Simone Adolphine Weil (3. helmikuuta 1909 Pariisi, Ranska – 24. elokuuta 1943 Ashford, Kent, EnglantiSimone Weil, Bibliothèque nationale de France, päivitetty 7.11.2014, viitattu 29.10.2021 ) oli ranskalainen filosofi. Hän syntyi maallistuneeseen juutalaistaustaiseen perheeseen, joka oli siirtynyt Pariisiin Elsass-Lothringenin alueelta. Hänen isänsä oli lääkäri Bernard Weil ja äitinsä Salomea ”Selma” Weil (o.s. Reinherz), joka oli syntynyt Venäjällä Donin Rostovissa. Hänen veljensä André Weil oli kuuluisa matemaatikko.Hankamäki 2006, s. 16
Veljensä kanssa Weil innostui jo varhain geometriasta sekä Platonista ja muista kreikkalaisista ajattelijoista. Weil sai koulutuksensa Henri IV:n lyseossa, jossa hän perehtyi filosofiaan agnostikko-opettajansa Émile-Auguste Chartierin (pseudonyymi Alain) ohjauksessa. Weil valittiin 1928 École Normale Supérieureen, josta hän suoritti diplôme d'études supérieures (DES) -tutkinnon ja kasvatustieteen aggregaatiotutkinnon ja valmistui vuonna 1931 filosofian opettajaksi.Simone Weil. Stanford Encyclopedia of Philosophy
Weil toimi filosofian opettajana eri puolilla Ranskaa ja aktivoitui poliittisesti. Hän kiinnostui marxilaisuudesta ja Saksan vähittäisestä siirtymisestä nationalismiin. Hän pettyi pian sosialistiseen ideologiaan ja alkoi työskennellä tehtaassa ymmärtääkseen työläisiä ja miksi he eivät pyrkineet toimimaan elämänsä parantamiseksi. Weil kirjoitti ihmisten sorrosta itseään ja toisiaan kohtaan (Oppression et liberté), tehdastyöstä (La Condition ouvrière) sekä väkivallasta (”L’Iliade ou le poème de la force”). Samaan aikaan hän kävi keskusteluja katolisten oppineiden kanssa uskon todenmukaisuudesta ja huomasi pitävänsä buddhalaisuutta ja hindulaisuutta parempana kuin kristinuskoa tai juutalaisuutta.
Saatuaan mystisiä kokemuksia Etelä-Euroopan matkoillaan Weil kiinnostui uudelleen kristinuskosta mutta ei käynyt kasteella. Weil pohti erityisesti kärsimyksen ja pahuuden ongelmaa sekä Platonin ajattelulle keskeistä havaittavan todellisuuden ja ideaalisen kauneuden suhdetta. Jumalan poissaolon käsite on hänen ajattelussaan keskeinen. Weilin uskonnollisista pohdinnoista on hänen kuolemansa jälkeen julkaistu useita teoksia, muun muassa kirja La Pesanteur et la grâce (1947; suom. Painovoima ja armo). Elämänsä lopulla Weil aktivoitui uudelleen poliittisesti, päämääränään henkisen arvoperustan luominen jälleenrakennuksen ajan Euroopalle. Kun saksalaiset miehittivät Pariisin, hän siirtyi Lontooseen ja kirjoitti kirjan kulttuuristen juurten tarpeellisuudesta (L’Enracinement). Teoksessa hän hahmottelee ihmissielun tarpeet kasvatuksen ja poliittisen uudistamisen pohjaksi. Myös tämä teos julkaistiin postuumisti vuonna 1949 (suom. Juurtuminen – Alkusoitto ihmisvelvollisuuksien julistukselle). thumb|upright|Simone Weil isänsä sylissä.
Filosofia ja toiminta Weilin ajattelussa on nähty kausia, jotka on yleensä käsitelty erillisinä. Esimerkiksi David McLellan on keskittynyt Weilin marxilaiseen utopismiinDavid McLellan laajassa teoksessaan Utopian Pessimist – The Life and Thought of Simone Weil (1990). ja Eric O. Springsted hänen platonismiinsa.Eric O. Springsted väitöskirjassaan Christus Mediator – Platonic Mediation in the Thought of Simone Weil (1983). Weiliä suomentaneen Maija Lehtosen mukaan ajattelu ja toiminta ovat Weilin filosofiassa yhtä.Maija Lehtonen johdannossaan Simone Weilin teokseen Painovoima ja armo (1976, s. 5–20). Weilin moraalifilosofiasta väitellyt Jukka Hankamäki erottaa hänen ajattelussaan kolme kautta pyrkien synteesiin.Jukka Hankamäki väitöskirjassaan Rakkauden välittäjä – Kulttuurikritiikki ja eettisen ihmisen ideaali Simone Weilin ajattelussa (1997, 2. p. 2006).
Ensimmäinen kausi koostui poliittisesta aktivismista. Weilin kiinnostus marxilaiseen teoriaan vallasta ja sorrosta muuttui kuitenkin pian pettymykseksi ja marxismin arvosteluksi. Sitä seurasi kausi, jolloin Weil pohti, voisiko platoninen idealismi konkretisoitua arkielämässä. Kolmannella kaudellaan Weil kiinnostui jälleen käytännön politiikasta, nyt antiikin hyve-etiikan näkökulmasta.
Poliittinen aktivismi Weil oli käsitellyt kartesiolaista dualismia École Normale Supérieuren opinnäytetyössään Science et perception au Descartes (1931, kokoelmassa Sur la science). Pyrkimys yhdistää materian ja hengen maailmoja kuvastui Weilin yrityksissä nähdä aineellisessa työssä kauneutta ja myöhemmin myös hänen platonismissaan. Tärkeimpiä ystäviä opiskeluvuosilta olivat Simone de Beauvoir, Albert Camus ja Jean-Paul Sartre.
Filosofian opettajana Weil opetti filosofiaa Le Puyssa, jossa hän asui lokakuusta 1931. Tämän ajan kirjoituksia on julkaistu kolmiosaisessa Cahiers-laitoksessa. Elokuussa 1932, ennen Adolf Hitlerin valtaannousua, Weil matkusteli Saksassa tehden havaintoja ”hitlerismiksi” kutsumastaan ilmiöstä, josta hän kirjoitti muun muassa artikkeleissaan ”La Situation en Allemagne” (1932) ja ”Quelques réflexions sur les origines de l’hitlérisme” (1940). Matkallaan Weil sai ensimmäiset kosketuksensa totalitarismiin, jota hän kuvaili myöhemmin ”suureksi eläimeksi” (le gros animal).Weil, La Pesanteur et la grâce (1947, s. 185).
Lokakuusta 1932 Weil opetti filosofiaa Auxerressa ja vuoden 1933 puolivälistä kevääseen 1934 Roannessa. Hän tarkasteli havaitsemisen teorian ja kartesiolaisuuden kysymyksiä luennoissaan, jotka on julkaistu hänen oppilaansa Anne Reynaudin muistiinpanoja rekonstruoiden teoksessa Leçons de philosophie. Weiliin kohdistettiin sanomalehtikampanja, jolla hänet painostettiin eroamaan opettajan toimestaan, sillä joidenkin oppilaiden vanhemmat olivat ärsyyntyneet Weilin myönnytyksistä marxismille sekä hänen tavastaan poiketa opetussuunnitelmasta.Hankamäki 2006, s. 17–18.Lehtonen 1976, s. 7.
Palattuaan Pariisiin Weil hakeutui alkuvuodesta 1934 työhön Alstomin ja 1935 Renaultin tehtaisiin saadakseen kokemusta ruumiillisesta työstä ja elättääkseen itsensä. Tämän kokeilunsa aikana kirjoittamassaan päiväkirjassa (La Condition ouvriére) Weil katsoo, että ruumiillisen työn materiaaliset valtasuhteet deprivoivat ihmisiä ja johdattavat välinpitämättömyyden noidankehään karkottaen mielenkiinnon hyvään ja kauniiseen. Teollistumisen ajalle ominaista työn esineellistävää ja lannistavaa vaikutusta Weil kutsui myöhemmin ”painovoimaksi” (la pesanteur). Kosketus työläisten arkeen päätti marxismille myönteisen jakson.
Marxismin kritiikki Julkista kohua herätti Weilin tapaaminen Neuvostoliitosta karkotetun Lev Trotskin kanssa, mutta heidän keskustellessaan Pariisissa he eivät löytäneet yhteistä säveltä. Trotski piti Weilia ”melankolisena vallankumouksellisena”, kun taas Weil näki kommunismin ja kapitalismin yhtä kaikki totalitarismeina ja yhdisti ne käsitykseensä ”suuresta eläimestä”. Weil ei tarkoittanut kuvauksellaan samaa kuin Karl Popper teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945), jossa Popper väittää, että totalitarismit ovat johdettavissa Platonin yhteiskuntateoriasta. Weil sanoo: "Siihen sivuun, jonka Platon on kirjoittanut suuresta eläimestä, sisältyy koko marxismi - - ja sillä sivulla se myös kumotaan."La Pesanteur et la grâce, s. 185
pienoiskuva|upright|Simone Weil pariisilaisessa kahvilassa. Mikäli marxismissa voidaan nähdä Platonin idealismin aineksia, ne on Weilin mielestä johdettu Platonin ajattelusta väärin. Hänen mukaansa platonilainen ihanteellisuus pikemminkin johdattaa etsimään tasapainoa yksilön sisäisistä harmonian elämyksistä kuin ulkoisista yhdenmukaisuuden vaateista tai taistelusta materiaalisessa maailmassa. Työläisten kommunistinen ihannevaltio oli hänen mielestään jo 1930-luvun alussa ristiriitainen koostuessaan poliisiista, armeijasta ja byrokratiasta. Koska totalitarismin muodot olivat hyvin samanlaisia sekä äärivasemmalla että äärioikealla, syyt saattavat löytyä teknologisesta ihmiskuvasta, jota Weil pohtii kirjoituksessaan ”Réflexions concernant la technocratie, le national-socialisme, l’U.S.S.R. et quelques autres points”.Artikkeli on julkaistu Simone Weilin kokoomateoksessa Oppression et liberté (1955, s. 39–44). Hänen mukaansa teknologia ja massakulttuuri tuottavat ihmisille kärsimystä, pahoinvointia ja onnettomuutta (le malheur),Weil, La Pesanteur et la grâce, (1947, s. 91–99). joka on lähellä Sartren näkemystä ”inhosta” (la nausée).Hankamäki (2006, s. 159) katsoo, että Weilin ja Sarten käsitteet kuvaavat moraalin dilemmoista johtuvia pahoinvoinnin (nausea, lat. = merisairaus) elämyksiä.
Esseet, joissa Weil perustelee marxismin kritiikkiään, on koottu Albert Camus’n kokoamaan teokseen Oppression et liberté. Weilin mielestä työläiset eivät rehellisesti kannattaneet marxilaisia ajatuksia. Yleiskommunistisiin ihanteisiin vetosivatkin lähinnä heidän ammattiyhdistysjohtajansa, jotka Marxin oppeja hyödyntäen pitivät työväenluokkaa ideologisissa pihdeissään. Weil puolestaan halusi nähdä poliittisen toiminnan mahdollisuudet työläisten henkisessä vapautumisessa niin työnantajiensa kuin ay-johtajiensakin vallasta. Vaikka Weil onnistui solmimaan joitakin yhteyksiä myös Ranskan ammattiyhdistysliikkeeseen, hänen syndikalisminsa kääntyi nopeasti pois järjestäytyneen toiminnan piiristä, eräänlaiseksi yksilöarvoihin ja liberaaleihin ihanteisiin uskovaksi anarkiaksi. Weilin historiallisia ja poliittisia kirjoituksia on julkaistu kokoelmana Écrits historiques et politiques.
Espanjan sisällissota ja anarkismi Weil tekeytyi vuonna 1936 toimittajaksi, hakeutui kansainväliseen anarkistiprikaatiin ja toimi lyhyen ajan tasavaltalaisten huoltojoukoissa Espanjan sisällissodassa kuvitellen pystyvänsä niin edistämään vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteita. Tosiasiassa Weil joutui jälleen järkyttymään. Myös hänen ystävinään pitämänsä tasavaltalaiset harjoittivat yhtä julmia raakuuksia vihollisiaan kohtaan kuin kenraali Francisco Francon johtamat joukot, jotka lopulta voittivat sodan. Weilin sotaretki katkesi hänen epäkäytännöllisyyteensä niin kuin hänen tehdasvuotensakin: nyt hänen onnistui saada palovammoja kenttäkeittiössä toimiessaan.Hankamäki 2006, s. 16.
Vuodet 1937–1939 Weil vietti matkustellen Benito Mussolinin hallitsemassa Italiassa, jossa muuan brittiläinen herrasmies tutustutti Weilin englantilaisiin idealistirunoilijoihin. Tärkeimmän huomion Weilin ajattelussa tällöin saivat 1593–1633 elänyt George Herbert ja 1800-luvun alkupuolella vaikuttanut William Godwin, joka tunnetaan individualistisena esianarkistina.
Weililla väitetään olleen mystisiä kokemuksia hänen oleskellessaan keskiaikaisessa kappelissa, jossa kerjäläismunkki Franciscus Assisilainen oli käynyt rukoilemassa. Tapaus on antanut kolmelle paaville aiheen pohtia, pitäisikö Weil julistaa pyhimykseksi, tuloksetta. ”Poliittisena pessimistinä” häntä puolestaan pitää marxismin tutkija David McLellan elämäkerrassaan.David McLellan, Utopian Pessimist – The Life and Thought of Simone Weil (1989). Weil oli uskonnollisesti ja poliittisesti epädogmaattinen, ja McLellanin arviota Weilin resignaatiosta tukee tieto Weilin monista vastoinkäymisistä ja epäonnistumisista.Catharina Stenqvist tarkastelee Weilin elämän traagisuutta väitöskirjassaan Simone Weil om livets tragik – och dess skönhet (1984).
Hengellinen kausi, uskontokriittisyys ja Platon Palattuaan uskaliaalta matkaltaan fasistisesta Italiasta Weil asettui kirjailija Gustave Thibonin maatilalle Saint-Marcel d’Ardèchen lähelle Marseillea syksyllä 1939. Alue jäi 1940 tapahtuneen Saksan miehityksen ulkopuolelle, ja Weilin onnistui siten välttää joutuminen keskitysleirille. Weil piileskeli Gestapoa ja Vichyn hallitusta katolilaisen dominikaani-isän Joseph Marie Perrinin avulla, vaikkakin hänen suhteensa uskontoon oli koko ajan kriittinen.Uskonnollissävytteisen aikalaiskuvauksen Weilistä antavat Perrin ja Thibon teoksessaan Simone Weil as We Knew Her (1953).