pienoiskuva|Vapaaherra Joseph von Eichendorff 1841. Joseph Karl Benedikt von Eichendorff (10. maaliskuuta 1788 Lubowitzin linna, lähellä Ratiboria, Ylä-Sleesia, Preussin kuningaskunta – 26. marraskuuta 1857 Neisse, Preussin kuningaskuntaEichendorff, Joseph, Nordisk familjebok, Uggleupplagan. 7. palsta 45 ) oli saksalainen vapaaherra sekä saksalaisen romantiikan runoilija, näytelmäkirjailija ja kirjailija sekä juristi. pienoiskuva|Syntymä- ja lapsuuskoti Lubowitzin linna (puol. Pałac Eichendorffów) 1860-luvun muutostöiden jälkeenvuonna 1939. Tuhoutunut vuoden 1945 pommituksissa toisessa maailmansodassa. Suku ja koulutus Eichendorff syntyi ja vietti lapsuutensa Oder-joen rannalla sijaitevassa Lubowitzin linnassa lähellä Ratiboria Ylä-Sleesiassa. Hänen isänsä vapaaherra Adolf von Eichendorff (1756–1818) oli preussilainen upseeri ja sleesialaista 1600-luvulla aateloitua katolista sukua. Hänen äitinsä vapaaherratar Caroline von Kloch (1766–1822) edusti sleesialaista katolista aristokratiaa, jonka perintönä oli Lubowitzin linna. Liitosta syntyi seitsemän lasta, joista kolme eli aikuiseksi asti.
Hänen myöhempi, laajentunut ja syventynyt käsityksensä kodista, joka käsitti sekä inhimilliset että uskonnolliset ulottuvuudet, löysi kuvaannollisen ja emotionaalisen perustansa synnyinkodista. Opettajansa valistuksen hengessä antamaa kasvatusta Eichendorff laajensi, osittain ympäristönsä tahtoa vastaan, omasta aloitteestaan lukemalla nipun kirjoja ja Matthias Claudiuksen teoksia. Hänen luonteenpiirteidensä uskonnollinen taipumus voimistui ja lopulta ratkaisi koko hänen elämänsä hänen läheisen kokemuksensa kautta Uudesta testamentista, erityisesti sen kärsimyskertomuksesta.
Joseph ja hänen vanhempi veljensä Wilhelm (1786–1849) saivat kotiopetusta pastori Bernhard Heinkeltä vuosina 1793–1801. Myös Wilhelmistä tuli runoilija ja juristi, joka asui ja toimi Itävallassa. Hänen nuorempi veljensä Gustav (1800–1803) ja hänen sisarensa Luise Antonie (1799–1803) kuolivat alle 5-vuotiaina. Hänellä oli myös aikuiseksi elänyt nuorempi sisar Luise (1804–1883). Joseph luki lapsena seikkailuromaaneja, ritariromaaneja ja antiikin taruja ja teki 12-vuotiaana ensimmäiset kirjalliset yritelmänsä sekä päiväkirjamerkintänsä.
Lokakuussa 1801 Joseph ja Wilhelm alkoivat käydä katolista Matthias-lukiota Breslaussa ja asuivat Pyhän Joosefin luostarissa vuoteen 1804 asti. Heidän opiskelunsa lukiossa mahdollisti isän serkun, Johann Friedrich von Eichendorffin taloudellinen tuki, sillä heidän isänsä – joka oli tilapäisesti omistanut useita kartanokiinteistöjä – oli kärsinyt liiketoiminnan konkurssin vuotta aiemmin ja pakeni velkojiaan. Barokin aikakaudelta periytyneiden lukioiden perinteiden mukaisesti hän sai käytännön kokemusta teatteri- ja musiikkiesityksistä. Hän osallistui myös julkisiin teatteri- ja musiikkitapahtumiin. Kotzebuen lisäksi hän tutustui täällä Goethen ja vielä enemmän Schillerin ja Lessingin (Emilia Galotti, 1772) näytelmiin. Oopperassa hän näki italialaisten rinnalla Mozartin Taikahuilun, joka antoi hänen myöhemmälle novellityyliselle teokselleen tunnelman ja musiikillisen rakenteen. pienoiskuva|Schloß Lubowitz 1788 pienoiskuva|Joseph von Eichendorff nuorena miehenä.
Marraskuussa 1809 Eichendorff matkusti veljensä Wilhelmin kanssa Berliiniin, missä hän osallistui filosofi Johann Gottlieb Fichten yksityisluennoille ja tapasi kirjailijat Achim von Arnimin, Clemens Brentanon ja Heinrich von Kleistin. Eichendorff opiskeli veljensä kanssa vuosina 1805–1806 oikeustiedettä Hallen yliopistossa, vuonna 1807 Heidelbergin yliopistossa ja Wienin yliopistossa vuodesta 1810 lähtien, josta hän valmistui vuonna 1812.
Eichendorffin isän kuoltua vuonna 1818 suurin osa suvun pahasti velkaantuneista kartanoista (Tost-Peiskretscham, Radoschau ja Slavikau) myytiin Lubowitzin linnaa ja Määrissä, nykyisessä Tšekissä sijaitsevaa Sedlnitzin kartanoa lukuun ottamatta. Eichendorff suri lapsuutensa menettämistä loppuelämänsä ajan. Eichendorffin äiti sai asua Lubowitzin linnassa kuolemaansa asti, jonka jälkeen se huutokaupattiin vuonna 1823. pienoiskuva|Joseph von Eichendorff, Franz Kugler 1832.
Sotilas- ja virka-ura Vuosina 1813–1815 hän osallistui Saksan vapauttamistaisteluun Napoleonin joukkoja vastaan neljännen liittokunnan sodassa. Hänen perhetilanteensa (hän oli juuri mennyt naimisiin), isän kiinteistöomaisuuden hupeneminen ja hänen oma kunnianhimonsa johtivat uralle julkishallinnossa. Preussi vaikutti sopivimmalta paikalta sleesialaiselle, vaikka häntä veti enemmän puoleensa Wien. Hän aloitti vuonna 1817 hallituksen harjoittelijana Breslaussa, ja vuonna 1819, läpäistyään valtiontutkinnon Berliinissä, hänestä tuli avustaja kulttuuriministeriössä Altensteinin alaisuudessa.
Eichendorffin virkavuodet olivat täynnä sosiaalista ja älyllistä vuorovaikutusta Breslaussa historioitsija Friedrich von Raumerin ja kirjailija Karl von Holtein kanssa, Berliinissä oikeushistorioitsija Friedrich Carl von Savignyn, Adalbert von Chamisson, Felix Mendelssohn-Bartholdyn ja G. E. Hitzigin kanssa, joiden keskiviikkoseuraan hän osallistui, ja jälleen von Raumerin kanssa. Samana aikanahänen runoutensa kukoisti: hänen novellejaan ilmestyi, niiden joukossa keskeinen teos "Aus dem Leben eines Taugenichts" (1826).
Hänet nimitettiin vuonna 1821 hallitusneuvokseksi katolisen kirkon ja koulun valtuutetuksi Danzigiin, vuonna 1831 opetusministeriön neuvokseksi Berliiniin ja hänen uransa huipentui vuonna 1841 nimitykseen salaneuvokseksi. Sairastettuaan vakavan keuhkokuumeen vuonna 1843 hän jäi 56-vuotiaana eläkkeelle vuonna 1844.Eichendorff, Joseph. Tietosanakirja osa 2, palsta 569–570, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1909. Toisen lähteen mukaan ministeri Theodor von Schönin kuoleman jälkeen hän erosi vuonna 1844 erimielisyyksien vuoksi kulttuuriministeri Friedrich Eichhornin kanssa, saatuaan aiemmin virkavapaan omasta pyynnöstään.
Avioliitto ja jälkeläiset Joseph von Eichendorff avioitui Breslaussa 7. huhtikuuta 1814 maanomistajan tyttären Aloysia von Larischin (1792–1855) kanssa, joka tunnettiin nimellä Luise.
Heille syntyivät lapset:
Hermann (1815–1900), raatimies ja salaneuvos, toimitti isänsä kootut teokset ja kirjoitti ensimmäisen elämäkerran. Avioitui 1856 Klara Simons (1826–1908) kanssa. Heidän poikansa Carl (1863–1943) ansioitui ja vaikutti isoisänsä Joseph von Eichendorff tutkimukseen perustamalla Romanttisen (Eichendorffin) almanakka Auroran (1929), julkaisi Eichendorffin bibliografian sekä lukuisia esseitä Eichedorffin elämäkerrasta ja tekstin siirtymisestä. Yhdessä W. Koschin kanssa hän toimitti myös isänsä Hermannin elämäkerran 1923. Theresia (1817–1894) ⚭ 1836 Ludwig (Louis) Besserer von Dahlfingen (1809–1858), majuri ja Neissen divisioonan koulun johtaja Rudolf (1819–1891) ⚭ 1853 Maria Thyme (1832–1912) Agnes (1821–1822), kuoli alle 2-vuotiaana Anna (1830–1832), kuoli alle 3-vuotiaana
Kirjallinen ura Alusta alkaen häntä kiehtoivat romantiikan aatteet ja epäluuloisuus vieraita valtioita kohtaan. Salanimellä Florens hän julkaisi ensin runoja ja romaanin Ahnung und Gegenwart (1811). Eichendorffin ensimmäisen tuotantokauden teoksia ovat Krieg den Philistern, dramatisehes Märchen (1824), romaani Aus dem Leben eines Taugenichts (1826), murhenäytelmät Ezzelin von Romano (1828), Der letzte Held von Marienburg (1830), huvinäytelmät Die Freier (1833) ja Gedichte (1837). Eichendorffin runot henkivät syvää, haaveellista luonnontuntemusta, ja niiden muoto on omintakeinen ja soinnukas. Ne kuuluvat romantiikan parhaimpiin tuotteisiin.
Eichendorffin myöhempiä tuotteita ovat Kreivi Lucanorin (1843) ja Calderonin hengellisten näytelmien (1846–1453) saksankielinen käännös. Teos Über die ethische und religiöse Bedeutung der neuen romantisehen Poesie in Deutschland (1847) aloitti hänen kirjallisuushistoriallisten teostensa sarjan. Niistä merkittävimpiä ovat Zur Geschichte des Dramas (1854) ja Geschichte der poetischen Literatur Deutschlands (1857). Niissä ilmenee vahva espanjalaisen runouden ihailu. Vanhemmiten hänen oma runollinen tuotantonsa muuttui voittopuolisesti tendenssimäiseksi, kuten kertomarunoelmissa Julian, ein Romanzenzyklus (1835) ja Robert und Guiscard (1855).
Eichendorffin teoksille on ominaista luonnonläheisyys ja optimismi. Tyhjäntoimittajan elämästä kertoo suorastaan naiivista nuoresta miehestä, joka työnteon sijasta lähtee musisoiden kiertämään maata ja saa tyydytyksen rakkaudesta, joka kuitenkin on aluksi onneton. Eichendorffin teokset ovat romantiikan ajan hengessä uskonnollisia. Eichendorffilla on taipumusta panteistiseen jumalakäsitykseen, jonka juuret kuitenkin ovat kristinuskossa.
Viimeiset vuodet Vuonna 1846 hän käänsi joitakin Pedro Calderón de la Barcan uskonnollisia näytelmiä. Hän muutti vaimonsa Luisen kanssa asumaan tyttärensä Theresen ja tämän aviomiehen, upseeri Louis von Besserer-Dahlfingenin luokse. Veljensä Wilhelmin kuoltua vuonna 1849 Eichendorff peri tämän kartanon Sedlnitzissä, nykyisessä Tšekissä. Hän vietti useita kesiä kartanossa elämänsä viimeisen vuosikymmenen aikana. Vuodesta 1847 vaimonsa kuolemaan vuonna 1855 asti hän asui jälleen Berliinissä, viettäen ajoittain Köthenissä ja Dresdenissä, usein kesän viettäen, kuten aiemminkin, Sedlnitzissä. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän asui Neissenissa tyttärensä talossa.
Vuosina 1856–1857 Eichendorff asui Breslaun ruhtinaspiispa Heinrich Försterin vieraana tämän kesäasunnolla Johannisbergin piispanlinnassa (Schloss Jánský Vrch) lähellä Jauernigia (Javorník), nykyisessä Tšekissä ja työskenteli siellä myös kirjailijana. Elämänsä viimeisen vuosikymmenen aikana Eichendorff lopetti kirjallisen työnsä ja ryhtyi sen sijaan aktiiviseksi toimittajaksi. Tänä aikana hän kirjoitti teoksensa Geschichte der poetischen Literatur ("Runokirjallisuuden historia").
Joseph von Eichendorff kuoli 69-vuotiaana keuhkokuumeeseen 26. marraskuuta 1857 Neissessa, Preussissa.
Teokset pienoiskuva|upright|Eichendorffin muistomerkki Prudnikissa Suomennetut Tyhjäntoimittajan elämästä (suom. Antero Manninen, runot O. Manninen). Porvoo: WSOY, 1950. (Alkuteos: Aus dem Leben eines Taugenichts, 1826.) Runo Murtunut sormus (suom. Elina Vaara), kaksi runoa sikermästä Lapseni kuoltua (suom. Uuno Kailas) sekä otteita Tyhjäntoimittajan elämästä (suom. Elvi Rinne) ilmestyneet teoksessa Saksalaisen kirjallisuuden kultainen kirja. Toim. Rafael Koskimies. Porvoo: WSOY, 1930. Novelli "Onnenritarit" (Alkuteos: "Die Glücksritter", 1840) teoksessa Saksalaisia kertomuksia romantiikan aikakaudelta. Valikoinnin suorittanut ja jälkikirjoituksen laatinut Yrjö Hirn. Suomentanut J. A. Hollo. Runot suomentanut Yrjö Kaijärvi. Helsinki: Otava, 1952. Runot Kaipaus sekä Vanha puutarha (suom. Aale Tynni) ilmestyneet teoksessa Tuhat laulujen vuotta. Toim. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1957/1974/2004.
Alkukieliset Runot
Lied Lockung Die Riesen, Anklänge (1808) Abschied (1810) Zwielicht (1812) Sehnsucht (1834) Mondnacht (1837) Der Abend Wünschelrute (1835) Der Einsiedler (1835) Waffenstillstand der Nacht Schöne Fremde (vor 1834) Das zerbrochene Ringlein (1837) In der Fremde Echte Liebe Die Blätter fallen Der Soldat Wanderlied der Prager Studenten An der Grenze Heimweh Abschied Der Gärtner Der frohe Wandersmann Waldgespräch Frische Fahrt Durcheinander Wunder über Wunder Frisch auf! Allgemeines Wandern Nachts
Die Nachtblume Morgengebet (1814) Der Glücksritter Der Nachtvogel Frühlingsnacht Kurze Fahrt Neue Liebe Schifferspruch So oder so Der Kehraus Die zwei Gesellen Winternacht Vöglein in den sonn'gen Tagen Trost An meinem Geburtstage Weihnachten In Danzig (1842) Reiselied Der stille Grund Der Blick Die Nacht Lieber alles Die Stillen Der letzte Gruß Erinnerung Weihnachten Lichtlein im Walde (1836) Frühlingsgruß Stimmen der Nacht (1841) Der Morgen
Romaanit ja kertomukset Die Zauberei im Herbste (1808) (Märchen, Satuja) Ahnung und Gegenwart (1815) Das Marmorbild (1819) Aus dem Leben eines Taugenichts (1826)