Aitoluterilaiset ovat luterilaisuuden alkuvaiheessa syntynyt ryhmittymä. Heitä kutsutaan joskus gneesioluterilaisiksi. Sana gnesios tarkoittaa suomeksi aitoa. Nimitys tuli siitä, kun ryhmittymä katsoi edustavansa Martti Lutherin kuoltua hänen aitoa oppiaan. Aitoluterilaisilla oli yliopisto Jenassa.
Oppi Aitoluterilaisten teologiassa oli hallitsevaa ihmisen täydellinen syntiturmelus, vanhurskauttaminen ja Jumalan armo.Chirstensen & Göransson 1974, s. 283
Vuoden 1556 Eisenachin synodissa aitoluterilaiset jakaantuivat kahtia ja suurin osa liittyi filippisteihin. Kyseisessä kokouksessa hyväksyttiin lain kolmas käyttö yksimielisyyden ohjeeseen. Poach ei hyväksynyt lain kolmatta käyttöä ja lausui: "Hyviin tekoihin ei lakia ensinkään tarvita ainoastaan usko välimieheen, Kristukseen, on välttämätön sekä vanhurskaudeksi että hyvien tekojen syntymiseksi". Esimerkiksi L. Hakolan tutkimus "Usus legis" on todennut vähemmistöön jääneen aitoluterilaisuuden edustaneen lain kolmannesta käytöstä Lutherin käsityksiä. Myöhemmin aitoluterilaiset ja filippistit kiistelivät myös synergismistä, eli siitä, kuuluuko ihmisen tehdä yhteistyötä Jumalan kanssa pelastuakseen. Aitoluterilaiset joutuivat myös väittelyihin ehtoollisesta erityisesti kryptokalvinistien kanssa.
Ubikviteettioppi Ubikviteettioppi eli Kristuksen todellinen läsnäolo ehtoollisessa nousi 1550-luvulla oikeaoppiseksi luterilaiseksi dogmiksi. Ehtoolliskäsityksen perusteella luterilaiset erottuivat kalvinilaisuudesta ja tuomittiin Kristuksen paikallinen kohoaminen Jumalan oikealle puolelle kerettiläisyydeksi. Kiistojen seurauksena kalvinistista ehtoollisoppia tulkittiin spritualistisemmin kuin Jean Calvin itse teki.Chirstensen & Göransson 1974, s. 201
Aitoluterilaisille kristologiassa ja sakramentissa keskeisintä oli Jumalan armotoiminnan jumalallisuus ja mysteeriluonne: se, mikä on kaiken inhimillisen uskon ja kokemisen tuolla puolen.Chirstensen & Göransson 1974, s. 281
Puhdasoppinen hyvitysoppi Aitoluterilaisten hyvitysoppi perustui melanchtonilais-forensiseen vanhurskauttamisnäkemykseen, jonka mukaan vanhurskauttaminen on juridinen oikeudenkäynti Jumala-tuomarin edessä, jossa ihminen vanhurskautetaan ilman omaa ansiota sen perusteella, että Kristus on kärsimyksellään maksanut ihmisen syntivelan.
Historia Kristillisen humanismin kriisi Leipzigin interim jäi vaille käytännöllistä vaikutusta, koska sitä ei pantu toimeen, mutta sillä oli suuret kirkkohistorialliset seuraukset. Kristillinen humanismi oli menettänyt kasvonsa kirkon ykseyden alueella ja valmistanut maaperää kirkkojen konfessionalistumiselle. Tunnustuskirjoista tuli juridisia asiakirjoja ja yliopistot, papit ja virkamiehet velvoitettiin noudattamaan maan tunnustusta.Chirstensen & Göransson 1974, s. 189
Luterilaiset pirstoutuivat kahdeksi toisiaan vastustavaksi puolueeksi: aitoluterilaisiksi, joiden johtaja oli Wittenbergin yliopiston heprean professori Matthias Flacius ja humanistisesti asennoituviin Philipp Melanchtonin oppilaisiin, joita aitoluterilaiset syyttivät filippisteiksi ja salakalvinilaisiksi. Flacius sai tukea Lutherin vanhalta työtoverilta Nikolaus von Amsdorfilta. Flacius siirtyi Magdeburgiin josta tuli aitoluterilaisuuden keskus.Gassmann & Hendrix 2005, 41.
Kiistelty ongelma oli melanchtonilainen synergismi vanhurskauttamiskysymyksessä, Melanchtonin korostama Kristuksen persoonallinen läsnäolo ehtoollisessa ja ehtoollisen luonne Kirstuksen hyvien tekojen välittäjänä. Aitoluterilaiset korostivat Kristuksen todellista läsnäoloa ehtoollisessa eli ubikviteettioppia.
Aitoluterilaiset syyttivät Melanchtonin kannattajia myös siitä että nämä olivat pettäneet Lutherin opetukset hyvistä teoista ja ihmisen vapaasta tahdosta. Aitoluterilaiset vastustivat vahvasti myös kryptokalvinisteja, jotka edustivat Jean Calvinin näkemystä kasteesta. Aitoluterilaiset syyttivät myös filippistien olevan oikeasti kryptokalvinisteja.Gassmann & Hendrix 2005, 62–63.
Aitoluterilainen antihumanismi Myönnytykset, joita Melanchton teki Leipzigin interimissä nostivat aitoluterilaiset hyökkäykseen liturgista traditionalismiaan (adiaforakiista 1549) ja hänen kristillis-humanistista pedagogista näkemystään kohtaan, jonka mukaan kristityn olisi osoitettava elämäntavallaan että hän on kristitty (majorismi- ja synergismikiistat, 1551–1562 ja 1555–1567). Osianderin riidassa hyökättiin evankelista humanismia vastaan sillä tämän katsottiin olevan liian vastaanottavainen mystiikalle, joka oli ristiriidassa puhdasoppisen luterilaisen vanhurskauttamisopin kanssa.Chirstensen & Göransson 1974, s. 279–280
Reaktio evankeliseen internationalismiin Pzaflin vaaliruhtinas pani toimeen kirkon uudistuksen teologisesti epäselvällä sekoituksella luterilais-melanchtonilaista ja zwingliläis-kalvinilaista teologiaa, joka levisi myös Sveitsiin, läntiseen Saksaan, Hollantiin, Brandenburgiin ja Preussiin. Aitoluterilaisten reaktio Melanchtonin teologiaa vastaan voimistui.
Lutheriin pitäytyjien vastustusasenteita kärjisti Melanchtonin julkaisema teologinen tunnustuskirja Corpus Philippicum (1560), joka levisi laajalle ja tunnustettiin useissa maissa tunnustusasiakirjaksi. Tämä kiihdytti Melanchtonin teologian vastaisia hyökkäyksiä ja sitä syytettiin salakalvinilaisuudesta mikä hajotti evankelisia. Mm. Saksin vaaliruhtinaskunta, Wittenbergin yliopisto mukaan luettuna tuli filippisteiksi.
Tunnustuksellinen yhtenäistyminen
Samaan aikaan Saksassa eteni vastauskonpuhdistus, minkä takia evankelisen yhtenäisyyden palauttamiseksi oli pakko esittää ohjeellinen tunnustus Augsburgin tunnustuksen teologiasta. Se saatin aikaan sovinnonkaavalla (1577), joka oli tulosta Etelä-Saksan maltillisten ja Pohjois-Saksan konservatiivisten Melanchtonin oppilaiden välisestä yhteistyöstä.
Evankeliset säädyt vahvistivat teologisen ykseyden Sovinnon kirjan esipuheessa. Sovinnonkaavassa vedettiin jyrkkä raja sekä katolilaisiin että evankeliseen yhtenäisteologiaan päin. Samoin hylättiin pyrkimykset evankelisten teologiseen yhtenäisyyteen. Zwingliläis- ja kalvinilaissävyinen melanchtonilaisuus tuomittiin kristologiassa ja ehtoollisopissa. Sekä manducatio indignorum että ubikviteetti mainittiin. Antimelanchtonilaisuutta lievennettiin vetoamalla kristologiassa ja ehtoollisopissa kirkkoisiin oikean opin todistajina.
Luterilaisuuden sisäiset riidat loppuivat pitkälti Yksimielisyyden ohjeen (1577) myötä ja aitoluterilaisuus hävisi hiljalleen.Gassmann & Hendrix 2005, 42.
Merkittäviä henkilöitä Aitoluterilaisia teologeja olivat mm.: Matthias Flacius Nikolaus von Amsdorf Johann Wigand Nikolaus Gallus Matthaus Judex Joachim Mörlin Hesshus Tilemann Johann Timan Joachim Westphal Aegidius Hunnius Anton Otto Andreas Poach Erasmus Sarcerius.
Lähteet
Viitteet
Luokka:Luterilainen teologia Luokka:Kirkkohistoria Luokka:Kristilliset liikkeet Luokka:Luterilaisuus Saksassa