Uudenseelanninviherkaija (Cyanoramphus novaezelandiae) on oseanialainen kaijalaji.
Koko ja ulkonäkö Linnun pituus on 27 cm ja paino 50–113 grammaa. Sen höyhenpuku on pääosin vihreä, vatsapuolelta kellanvihertävä. Otsa, päälaki, juova silmän takana ja laikut yläperän molemmin puolin ovat punaiset. Uloimpien käsisulkien ulkohöyty on sinivioletti. Nokka on harmaa, iiris punainen ja koivet ruskehtavan harmaat. Laji liikkuu yksittäin, pareittain tai enintään viiden yksilön parvissa. Se ei juurikaan pelkää ihmistä ja on kesy.
Esiintyminen Uudenseelanninviherkaijat elävät Uudessa-Seelannissa, Norfolkinsaarella, Antipodisaarilla ja Uudessa-Kaledoniassa. Kannan koko on 16 500–35 300 sukukypsää yksilöä. Ennen eurooppalaisten tuloa laji asui kaikkialla Uudessa-Seelannissa, mutta sitten kanta romahti metsästyksen ja vieraiden tulokaspetojen takia, ja nykyisin sitä tavataan pääsaarilla vain laajimmilla metsäalueilla. Pienillä saarilla kanta on pysynyt elinvoimaisempana.
Lajista tunnetaan kuusi eri saariryhmille kehittynyttä alalajia: saisseti, cookii, cyanurus, novaezelandiae, chathamensis ja hochstetteri. Anders Sparrman kuvaili lajin holotyypin Eteläsaaren Dusky Soundista.IBC
Elinympäristö Laji elää monenlaisilla habitaateilla. Pääsaarilla sitä tavataan metsissä, pikkusaarilla pensaikoissa ja ruohostomailla. Puuttomalla Macquariensaarella elänyt ja sittemmin sieltä hävinnyt alalaji erythrotis asui rantaviivan tuntumassa ruohomättäiköissä.
Lisääntyminen Lisääntymiskausi on tavallisesti loka–joulukuussa. Pesä sijaitsee puun tai kallion kolossa, maassa olevassa onkalossa tai mättäässä. Naaras munii viidestä yhdeksään munaa, joita se hautoo noin 20 päivää. Molemmat puolisot ruokkivat poikasia, jotka jättävät pesän viisi- tai kuusiviikkoisina.
Ravinto Ruokavalio koostuu siemenistä, marjoista, hedelmistä, pähkinöistä, kukista, lehdistä ja ruohojen versoista.
Lemmikkinä vasen|pienoiskuva|Lutino eli keltainen uudenseelanninviherkaija Uudenseelanninviherkaijaa tavataan lemmikkinä Suomessakin. Siitä on jalostettu värimuotoja, joista osaa (esim. lutino ja sininen) tavataan myös Suomessa.
Lajin hoito ei eroa juuri lemmikkilintujen perushoidosta. Voidakseen hyvin se tarvitsee omanlajisen tai vähintään samaa sukua olevan lintutoverin, runsaasti tilaa, lajityypillisiä tarpeita tyydyttävän ruokavalion, riittävästi virikkeitä, lintulähtöiset käsittely- ja koulutustavat sekä päivittäistä vapaanaoloa häkistä turvalliseksi tehdyssä sisätilassa.
Lemmikkinä kakarikit ovat rohkeita ja vauhdikkaita. Ne eivät yleensä kesyynny siliteltäviksi asti, koska niillä tuntuu olevan liian kiire moiseen hommaan. Sen sijaan niiden pelottoman luonteen takia ne saa yleensä helposti kesytettyä hakemaan ruokaa kädestä. Lintujen aktiivinen ja utelias luonne voi olla niille itselleen vaaraksi kotosalla: utelias lintu joutuu helposti kiipeliin.
Laji kuuluu CITES I/A -liitteeseen poikkeuslajina. Tällöin sitä koskevat samat säännöt kuin II/B-liitteen lajia: sillä tulee vankeudessa olla yksilöön yhdistettävissä oleva alkuperätodistus. Ilman alkuperätodistusta tai siihen verrattavia papereita linnun myyminen, pesittäminen ja kaupallinen esilläpito esim. kotieläinpihalla on kiellettyä.
Lähteet Forshaw, Joseph M. & Cooper, William T.: Parrots of the World. New Jersey: T.F.H. Publications, 1977. World Parrot Trust
Viitteet
Luokka:Viherkaijat