Slovenian sota

Slovenian sota eli kymmenen päivän sota, joka käytiin 27. kesäkuuta – 6. heinäkuuta 1991, oli Jugoslavian hajoamissotiin kuulunut sota, joka johti Slovenian itsenäistymiseen. Sen jälkeen kun Slovenia julistautui virallisesti 25. kesäkuuta itsenäiseksi Jugoslaviasta, serbivetoinen liittoarmeija hyökkäsi pian Sloveniaan vallaten sen raja-asemat ja Ljubljanan lentokentän. Liittoarmeijan operaatio oli lähinnä poliisitoimen luonteinen. Sloveenit olivat salassa luoneet melko tehokkaan aluepuolustuksen, joka nujersi liian pienet ja taisteluinnottomat liittoarmeijan joukot. Jugoslavian hallinto ei antanut liittoarmeijalle lupaa uusia operaatiotaan, eikä Slovenia muutenkaan kiinnostanut serbejä. Näin Slovenia sai itsenäistyä vain noin 100–200 kuollutta vaatineen kymmenpäiväisen sodan jälkeen.

Tausta

Monesta kansasta koostunut, sosialistinen Jugoslavia alkoi hajota vuonna 1980 tapahtuneen Titon kuoleman jälkeiseen kansojen väliseen riitelyyn, jota oli ollut melkein koko Jugoslavian olemassaolon ajan. Sloveeneihin suhtauduttiin usein kielteisesti muualla Jugoslaviassa. Suurempaa ilmaisuvapautta ja sananvapautta tukevia virtauksia pyrki Sloveniassa pintaan jo 1950-luvulla. 1950-luvun osittainen destalinisointi johti Slovenian osittaiseen avautumiseen länteen, mikä teollisti maata. 1960-luvun talous- ja poliittisesta reformista syntynyt olojen vapauttamiseen jne. tähtäävä ohjelma murskattiin vuoteen 1972 mennessäVihervuori 1998, s. Kansallisuusaate nousi 1980-luvun puolivälin jälkeen useimmissa Jugoslavian osatasavalloissa pintaan. Serbiassa ja Kroatiassa se sai kiihkokansallisia muotoja. Talous ajautui kriisiin, mikä lisäsi jännitettä rikkaan, teollistuneen Slovenian ja köyhän maatalousvaltaisen Serbian välille. Myös Kroatia oli Serbiaa vastaan. Monet upseerit olivat serbejä ja näin serbeillä oli teoreettinen mahdollisuus vallita voimakeinoin Jugoslaviaa.

Opposition Novaja revija -lehti julkaisi vuonna 1987 artikkelin, jossa liberaali-oppositiohenkinen älymystö, mm. Dimitrij Rupel, vaati Slovenian suvereniteettia Jugoslaviaan perustettavan valtioliiton sisällä, markkinataloutta ja demokraattista monipuoluejärjestelmää sekä suuntautumista EurooppaanJärvinen Lindstedt 2011, s 187. Artikkelien kirjoittajat eivät ehdottaneet Slovenian eroa JugoslaviastaLautela 1992, s 47. Jugoslavian kommunistiset valtionjohtajat torjuivat tietenkin nämä mielipiteet, joiden takia Sloveniaa arvosteltiin muualla JugoslaviassaPrunk 2004, s 191. Lehden päätoimittaja Rupelj erotettiin jutun takia. Samaan aikaan myös lisääntyvä joukko sloveenikommunisteja vaati olojen liberalisointia. 1980-luvun puolivälissä Milan Kučanin johtama talousuudistusta ajava liberaalisiipi alkoi johtaa kommunistipuoluetta.

Sloveeneja oli 80-luvun alussa vähän liittoarmeijassa upseereina, koska näitä ei serbiaa komentokielenä käyttänyt armeija kiinnostanutPrunk 2004, s 87. Sloveenit ja albaanit olivat tyytymättömimpiä armeijaan, mm. koska eivät saaneet puhua varusmiesaikana omaa kieltään. 80-luvulla sloveeninuoret alkoivat vaatia palvelusajan lyhentämistä ja suorittamista Sloveniassa sekä siviilipalvelustaPrunk 2004, s 88.

Vuonna 1988 Slovenia kulki selvästi omaa tietään, mikä tajuttiin myös SerbiassaLautela 1992, s 47, s 48. Jugoslavian puolustusministeriö päätteli 25. maaliskuuta 1988, että Sloveniassa oli menossa vastavallankumousPrunk 2004, s 192 ja yritti maaliskuussa 1988 Jugoslavian ylimääräisessä kommunistiliiton kokouksessa painostaa Slovenian johtajaa suostumaan armeijan väliintuloon opposition kukistamiseksi, muttei Slovenian johto suostunut tähän. 31. toukokuuta 1988 Slovenian turvallisuuspoliisi pidätti Janez Janšan ja kaksi muuta toimittajaa, ja yhden armeijan aliupseerin. Pidätettyjen toimittajien Mladina-viikkolehdessä julkaisemassa artikkelissa oli paljastettu eräs Jugoslavian asekauppa kehitysmaihin, joka oli ”sotilassalaisuus”. Lehdessä kerrottiin myös, että armeija suunnitteli salaa Slovenian johdon kaatamista.

Kyse oli Jugoslavian puolustusministeri Branko Mamulan tekemästä asemyyntimatkasta Etiopiaan ja asevelvollisilla rakennuttamastaan huvilasta. Tapaus herätti voimakkaan protestin sloveenien parissa, koska oikeudenkäynti käytiin Slovenian pääkaupungissa serbian kielellä. Kun liittovaltion viranomaiset syyttivät Slovenian viranomaisia yhteistyöhalun puutteesta kyseisessä jutussa, Slovenian oppositio syytti sloveenien hallitusta siitä ettei se puolustanut syytettyjä kylliksiPrunk 2004, s 192-193. Juttu poiki sloveenien ihmisoikeuslautakunnan, jolla oli pian laaja kansan tuki ja jossa alettiin puhua myös Slovenian itsemääräämisoikeudestaPrunk 2004, s 193. Mladina-jutun syytettyjen tuomioita alennettiinkin.

Ensimmäiset Slovenian puolueet syntyivät vuonna 1988. Nämä totesivat ehdotettujen Jugoslavian valtion keskittämiseen liittyvien perustuslakimuutosten uhkaavan Slovenian asemaa, mikä puolestaan herätti vihaa sloveeneja kohtaan muussa Jugoslaviassa. Varsinkin johtavat serbit vastustivat Sloveniassa esitettyjä ajatuksia, kun olivat kumonneet Kosovon ja Vojvodinan autonomian. Sloveenit yrittivät vastaavasti puolustaa Kosovon autonomiaa ja liittovaltio-ajatusta. Näin serbit ja sloveenit ärtyivät toisiinsa jo vuonna 1988.

Vihreät, sosialidemokraatit ja demokraatit perustivat omat puolueensa vuonna 1989Lautela 1992, s 49. Oppositio vaati julkilausumassaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia maaliskuun 1989 julistuksessaanSlovenia, Steve Fallon, s. 37 ja tuomitsi Kosovoon lähetetyn sotilaat ja epäsuorasti myös muualla Jugoslaviassa käytetyt poikkeustoimet. Slovenian oppositio keräsi miljoona nimeä Kosovon poikkeustilaa vastaan muutaman päivän sisällä, koska maassa pelättiin armeijan tai Miloševićin mielenosoittajien tuloa sinne niin kuin Kosovossa ja Vojvodinassa oli käynytJärvinen Lindstedt 2011, s 188Lautela 1992, s 44. Slovenian ja Kroatian media oli julkaissut tietoja serbipoliisin harjoittamista julmuuksista ja väkivallasta KosovossaLautela 1992, s 44, 84, ja Slovenia ja Kroatia vetivätkin aikaa myöten poliisinsa pois Kosovosta. Sloveenien mukaan Jugoslaviaa ei voitu demokratisoida, jos maa sortaa Kosovon albaaneja. Slovenia vastusti lujasti Serbian kovia toimia Kosovossa, mikä ajoi serbit vastustamaan Sloveniaa ja Sloveniaa pois Jugoslaviasta.

Oppositio ja hallitus pitivät yhdessä Ljubljanassa myötätuntokokouksen kannattaen Kosovon albaaneja, mikä televisioitiin suorana. Vaikka serbien ja sloveenien keskinäiset välit olivat aiemmin olleet hyvät, Serbiassa aloitettiin nyt poliittinen mielenosoitus- ja kiihotuskampanja sloveeneja vastaanPrunk 2004, s 194. Miloševićin klikin ohjauksessa ollut Serbian lehdistö väitti mm. sloveenien riistäneen Serbiaa koko Jugoslavian olinajan. Slovenia pelkäsi, että se joutuisi serbien rinnalla toimimaan Kosovoa vastaan.

Keväällä 1989 Slovenian kommunistihallitus ja liberaali oppositio kiistelivät yhä miten tulisi ajatella Slovenian itsemääräämisoikeudesta ja kriisin ratkaisusta.

Slovenian oppositio antoi ”toukokuun julistuksessaan” 8. toukokuuta 1989 vaatimuksen itsenäisestä valtiosta ja löyhästä Jugoslavian valtioliitosta. Mutta Slovenian hallitus piti 22. kesäkuuta 1989 yhä vuoden 1944 AVNOJ:n julistuksesta ja tiiviistä Jugoslavian liittovaltiosta. Toukokuussa 1989 oppositiota kannattava Slovenian perustuslakivaliokunta julisti itsenäistä Sloveniaa markkinatalouteen pohjautuvassa demokratiassa. Slovenian kommunistit hyväksyivät muutokset, Jugoslavian keskuskomitea ei. Slovenian keskuskomitean johtaja Milan Kučan sanoi Belgradissa pidetyssä Jugoslavian keskuskomitean istunnossa, etteivät Slovenian kommunistit hyväksy heidän etujaan vastaan suuntautuvia toimia ja sanoi olevansa ensin sloveeni, vasta sitten kommunisti.

Slovenia lakkautti kommunistipuolueen ylivallan 27. syyskuuta 1989Prunk 2004, s 195 hyväksyen oppositiopuolueet. Serbian mielenosoittajat vaativat tällöin armeijan puuttumista asioihin ja johtavien sloveenipoliitikkojen pidätystä.

Hallitus koetti yhä päästä liittovaltiomallin pohjalta sopimukseen, ja oppositio ajoi valtioliittoa, mutta molemmat vastustivat yhtä kaikki serbivetoisten taloudellisesti heikompien tasavaltojen heihin kohdistamaa painostusta. Monia Slovenian kommunisteja erosi liitostaan, koska pitivät kotimaisten kommunistien uudistuspolitiikkaa liian hitaana. Samoihin aikoihin kommunismi romahti Itä-Euroopassa. Slovenian salli kiistan jälkeen oppositiopuolueet marraskuun lopussa 1989 ilman Jugoslavian hallinnon lupaa.

Slovenia kielsiLautela 1992, s 76Lodenius 1996, s 19 ja esti poliisivoimin 1. joulukuuta etelästä saapuneita Miloševićia tukevia mielenosoittajia saapumasta ja järjestämästä kokoustaan Slovenian pääkaupungissa Ljubljanassa. Myöskään Kroatia ei päästänyt mielenosoittajia, koska pelkäsi näiden alkavan rähinöidä omassa pääkaupungissaan, ja Kosovo Polje-komitea peruuttikin mielenosoituksensa viime hetkelläVihervuori 1999, s 135.

Vastauksena uudistuksiin, tuella Kosovon albaaneille ja niskurointiin serbijohtoista keskusvaltaa vastaan, vasta valittu Serbian johtaja Slobodan Milošević pani Slovenian taloussaartoon vuonna 1989The economic war against Slovenia, joulukuussa 1989. Serbit vetivät suuren määrän valuuttaa Ljubljanska bankista ajaen sen maksuvaikeuksiin, ja lopettivat slovenialaisten lääkkeiden käytön. Boikotti ei paljoa Sloveniaa haitannut, mutta pikemminkin Serbiaa, joka oli osin riippuvainen Slovenian teollisuudesta. Helmikuussa 1990 Slovenia lakkautti Serbian kehitysalueiden tukemisen, mikä ei kuitenkaan haitannut Kosovoa, jota Serbia ei tukenut.

Vaikka monet serbialaiset yritykset olivat mukana, saarto ei myöskään ollut täysin kattava, Yugo-autotehdas sai slovenialaisia osia. Vuoden 1989 lopuilla Slovenian oppositio yhdistyi Demos-liitoksiPrunk 2004, s 196 pyrkien kommunistien kaatamiseen seuraavissa vaaleissa.

23. tammikuuta 1990 sloveenit ja kroaatit marssivat ulos Jugoslavian kommunistiliiton kokouksesta, mikä hajotti kommunistipuolueen. Sloveenit olivat hävinneet monia äänestyksiä. Slovenia oli vaatinut muun muassa Jugoslavian muuttamista löyhäksi valtioliitoksi, poliittisten vankien vapautusta ja kidutuskieltoa poliisille. Toisaalta sloveenien vastustajat serbitkään eivät saaneet tahtoaan läpi mm Jugoslavian vallan jakamista kansojen asukasluvun mukaan, mikä olisi nostanut Serbian päättävään asemaan Jugoslaviassa.

Slovenian kommunistipuolue erosi Jugoslavian puolueesta virallisestikin 4. helmikuuta 1990.

Sodan edellä

Sloveenit pyrkivät kohti itsenäistymistä, koska pelkäsivät Miloševićin Serbian pyrkimystä luoda hyvin keskusjohtoinen serbijohtoinen JugoslaviaRutanen 2002, s 49.

Itsenäistymään pyrkivä Slovenia loi aluepuolustusjoukoille maalis-lokakuussa 1990 oman Jugoslaviasta riippumattoman komentorakenteen nimeltä ”manööverijoukot” Manevrska struktura narodne zaščite (MSNZ), johon kuului lopulta noin 21000 Slovenian aluepuolustusjoukkojen ja poliisin jäsentä. Niiden ylin hallinto oli Janez Janšan ja Igor Bavčarin käsissäPrunk 2004, s 198.

Huhtikuussa 1990 itsenäisyyttä ajanut Demos voitti 54 %:lla vanhaa yhteiskuntaa tukevat puolueet, ja kristillisdemokraattien Lojze Peterle muodosti hallituksen, mutta laajalti arvostettu Milan Kučan voitti presidentinvaalitPrunk 2004, s 197Lautela 1992, s 50.

Kesällä 1990 päätettiin Slovenian irtautumisesta liittovaltiosta vuoden sisään. Vastauksena mm. Slovenian separatismiin toukokuussa Jugoslavian liittovaltio alkoi salaa kerätä aseita tasavaltojen aluepuolustuksilta, mutta saatuaan vihiä hankkeestaLautela 1992, s 51 sloveenit keskeyttivät aseiden viemisen heiltä jo 19. toukokuuta 1990, mutta kolme neljännestä kunnista oli ehtinyt luovuttaa aseita armeijan kasarmeihin. Vain muutama sloveeni alkoi luoda uutta aluepuolustusta hankkien aseita, suunnitellen ja kouluttaenRutanen 2002, s 45. Sloveenit loivat Janšan johdolla kolmessa kuukaudessa noin 20000 miehen puolustusjoukot.