Läntisen aavikon taistelut (tunnetaan myös nimellä aavikkosota) oli toisen maailmansodan Pohjois-Afrikan rintaman ensimmäinen vaihe. Taistelut alkoivat 11. kesäkuuta 1940 ja päättyivät 4. helmikuuta 1943. Taistelut käytiin Egyptin ja Libyan välisellä aavikolla.
Taistelut koostuivat toistuvista hyökkäyksistä ja vetäytymisistä aavikolla. Italia aloitti ensimmäisen hyökkäyksensä syyskuussa 1940 Libyasta Egyptiin, kunnes Brittiläisen Kansainyhteisön joukot aloittivat oman hyökkäyksensä joulukuussa Egyptistä Libyaan. Hyökkäys lähes tuhosi Egyptiin hyökänneen Italian 10. armeijan.
Saksa joutui lähettämään liittolaiselleen avuksi Erwin Rommelin johtaman Afrikan armeijakunnan estääkseen akselivaltojen tappion Pohjois-Afrikassa. Akselivallat teki tämän jälkeen vielä kaksi hyökkäystä yrittäessään murskata liittoutuneet ja vallata Pohjois-Afrikan. Kumpikin hyökkäys torjuttiin ja lyötiin vastahyökkäyksellä takaisin. Akselivaltojen joukot työnnettiin lopulta Tunisiaan, jolloin läntisen aavikon taistelut päättyivät marraskuussa 1942.
Taistelumenestys oli täysin riippuvainen täydennysten toimittamisesta alueelle sekä kuljettamisesta tarvitsijoille. Liittoutuneiden Maltalle sijoitettujen joukkojen aiheuttamat tappiot akselivaltojen Italiasta Pohjois-Afrikkaan matkanneille saattueille rajoittivat Rommelin joukkojen toimintaa estämällä tarvittavat polttoaine- ja täydennyskuljetukset.
Ennen sotaa Britannialla oli joukkoja Egyptissä vuodesta 1882 alkaen. Joukkojen määrää rajoitettiin vuoden 1936 Englannin ja Egyptin sopimuksen mukaisesti. Alueella olevien joukkojen tehtävänä oli Suezin kanavan suojaaminen, mikä oli strategisesti tärkeä linkki pidettäessä yhteyttä ja siirrettäessä joukkoja emämaan sekä Itä-Aasian ja Intian valtamerellä olleiden siirtomaiden välillä. Toisena tehtävänä oli Aleksandriassa olleen laivastoaseman suojaaminen.Playfair, I. S. O. s. 6-7
Mersa Matruhiin noin 170 mailia Aleksandriasta länteen oli kuitenkin perustettu vuonna 1938 prikaatikenraali H. E. Russellin alaisuudessa liikkuva osasto (), jonka rungon muodostivat Kairon ratsuväkiprikaati (7th Queen's Own Hussars, 8th King's Royal Irish Hussars ja 11th Hussars) ja 1. panssarirykmentti ( sekä tukevina joukkoina 3rd Regiment Royal Horse Artillery, huoltokomppania sekä ambulanssiyksikkö. Osaston kalusto oli vanhentunutta ja huonokuntoista, muun muassa tykistönä oli ajoneuvovetoisia 3,7" haupitseja ja muuten erilaisia panssaroituja ajoneuvoja, joiden raskaisiin konekivääreihin ei ollut ammuksia. Pian joukkojen keräännyttyä Mersa Matruhiin päällikkyyden vastaanotti kenraalimajuri Percy Hobart, joka oli saanut tehtävän muodostaa Britannian armeijalle toisen panssarikoulutuskeskuksen (). Sodan puhjetessa keskus muodosti panssaridivisioona Egyptin (), josta tuli aavikkorottina tunnettu 7. panssaridivisioona.Verney, G. L. s. 17-20
Kenraaliluutnantti Henry Maitland Wilson saapui kesäkuussa 1939 Kairoon Egyptiin sijoitettujen brittiläisten joukkojen komentajaksi tehtävänään johtaa brittiläisiä ja kansainyhteisön Egyptin suojana olleita joukkoja. Paikalliskomentajaksi määrättiin heinäkuun lopulla kenraaliluutnantti Archibald Wavell nimettynä vastaperustettujen Lähi-idän joukkojen () komentajaksi, jonka vastuulla oli Välimeren ja Lähi-idän sotatoimialue. Hänen alaisuudessaan olivat siten kaikki Egyptiin, Sudaniin, Palestiinaan, Transjordaniaan ja Kyprokselle sijoitetut maavoimien yksiköt. Alue kuitenkin laajeni pian käsittämään myös brittijohtoiset maajoukot Itä- ja Pohjois-Afrikassa, Adenissa, Irakissa, Persianlahden alueella sekä Kreikassa. Joukkoja oli kaikkiaan viisi divisioonaa (100 000 sotilasta), mutta niistä vain 36 000 Egyptissä. Joukoista oli muodostettu kaksi divisioonaa: kenraalimajuri Michael O’Moore Creaghin 7. panssaridivisioona ja kenraalimajuri Philip Neamen Intian 4. divisioona, jonka komentajaksi tuli elokuussa kenraalimajuri Noel Beresford-Peirse.Bauer, Eddy 1973 s. 344
Wilsonin alaisuudessa ollut ja Libyan vastaiselle rajalle sijoitettu kenraalimajuri Richard O’Connorin 6. jalkaväkidivisioonan esikunta nimettiin 17. kesäkuuta 1940 Läntisen aavikon joukkojen () esikunnaksi.Playfair, I. S. O. s. 97 O'Connor ylennettiin lokakuussa kenraaliluutnantiksi, kun hänen alaisuudessaan olleita joukkoja vahvennettiin.
Libyasta tuli Italian siirtomaa, kun Italian Kuninkaallinen armeija () voitti Ottomaanien valtakunnan armeijan Italian ja Turkin välisessä sodassa 1912. Italian armeija valmistautui sotimaan Libyassa kahdella rintamalla ollessaan Ranskan ja Britannian hallinnoimien alueiden välissä.
Italialla oli toiseen maailmansotaan liittyessään Libyassa joukkoina kaksi armeijaa, joiden ylimpänä komentajana oli Italian Pohjois-Afrikan joukkojen komentaja sekä Italian Libyan kenraalikuvernööri ilmamarsalkka () Italo Balbo. Näistä toinen oli sijoitettu maan länsiosiin Ranskan hallinnoimien Algerian ja Tunisian vastaiselle rintamalle. Läntiseen Tripolissa esikuntaansa pitävään 5. armeijaan, jonka komentajana oli kenraali Italo Gariboldi, kuuluivat X, XX ja XXIII armeijakunnat, joissa oli kaikkiaan kuusi jalkaväkidivisioonaa ja kaksi mustapaitadivisioonaa. Toisena armeijana oli Egyptin vastaiselle rajalle Kyrenaikaan ryhmitetty 10. armeija komentajanaan kenraali Mario Berti, jolla oli komennossaan XXI ja XXII armeijakunnat. Kaikkiaan joukkoja oli näissä kahdessa armeijakunnassa kolme jalkaväkidivisioonaa, mustapaitadivisioona sekä libyalaisista koottu divisioona. Yhteensä joukkoja oli yli 236 000 sotilasta, 1 811 tykkiä, 339 kevyttä panssarivaunua, 8 039 kuorma-autoa sekä 151 lentokonetta.
Libyasta länteen sijaitsevat Algeria ja Tunisia kuuluivat Vichyn Ranskalle, jonne oli sijoitettu ennen Ranskan antautumista kahdeksan divisioonaa. Aselepoehtojen mukaan Ranska sai pitää alueen valvonnassaan eikä Italia saanut käyttöönsä haluamaansa Bizertan satamaa.
Italia oli 10. kesäkuuta 1940 julistanut sodan liittoutuneille ja liittyi sotilaallisesti Saksan rinnalle. Italian diktaattori Benito Mussolini halusi tehdä Italiasta suurvallan ja hän halusi käydä voitokkaan sodan valloittamalla Egyptin ja siten yhdistämällä Libyan Italian Itä-Afrikkaan.
Partiotaistelut thumb|Läntinen aavikko 1940-1942. Sodan alkuvaiheessa Egyptin rajalle oli sijoitettu suojajoukkoja, joihin kuuluivat 7. husaarirykmentin (everstiluutnantti G. Fielden) kevyitä Vickers Mark VI -tankkeja, 11. husaarirykmentin (everstiluutnantti John Frederick Boyce Combe) panssariautoja, kaksi 60. jalkaväkirykmentin motorisoitua pataljoonaa sekä jalkaväkiprikaati. Näiden tukena oli kaksi motorisoitua kenttätykistörykmenttiä Royal Horse Artillerysta.
Ensimmäisenä varsinaisena sotapäivänä 11. kesäkuuta 1940 alkoivat partiomatkat Libyan ja Egyptin välisellä aavikolla. Ensimmäisenä päivänä 11. husaarirykmentin panssariautot ylittivät rajan ja ottivat vangeiksi italialaisia sotilaita, jotka eivät olleet edes tietoisia sodasta. Sama rykmentti teki iskun vuorokautta myöhemmin ottaen 63 sotavankia.Neillands, Robin s. 46 left|thumb|11. husaarirykmentin upseereita Libyan aavikolla 26. heinäkuuta 1940. 7. husaarirykmentti ylitti 14. kesäkuuta Egyptin ja Libyan välisen rajan 1. panssarirykmentin ja kiväärikomppanian tukemana ja osasto valtasi italialaisen varuskunnan Fort Capuzzon. Rykmentti menetti miinaan ajossa yhden vaunuistaan, jolloin vaununkuljettaja sai surmansa. Samana yönä 11. husaarirykmentti valtasi toisen italialaisvaruskunnan Fort Maddalenan. Varuskunnista saatiin sotavankeina 16 upseeria sekä noin 200 miehistönjäsentä. Lisäksi vaurioitettiin pahoin Sidi Azeizin linnoitettua leiriä. Syvälle Libyaan 16. kesäkuuta tehdyssä iskussa tuhottiin 12 italialaista M13-panssarivaunua ja kolmenkymmenen kuorma-auton saattue Tobrukin ja Bardian välisellä rantatiellä, jolloin saatiin vangiksi kokonainen pataljoona sekä Italian 10. armeijan pioneerikomentaja kenraali Lastucci.Neillands, Robin s. 46-47Verney, G. L. s. 24
Ranskan tehtyä aselevon Tunisian vastaisella rajalla olevan Italian 5. armeijan varastoista ja joukoista voitiin täydentää 10. armeijaa, jonka vahvuus kasvoi kymmeneen divisioonaan. Kenraalikuvernööri Italo Balbo sai 28. kesäkuuta surmansa laskeutuessaan Tobrukiin ilmatorjunnan harhalaukauksesta, jolloin uudeksi ylipäälliköksi ja kenraalikuvernööriksi saapui marsalkka Rodolfo Graziani.Forty, George s. 70
Italialaiset valtasivat heinäkuussa takaisin Fort Capuzzon, joka varustettiin uudelleen linnoitetuksi leiriksiNeillands, Robin s. 47. Sidi Azeizin ja Fort Capuzzon välillä käytiin 5. elokuuta ratkaisemattomana päättynyt taistelu, jossa 8. husaarirykmentin eskadroona taisteli kolmeakymmentä Italian armeijan keskiraskasta M11/39-panssarivaunua vastaan.
Italialaisten hyökkäys
thumb|Italialaisjoukkojen eteneminen ja linnoitetut leirit sekä brittijoukkojen vastahyökkäys Benito Mussolini, joka halusi yhdistää Italian Pohjois-Afrikan () Italian Itä-Afrikkaan () sekä valtaavansa Suezin kanavan ja Arabian niemimaan öljyvarannot, määräsi 8. elokuuta hyökkäyksen Egyptiin. Rodolfo Grazianin johtamat Italian armeijan yksiköt aloittivat 9. syyskuuta hyökkäyksensä Kyrenaikasta valloittaen Sollumin, Halfayan solan ja Sidi Barranin. Graziani pysäytti hyökkäyksen 16. syyskuuta vedoten täydennysongelmiin ja ennen kaikkea yhteyksien liialliseen venymiseen. Vaikka Mussolini vaati hyökkäyksen jatkamista italialaiset joukot ryhmittyivät puolustukseen Sidi Barranin ympäristöön sekä rakensivat linnoitettuja leirejä. Hyökkäystä jatkettaisiin riittävien varastojen tultua luotua ja huoltotien varmistuttua. Mussolinin vaatimuksesta Graziani ilmoitti hyökkäyksen jatkuvan joulukuun puolessa välissä.
Hyökkäys oli pysäytetty 80 mailia brittijoukkojen Mersa Matruhiin rakentamien linnoitettujen asemien länsipuolelle. Hyökkäyksen seurauksena Egypti katkaisi suhteet Saksaan ja Italiaan, jonka koneet pommittivat Kairon eurooppalaisten asuttamaa Ma'adin asuinaluetta 19. lokakuuta.
Liittoutuneiden vastahyökkäys
thumb|left|Brittien keveitä panssarivaunuja aavikolla 1940 Läntisen aavikon joukot (), joiden tukena oli osia Intian 4. divisioonasta sekä brittiläisestä 7. panssaridivisioonasta, aloittivat 9. joulukuuta 1940 vastahyökkäyksen koodinimellä operaatio Compass. Sen alkaessa italialaisilla oli 200 000 sotilasta, 1 600 tykkiä ja 600 panssarivaunua. Liittoutuneilla taas oli 36 000 miestä, 120 tykkiä ja 275 panssarivaunua. Kenraalimajuri Richard O’Connorin johdolla liittoutuneiden joukot hyökkäsivät italialaisten puolustuksessa olleen aukon läpi italialaisten selustaan. Kolmessa päivässä liittoutuneet saivat saaliikseen 237 tykkiä, 73 panssarivaunua ja ottivat kaikkiaan 38 300 sotavankia. He jatkoivat etenemistä pitkin Via della Vittoriaa, voiton tietä, kulkivat läpi Halfayan solan ja valtasivat uudelleen Capuzzon linnakkeen. O’Connor olisi halunnut jatkaa hyökkäystä ainakin Bengasiin asti, mutta Intian 4. jalkaväkidivisioona siirrettiin Itä-Afrikan rintamalle.
Hieman myöhemmin saapui Sudaniin siirretyn intialaisdivisioonan tilalle Australian 6. divisioona ja hyökkäys saattoi jatkua. Australialaiset valtasivat Bardian ja Tobrukin ottaen 67 0000 sotavankia ja vallaten 500 tykistöasetta menettäen ainoastaan 180 miestä kaatuneina. Helmikuun alussa italialaiset jatkoivat rantatietä pitkin perääntymistään kohti itää australialaisjoukkojen ahdistamana.
thumb|Italialaisia sotavankeja marssilla vankeuteen. O'Connor määräsi 7. panssaridivisioona etenemään Mechilin kautta Beda Fommiin, jossa sen tuli katkaista italialaisten peräytymistie. Divisioonan komentaja kenraalimajuri Michael O’Moore Creagh lähetti erillisosaston () pääjoukon muodostaneiden panssarijoukkojen edelle. Erillisosasto saavutti Beda Fommin noin 45 minuuttia ennen italialaisten saapumista. Benghaziin vetäytyvät italialaiset yllättyivät havaitessaan tien sulkeneen erillisosaston. Epätoivoisten läpimurtoyritysten jälkeen antautuivat alueella olleet 25 000 italialaista. Sotasaaliina kerättiin 200 tykkiä, 100 panssaroitua ajoneuvoa sekä 1 500 muuta ajoneuvoa.