Tuliase

thumb|Tuliase. Tyhjä hylsy lentää karbiinista (M4+M203) laukauksen jälkeen. Tuliase on ase, joka ampuu palamisreaktiosta syntyvien kaasujen avulla suurinopeuksisia luoteja tai kranaatteja. Yleensä tuliaseissa käytetään ruutia nopean palamisreaktion aikaansaamiseksi. Vanhemmissa aseissa käytettiin rikistä, hiilestä ja salpietarista valmistettua mustaa ruutia ja uudemmissa tehokkaampaa savutonta ruutia eli selluloosanitraattia, jota on käytetty tuliaseissa jo 1800-luvun lopulta lähtien.

Tuliaseille on olemassa kaksi eri perustyyppiä: käsiaseet ja tykit. Käsiaseet ovat ihmisen kannettavissa olevia aseita, kun taas tykit ovat lavettiasenteisia tuliaseita, joiden kaliiperi on suurempi kuin 20 millimetriä. Käsiaseissa ja vanhoissa kanuunoissa ammus oli yleensä luoti tai kanuunankuula, joka ammutaan matkaan ruudin avulla, mutta joka ei sisällä räjähdysainetta. Uudenaikaisessa tykistössä (1700-luvun lopulta alkaen) ammutaan kranaatteja, jotka räjähtävät joko osuessaan kohteeseensa tai ilmassa etukäteen säädetyn lentoajan kuluttua. Jälkimmäiset jakaantuvat ilmatorjuntakranaatteihin ja srapnelleihin.

Kiinalaiset keksivät ruudin valmistuksen vuoden 850 paikkeilla. Hiukan ennen ensimmäisen vuosituhannen loppua he rakensivat ensimmäisen tykin sullomalla ruutia bambuputkeen ja keihään sen eteen. Keihäs lensi räjähdyksen voimasta kohti vihollista.

Viime vuosisatojen aikana tuliaseet ovat olleet hallitseva asetyyppi. Uudenaikainen sodankäynti myöhäisrenessanssista lähtien on nojautunut tuliaseisiin ja vaikuttanut merkittävästi sotahistoriaan ja historiaan yleensä.

Käsiaseiden tyypit

Tulikeihäs on keihäs, jonka sivuun on kiinnitetty pieni bambuinen putki, joka laukaistaessa ampuu ammuksia noin kolmen metrin päähän. Käsikanuuna on jalkaväen käytettäväksi pienennetty versio tavallisesti kanuunasta. Arkebuusi on lunttulukkoa käyttävä ase, jossa ei ole standardisoitua kaliiperia ja jota tuetaan maahan laitettavan tikun avulla, joka kiinnitetään aseessa olevaan hakaan, ja siksi sitä kutsutaan myös hakapyssyksi. Kaliveri on arkebuusi, jossa on standardisoitu kaliiperi. Musketti oli alun perin raskaampaa kaliiperia käyttävä arkebuusi, mutta siitä tuli lopulta yleistermi kaikille suusta ladattaville olalta ampuville aseille. Väkipyssy on suusta ladattava ase, joka ampuu useita laukauksia laajalle alueelle. Pistooli on pienikokoinen tuliase, jota pystyy käyttämään yhdellä kädellä, joskin ampuminen on tarkempaa jos ampuja käyttää molempia käsiä. Kivääri on rihlattu olalta ammuttava ase, joka ladataan piipun perästä. Jos aseessa on rihlaus mutta se ladataan piipun suuaukon kautta, sitä kutsutaan rihlatuksi musketiksi. Haulikko ampuu hauleiksi kutsuttuja ammuksia laajalle alueelle samalla tavalla kuin väkipyssy mutta ase ladataan piipun perästä patruunoilla. Konekivääri on suurikokoinen vyösyöttöinen ase, jonka voi ampua tyhjäksi vetämällä liipasimesta vain kerran ja pitämällä se pohjassa. Raskas konekivääri on konekivääri, joka käyttää suurikaliiperista patruunaa. Pikakivääri on konekivääri joka käyttää vyön sijaan lipasta. Konepistooli on pistoolikaliiperia käyttävä täysiautomaattinen ase. Itselataava kivääri viittaa käytännössä mihin vain kivääriin jossa ei ole manuaalista latausmekanismia, mutta usein termiä käytetään vain puoliautomaattisista kivääreistä. Rynnäkkökivääri on kivääri, joka käyttää keskitehoista kiväärin patruunaa ja kykenee ampumaan sekä puoliautomaattista tulta että sarjatulta. Taistelukivääri on täysivoimaista kiväärinpatruunaa käyttävä sekä puoliautomaattiseen tuleen että sarjatuleen kykenevä kivääri. Karbiini on lyhytkokoinen kivääri. Tarkkuuskivääri on kivääri, johon on kiinnitetty kiikaritähtäin pitkän etäisyyden ampumista varten. Piippu on myös usein pidempi kuin muissa kivääreissä. Kranaatinheitin ampuu kranaatin huomattavasti pidemmälle kuin on mahdollista käsikranaattia käyttämällä.

Mekanismit

Tulikeihäs Tulikeihäs on historian ensimmäinen tuliase, ja sitä käytettiin 900-luvun Kiinassa. Tulikeihäässä tavalliseen keihääseen on kiinnitetty pieni bambusta valmistettu putki, jonka pohjalla on ruutia, sisällä ammuksia ja perässä sytytyslanka. Lanka sytytetään hieman ennen lähitaistelua vihollisen kanssa. Tulikeihään kantama on erittäin lyhyt, vain noin kolme metriä. Tulikeihäs ei saavuttanut suurta suosiota Kiinassa eikä levinnyt Kiinan ulkopuolelle.

Käsikanuuna

pienoiskuva|Käsikanuuna Käsikanuuna kehitettiin 1200-luvun Kiinassa ja levisi Eurooppaan 1300-luvulla missä sitä käytettiin 1500-luvulle asti. Käsikanuuna on käytännössä vain pienennetty versio tavallisesta kanuunasta: se on metallinen putki, jonka pohjalle asetetaan ruutia ja sen jälkeen kuula tai kuulia, joka laukaistaan asettamalla liekki perässä olevan reiän päälle. Tämä toimintamekanismi teki tähtäämisestä hankalaa, minkä vuoksi käsikanuunaa käytti usein kaksi miestä, joista toinen tähtää ja toinen laukaisee aseen. Käsikanuunan kantama oli merkittävästi suurempi kuin tulikeihään, muutama kymmenen metriä.

Lunttulukko

Lunttulukko-aseet ovat ensimmäiset tuliaseet, joissa on liipaisin, mikä teki niistä huomattavasti käytännöllisempiä yhden miehen käytettäviksi kuin käsikanuunat. Lunttulukossa liipaisimen veto liikuttaa vasaramaista hanaa eli serpenttiä, johon on kiinnitetty pala lunttua, hitaasti palavaa sytytyslankaa. Liipasimen veto vie palavan luntun ruudilla täytetyn pannun luokse, mikä laukaisee aseen.

Olalta ammuttavia lunttulukkoaseita on kolmea eri tyyppiä: Arkebuusi oli näistä ensimmäinen, jota tuettiin maahan asetetulla tukitikulla, joka kiinnitetään aseessa olevaan hakaan, mistä juontuu aseen toinen nimi, hakapyssy. Kaliveri juontuu englannin kielen sanasta caliber, mikä viittaa siihen että kaliverit käyttivät standardisoitua kaliiperia, mitä arkebuuseissa ei ollut. Musketti on raskaampaa kaliiperia käyttävä arkebuusi, jota käytettiin panssarin läpäisemiseen. Vaikka panssarin käyttö vähentyi tuliaseiden yleistyttyä, tuli musketista yleistermi, joka kattaa kaikki olalta ammuttavat ja suusta ladattavat tuliaseet.

Ase ladataan asettamalla ruutia ensin pannuun, varoen palavaa lunttua joka usein irrotetaan serpentistä lataamisen ajaksi, minkä jälkeen pannun suojakansi suljetaan. Tämän jälkeen aseen perä asetetaan maahan ja piippuun kaadetaan ruutia ja tämän jälkeen kuula asetetaan piippuun ja työnnetään alaspäin latauspuikolla. Tämän jälkeen lunttuun puhalletaan ja lunttu kiinnitetään serpenttiin ja tarkistetaan että palava lunttu osuu pannun kanteen kun serpentti liikkuu alas. Tämän jälkeen pannun kansi avataan ja ase on valmis ammuttavaksi. Tämä kestää noin minuutin.

Lunttulukon suurin ongelma oli palava lunttu: se näkyi helposti pimeässä ja siitä tuli helposti erottuva haju. Palavan luntun vuoksi ruudin vartijat eivät voineet turvallisesti käyttää lunttulukkoaseita. Vartiotehtävät vaativat kilometreittäin lunttua vuodessa. Suurin ongelma oli kuitenkin märät ja kosteat olosuhteet, jotka tekivät helposti lunttulukkoaseista hyödyttömiä. pienoiskuva|Pike and shot muodostelma. Keihäsmiehet on merkattu P:llä, arkebuusimiehet O:lla. H viittaa hilparimiehiin.

Lunttulukko kehitettiin Euroopassa 1400-luvulla ja siitä tuli nopeasti yksi eurooppalaisen sodankäynnin tärkeimmistä aseista. Vaikka monet suosivatkin vielä pitkäjousia suuremman tulinopeuden vuoksi, pitkäjousen käyttö oli erittäin vaikeaa ja pitkäjousimiehet käytännössä omistivat elämänsä aseen hallitsemiselle. Lunttulukkoaseet taas olivat niin yksinkertaisia että talonpoikamiliisin kykeni kouluttamaan aseen tehokkaaseen käyttöön vain muutamassa viikossa. 1500-luvulla ja 1600-luvulla jalkaväen yleinen taktiikka oli niin kutsuttu pike and shot, jossa lunttulukkoasein varustetut miehet ampuvat vihollista kohti muodossa ja pitkin keihäin varustetut miehet suojaavat heitä ratsuväeltä. Lunttulukon kehittämisen jälkeen tuliaseet olivat rihlaamattomia vielä vuosisatoja, mikä teki niistä hyvin epätarkkoja pitkällä kantamalla, minkä vuoksi tuliaseet ammuttiin yhteislaukauksina. Pistin kehitettiin 1600-luvun lopussa, minkä jälkeen keihäistä luovuttiin ja jalkaväessä palveli enää käytännössä vain muskettimiehiä. Vaikka monia muita mekanismeja kehitettiin kahdessa vuosisadassa lunttulukon kehittämisen jälkeen, vasta piilukko 1600-luvulla syrjäytti sen Euroopassa. Tämä johtui lunttulukon saatavuudesta, hinnasta ja yksinkertaisuudesta verrattuna muihin, kehittyneempiin mekanismeihin. pienoiskuva|Tanegashima, japanilainen lunttulukkoase. Laajassa käytössä pisimpään lunttulukkoaseita käyttivät japanilaiset, jotka käyttivät niitä 1800-luvun puoliväliin asti. Portugalilaiset toivat lunttulukon Japaniin 1500-luvulla ja se sai Japanissa nimen Tanegashima. Aluksi japanilaiset eivät pitäneet aseesta sillä sitä pidettiin Samurai-kulttuuriin sopimattomana mutta tästä huolimatta se levisi Japanissa nopeasti ja lopulta muutti täysin japanilaisen sodankäynnin aivan kuten se oli tehnyt Euroopassakin. 1600-luvulla Japani aloitti sakokuna tunnetun eristäytymispolitiikan, minkä vuoksi uudemmat mekanismit eivät saapuneet Japaniin kuin vasta Edo-kauden jälkeen, kun Japani avautui ja perusti nykyaikaisen varusmiesarmeijan.

Rataslukko

pienoiskuva|Rataslukkomekanismi Rataslukko kehitettiin Baijerissa 1500-luvun alussa ja ne olivat ensimmäiset itse-sytyttävät tuliaseet. Rataslukossa hanaan on kiinnitetty pala rikkikiisua, joka asetetaan ratasta vasten. Kun liipasinta vedetään, rattaan liike rikkikiisua vasten luo kipinöitä, mikä laukaisee aseen. Rataslukko oli myös ensimmäinen mekanismi, jonka pohjalle kehitettiin pienempiä yhden käden aseita, pistooleja.

Rataslukko-ase ladataan viemällä rikkikiisu pois rattaan luota. Tämän jälkeen ratas kierretään tähän tarkoitetulla työkalulla, mikä valmistaa rattaan ampumista varten. Tämän jälkeen ruuti ja kuula kaadetaan pannuun ja piippuun samalla tavalla kuin lunttulukkoaseessa. Viimeiseksi rikkikiisu asetetaan ratasta vasten ja ase on valmis ampumista varten.

Rataslukko nousi nopeasti suosioon, sillä se korjasi lunttulukon palavasta luntusta johtuvat ongelmat. Tästä huolimatta siitä ei koskaan tullut yhtä yleinen kuin lunttulukko. Rataslukko on monimutkainen mekanismi valmistaa ja vaati monimutkaisia takomistekniikoita ja ymmärryksen kellon valmistamisesta, joka oli aikanaan tarkkaan suojeltu kiltasalaisuus: harvassa olivat ne sepät, jotka kykenivät valmistamaan aseen. Rataslukkoaseiden valmistus oli rajoittunut alueille, joissa kyseinen taito oli saatavilla, lähinnä kaupunkeihin joissa valmistettiin kelloja. Rataslukko ei saavuttanut suosiota Venäjällä tai Aasiassa. Nämä asiat tekivät rataslukosta huomattavasti kalliimman kuin lunttulukko, minkä vuoksi armeijat käyttivät ensisijaisesti lunttulukkoaseita kun taas rataslukkoaseita käyttivät lähinnä vain eliittijoukot, ruudinvartijat, upseerit ja yksityishenkilöt. pienoiskuva|Rataslukkopistooli

Sieppolukko

Sieppolukko kehitettiin Saksan eteläosissa 1540-luvulla. Sieppolukko oli huomattavasti yksinkertaisempi valmistaa kuin rataslukko ja levisi tämän vuoksi huomattavasti laajemmalle kuin rataslukko vaikkei sekään silti kyennyt täysin korvaamaan lunttulukkoa. Sieppolukko oli myös vähemmän luotettava kuin rataslukko, mikä teki rataslukosta yleisemmän niille joille sellaisen hankkiminen oli mahdollista.

Sieppolukossa hanaan on kiinnitetty pala piikiveä, joka liipasinta vedettäessä iskee L-kirjaimen muotoista teräsosaa, frizzeniä vasten. Kipinät tästä putoavat ruutia sisältävään pannuun, mikä laukaisee aseen.

Aseen lataamiseksi ensin kaadetaan ruutia pannuun, minkä jälkeen pannun kansi suljetaan. Tämän jälkeen ruutia kaadetaan piipusta alas ja kuula tulee perässä, mikä työnnetään alas latauspuikolla. Tämän jälkeen hana nostetaan ylös ja ase on ladattu. Pannun kansi pidetään suljettuna kun ase ei ole käytössä ja avataan kun ase halutaan laukaista. pienoiskuva|Sieppohanssi