right|thumb|150px|Someron ja Somerniemen sijainti Hämeen ja Varsinais-Suomen rajalla. right|thumb|150px|Lounaisten välimurteiden (punainen viivoitus) puhuma-alueet Suomessa ulottuvat kapeana vyöhykkeenä Vihdistä Merikarvialle. Punaisella on merkitty varsinaisten lounaismurteiden puhuma-alue. Someron murre on lounaishämäläisten Someron ja Somerniemen pitäjien kansankieli, jossa on sekä lounaismurteiden että hämäläismurteiden piirteitä.Virtaranta 1973: 373.
Kielimaantieteellinen asema Suomen murteiden joukossa Someron murre sijoittuu omaksi ryhmäkseen Vihdistä Merikarvialle ulottuvalla kapealla vyöyhykkeellä varsinaisten lounaismurteiden ja hämäläismurteiden puhuma-alueiden välillä puhuttavien lounaisten välimurteiden joukossa. Hämäläismurteista se eroaa lukuisten lounaismurteisuuksiensa takia ja lounaismurteista sekä myös lounaisiin välimurteisiin kuuluvista Turun seudun ylämaan murteista suuremman hämäläisvaikutuksen takia. Muita lounaisten välimurteiden alaryhmiä ovat Vihdistä Lohjalle puhuttavat Länsi-Uudenmaan murteet, Auranmaalla puhuttavat Turun seudun ylämaan murteet, Ala-Satakunnan murteet ja Porin seudun murteet.
Tuntomerkit Someron murteen piirteinä Someron murrekirjanVirtaranta 1973. koonnut akateemikko Pertti Virtaranta luettelee muun muassa seuraavia:
Vierasperäiset äänteet Alun perin vierasperäisten äänteiden ja äänneyhtymien edustus Someron murteessa on horjuvaVirtaranta 1973: 374-376.: Sananalkuista f:ää tavataan, mutta ei yksinomaisesti: faari, fallesmanni, pesofati. Joissakin sanoissa tämä voi korvautua h:lla tai v:llä, esimerkiksi: vouri, hunteerata, Horssa ~ Vorssa (Forssa). Sananalkuinen f voi myös tunkeutua sanoihin, jossa sitä ei ole alun perin ollut: faarelma (vadelma). Sananalkuisessa kaksikonsonanttisuudessa (kl, kr, pl, pr, tr, fl, fr) esiintyy horjuntaa: plassi, klasi; mutta: ruunum puustelli, ruukattiin. Paitsi lainasanoissa sananalkuista kaksikonsonanttisuutta esiintyy myös deskriptiivisanoissa: klohjoi, pläikinä, kriipu. Sanansisäistä geminaatta-f:ää esiintyy lainasanoissa: kaffe ~ kahve ja myös korvaamassa alkuperäistä hv:tä: affena ~ ahvena.
Astevaihtelu
Astevaihtelun piirissä Someron murteessa esiintyvät seuraavat tapauksetVirtaranta 1973: 376-377.: Alun perin i-loppuisen diftongin edellä on heikkoasteisuutta verbien konditionaalin preesensin muodoissa: mää jourusin, mahrais, piräis olla. Alun perin oi-loppuisissa sanoissa -kk- on yleensä vaihtelun ulkopuolella: kukko : kukkon, pappa : pappan, Kökkönnummi, Laukkonlammi, Huikkonmäki. Lyhyen painollisen tavun jälkeen konsonantit ovat aina kahdentuneet, kun niiden aloittamassa tavussa on pitkä vokaali: jokkeen, kyllään, pessee. Lounaismurteisuuksina on pidettävä kahdentumatapauksia: harttaast, toinen toissiis sorretaan, (Perttelin murre) tullee niil lyhkäselttää, seisovalttai. Painottoman tavun jälkeistä -ht-:tä edustaa -tt- lounaismurteiden tapaan: ahnettuu, homettunneet, karettuu. Esimerkkejä h:n metateesistä: erheetys, on erheettynny. Geminaattanasaalit ja -likvidat (nn, mm, ll, rr) ovat yleisesti mutta eivät läheskään yksinomaisesti lyhentyneet pitkän painollisen vokaaliaineksen ja painottoman vokaalin jäljessä sekä vastaavissa sananrajaisissa tapauksissa: hauki maarjana maala ja kurki suvipäivän suala, isomat molemilt kanteilt, ei ol kärmei Joensuu maakunnas. Aktiivin toisen partisiipin muodossa on sivupainollisen tavun jäljessä yleisesti geminaatta-n: hajottannu, eikä taikina kimartunnu, ei uslaltannuk kulkeet.
Sananloppuiset konsonantit Sananloppuinen k Virtaranta 1973: 378.: Kun sanaa seuraa konsonanttialkuinen sana tai jälkiliite (ei h-alkuinen), sanarajalla on alkukonsonantin kahdentuma: ei tehtykkän, oli otettup poijes, ov voituk kylvääkki. Sananloppuinen t Virtaranta 1973: 378-379.: Sananloppuinen t on säilynyt muualla paitsi k:n ja p:n edellä, missä se on yleensä assimiloitunut k:ksi ja p:ksi: kun nes simmottet kärrykkin sentääv veti, paksup peitop päälä. Sananloppuinen n Virtaranta 1973: 379-380.: Seuraavat partikkelit ovat yleisesti n-loppuisia: kiinen, tykön, äkkiin, läpitten, ohitten, ylitten. Tauon edellä n on yleisesti kadonnut mutta ei aina: maahaa, huaneisii, viärää, viätii. Muiden konsonanttien kuin h:n edellä n:n edustus vastaa enimpiä hämäläismurteita: se oli simmonen ain etteenkäsin kattovainen. h:n edellä n yleensä on kadonnut: em mää heiti härjistäs tiäräk kuinka paljon niit oli.
Vokaalit Vokaalikvaliteetti: muni, munen, munta, munes, köppi, lövjä ~ levjä, öksyy, keräjät, simmottoon, eilän, seittämän, permonto, lämpymäissiiVirtaranta 1973: 380-381. Vokaalikeston horjuvuus: ehtol ~ ehtool, mutta yhdyssanan alkuosana samassa sanassa aina lyhyt vokaali: ehtokauret, ehtopuala.Virtaranta 1973: 381. Vokaalin sisäheitto: luska (tav. ~ lusikka), Kiusaa (Kivisoja, kylä), Vessaa (Vesanoja, kylä), Jaatlaa (Jaatila, kylä), Rautlaa (Rautela, kylä). Jälkitavujen i-a, i-ä, i-o, i-ö -yhtymien alkuosassa on tavallisesti tavunalkuinen j: ilkjä, kankja, korkja, pimjä, rohkja, kotja, korjoi, vaikjoi, kipjemäks. Jälkitavujen u- ja y-loppuiset vokaaliyhtymät eivät muodosta diftongia (toisin kuin monissa hämäläismurteissa): heila-us, pauka-us, passa-uttaa, yhte-ytteen.Virtaranta 1973: 382. i-vartaloisten nominien monikkomuodossa on ei-diftongi: konstei, orhei, sonnei, suutarei, savikupeis. i-vartaloisten verbien imperfektissä on yleensä umpitavussa ei-diftongi ja avotavussa siihen palautuva e: kuakkiit, mää kuakein, sää kuakeit, hän kuakke, meik kuakein, teik kuakeitte(n), heik kuakkevat, lehmä poike, sonni potke. i-loppuisten diftongien muotoryhmään liittyvät karitatiiviadjektiivit: kelvotoin ihmine, kyl se onnetoint rääkkäämist oli, voi tavatoin.
Sijamuodot Omistusliitteettömiä sijamuotojaVirtaranta 1973: 383-384.: Genetiivejä: lasteen, miästeen, valkosteen aika (= v.1918). Monikon partitiiveja: kaloi, kauroi, vesipisaroi, vällyi, vaattei, vehkei, lampai, pensai, porsai, viarai, rattai. Inessiivi: misä, täsä, joisakuisa vanhois paikois, munes muusa paikas, käitiin Eekinäisis souvis. Illatiivissa yksitavuisissa nomineissa esiinty nuorillakin puhujilla pitkävokaalisia muotoja: maahaan, puuhuun, päähään, puihiin, päihiin, töihiin, niihiin, näihiin. Muita illatiiveja: aamuisiin, jalkoisiin, tansseisiin, Jaatlaaseen (Jaatilan kylään). Adessiivi ja allatiivi ovat sulautuneet yhteen samaan tapaan kuin läheisissä lounaismurteissa: hihhulilainen tuli meilä, ei elukkain jauhoi muala (muualle) myllyin mentyk käyttämää, nosti ulkopuala, ostin ittelläin, siäläkin. Myös loppuvokaalittomia muotoja esiintyy eräissä tapauksissa: meni sisäl, rysäl sai sillon kaloi, siil liki kirkkoo simmottel kaljol. Ablatiivi on yleensä lt-loppuinen t:n assimiloituessa seuraavan k:n ja p:n edellä: ku simmonen oja sit tullee siälk Karkkilan alipualta, ei nes siälp pois osanneet. Abessiivin pääte on -ta: kyntämätä, ottamata, syämätä tulin Yleiskielestä poikkeavia partikkeleita: kaukaat, kottoot, takkaat, karkas Tervalammin tykkööt, (katkismus) vaarittiin ulkoot Ajan ilmaukset: yhrem kerran päivääs, kol päivää viikkoos, kaks kertaa kuukautees, pari kertaa vuatees, ruaka oli pöyräl koko yäseen.
Omistusliitteet Omistusliitteissä ovat Someron murteessa langenneet yhteen toisaalta yksikön ja monikon ensimmäisen persoonan muodot ja toisaalta yksikön ja monikon toisen ja kolmannen persoonan muodot: (mun, meitin) isäin, äitiin, sisarein, vanhempain; (sun, teitin, hänen, heitin) isäs, äituis, miähes, sisares, vanhempas. Yksitavuisia omistusliitteisiä muotoja ovat esimerkiksi: (mun) tyäin, (sun, hänen, heitin) tyäs.Virtaranta 1973: 384. Omistusliitteiset partitiivit ovat yleensä luonaissuomalais-länsiuusimaalaista tyyppiä: mun elämäkertaatain, mun hautajaisiitain, mun issäätäin, kattelin itteetäin, mun kottootain, muv veljeetäin. Yksikön ja monikon toisessa ja kolmannessa persoonassa loppu on -tas, -täs: sun aikaatas, se meni issäätäs kattomaan, katteli niitä jälkiitäs.Virtaranta 1973: 384-385. Myös omistusliitteiset illatiivit liittyvät edustukseltaan eteläisten naapuripitäjien murteisiin. Yksikön ja monikon ensimmäisessä persoonassa loppu on -sain, -säin tai -saan, -sään: tuli mun kässiisäin, anto ohjat mun kätteesäin, tunki lusikkaa mun suuhuusain. Yksikön ja monikon toisessa ja kolmannessa persoonassa pääte on -sas, -säs: saje päähääsäs asjan, veti haavan sormeesas.Virtaranta 1973: 385. Muita omistusliitteisiä sijamuotoja: viarais kans, lastees kans (genetiivi); oli mustanas teerii, iänkin oli sit tiätävännääs (essiivi); ehrollas (adessiivi).
Pronominit Persoonapronominit someron murteessa ovat: mää, sää, hän, mei, tei, hei. Lounais-Hämeessä näitä mää, sää -muotoja pidetään Someron murteen tärkeimpinä tuntomerkkeinä, kun Tammelassa ja Jokioisilla muoto on minä ja sinä. Persoonapronominien genettiivit ovat: mun, sun, hänen, meijän, teijän, heijän.Virtaranta 1973: 385-386. Demonstratiivipronomineista esiintyvät monikkomuodot nät, not, net: kyl nek kaikki hävvii, ku nes siäl lauleskelivat. Pronominaaleja ovat: simmonen, tämmönen, tommonen, kummonen, mimmonen ja vastaavia adverbejä: simmottoon, tämmöttöön, tommottoon, kummottoon, mimmottoon.Virtaranta 1973: 386.
Muut nominit Adjektiivin komparatiivi on enimmäkseen a-, ä-loppuinen: isompa, ohempa, parempa, pikkasempa, suurempa, vanhempa. a-, ä-loppuisissa kolmitavuisissa sanoissa tunnuksen edellinen vokaali on e: järkevempä, mukavempa, sukkelempa. Myös tyyppiä lyhhein, parrein esiintyy muutamista adjektiiveista. Eräissä nomineissa on a-, ä-loppu: askela, jouhtena, sammala, karpala, pualama.
Verbit Konsonanttivartaloisia verbimuotoja esiintyy: huuttiin, kaattaan, pyyttiin teerii, tarvii laatta, löyttiin, tiättään, taiittaam puuhhuut.Virtaranta 1973: 386-387. Infinitiivin lopussa on pitkän vokaalin jäljessä usein mutta ei aina t. Vaikka tämä piirre tunnetaan laajemminkin lounaismurteiden yläryhmässä ja Turun ylämaan murteissa, sitä voidaan pitää Someron murteen parhaimpiin tuntomerkkeihin kuuluvana: aijaat, antaat, en ossak kirjottaat, kylväät, näyttäät, istuut, märäntyyt, jäähtyyt, puhhuut. Myös supistumaverbien ensimmäisessä infinitiivissä esiintyy sama tyyppi: pruukataam avvaat, kuuttoot, puu alkaa pehmiit.Virtaranta 1973: 387. Vartaloltaan yksitavuisten verbien taivutuksessa ovat verraten yleisiä mutta eivät säännöllisiä muodot: (mää) myjein, najein, ujein; (sää) myjeit, najeit, ujeit; (hän) myje, naje, uje. imperatiivin monikon toisen persoonan muodot ovat säännöllisesti lyhytvokaalisia: herättäkkä mää, juaka, menkä tei vaa, menkäs ny jo, poikekka ny.Virtaranta 1973: 387-388. Infinitiivin illatiivin muodot ovat tyyppiä antamaan (ei antaan, kuten jo Tammelassa): tältiin kuivaamaav välil, menkä vaan niittämään, käskiväp pairan housuusain tälläämään.Virtaranta 1973: 388. s-vartaloisten verbien toisen partisiipin muodoissa on usein -sn-: ei humisnu, ei juasnu, oli katkasnu. Supistumaverbeistä lähtenyttä s-imperfektiä esiintyy myös supistumattomissa o-, u- (y-, ö-) ja jopa i-, ja ä-vartaloisissa verbeissä: nukkusin isän takan sänkys, vaattei neulos, seisos, täytys, asuisivat, hukkus, kiljus nin kovin, mitä hänel sit kuulus, se parkus niin kovi, mää vanhentusin. Supistumaverbien kielteisen preesensin muodoissa toisen tavun vokaali on lyhyt: ei halke, ettei ne huama, ettei se ihan katkekkan, ei kelpa, ei siin asjat oikein selki. Verbijohdoksista Someron murteelle ovat tyypillisiä refleksiivijohdostyypit: annetaan sen siin imeltyyt ja mässäyyt, ripauu, saatiin tukaummaan, kokouu, jokos oikja käsi on kualeunnu, leipä laskeuu, astja turpeuu. Toinen Someron murteessa esiintyvä johdos on -ntu-, nty-: happantunneet, oikentuu, ei voit tarjentuut, päivä valjentuu.Virtaranta 1973: 388-389.