälkeen suunnitteluryhmään otettiin mukaan eri alojen asiantuntijat. Akustikko Mauri Parjo vaati kattokupolin alapintaan laatikkomaisia rakennelmia. Esteettisesti kelvollinen ratkaisu löytyi, kun veljekset keksivät suunnitella laatikkorakennelmien alapuolelle kuparinauhaverhouksen. Salin betoniseiniin akustikko halusi erikokoisia taitepintoja. Myös kapellimestari Paavo Berglund oli kertonut veljeksille, että akustisesti hyvissä musiikkisaleissa on aitioita ja muita voimakkaasti pintaa muotoilevia aiheita. Veljekset huomasivat, että heidän itsensä mielessä säilynyt ajatus eläväpintaiseksi louhitusta kallioseinästä olisi ylivoimaisesti luontevin ratkaisu sekä visuaalisessa että akustisessa mielessä. He esittivät ehdotuksensa ensin akustikolle ja sen jälkeen rakennustoimikunnalle, joka pyysi lausunnot kaikilta erikoissuunnittelijoilta. Ne olivat puoltavia ja toimikunta hyväksyi kallioseinäajatuksen. thumb|right|Biafra-teksti maalattuna rakennustyömaalle. Kirkon rakennustyöt aloitettiin helmikuussa 1968 ja se vihittiin käyttöön 28. syyskuuta 1969 nimellä Taivallahden kirkko. Vuonna 1971 nimi muutettiin virallisesti Temppeliaukion kirkoksi. Kirkon hinnaksi sisustuksineen tuli noin neljä miljoonaa markkaa, mikä oli jokseenkin samaa luokkaa kuin tilavuudeltaan samankokoisen kansakoulun hinta Helsingissä.Mehtälä 2003, s. ?
Opiskelijoiden protesti Rakennusaikana kirkko herätti ristiriitaisia tunteita. Kymmenen hengen ryhmä Ylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen jäseniä Seppo Kjellbergin johdolla maalasi valkoisella maalilla vuonna 1968 heinäkuun 16. ja 17. välisenä yönä kallioon ja betonivaluihin yhteentoista paikkaan kantaa ottavat ”Biafra”-tekstit muistuttamaan Afrikan nälkäongelmasta. Tapaus herätti suurta huomiota ja pääsi lehtien pääsivuille. Merkille pantiin, että opiskelijaradikalismi oli nyt temmannut mukaansa jo uskovaisetkin. Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi tammikuussa 1969 Biafra-maalarit sakkoihin. Niitä määrättiin kaikille, pienin sakko oli 10 markkaa ja suurin 100 markkaa. He joutuivat korvaamaan myös kaupungin ja seurakunnan oikeudenkäyntikulut, 160 markkaa kummallekin. Loppujen lopuksi ”arvovaltainen tukijajoukko piispoja myöten” keräsi näihin maksuihin tarvitut rahat, joten opiskelijat eivät joutuneet maksamaan niitä itse.Mehtälä 2003, s. 138–139, 143–144. Kirkon kellaritiloissa on edelleen yksi Biafra-maalaus.
Arkkitehtuuri ja sisustus thumb|Osa lehteriä ja urut.