thumb|400px|Populismi pyrkii vetoamaan tavalliseen kansaan. Giuseppe Pellizzan maalaus Il Quarto Stato (Neljäs valtiomahti), 1901. Populismi (latinan sanasta populus, ’kansa’) on politiikan tyyli tai löyhä poliittinen ideologia, jonka mukaan politiikan pitäisi olla "kansan tahdon" ilmausta. Populistit korostavat yhteiskunnan jakoa tavalliseen kansaan ja eliittiin. Populistit tavoittelevat kansansuosiota usein kansankiihotuksellisin keinoin.
Populismilla on monia ilmenemismuotoja. Se voi olla arvoiltaan ja talouspainotuksiltaan oikeistolaista tai vasemmistolaista. Populismi on nähty yhtäältä demokratian tarpeellisena korjausliikkeenä ja toisaalta uhkana demokratialle.
Populistiset liikkeet ovat monissa maissa kasvattaneet suosiotaan 2000-luvulla. Niiden vahvistumiseen on esitetty useita syitä, kuten poliitikkojen vieraantuminen kansasta sekä useat suuret yhteiskunnalliset ja taloudelliset muutokset, jotka monet kansalaiset kokevat uhkaaviksi.
Määritelmiä thumb|upright|Occupy Wall Street -liike on esimerkki populistisesta sosiaalisesta liikkeestä. Sen retoriikassa vastakkain olivat "99 prosenttia" (kansa) ja "yksi prosentti" (eliitti). Populismi määritellään nykyisin löyhäksi poliittiseksi ideologiaksi, joka ei tarjoa kokonaista maailmankuvaa, vaan keskittyy kuvaamaan kansan ja eliitin välistä suhdetta. Erään suositun populismin "minimimääritelmän" laati tutkija Cas Mudden vuonna 2012: “Populismi on ohutsisältöinen ideologia, joka väittää, että yhteiskunta on perimmiltään jakautunut kahteen homogeeniseen ja antagonistiseen ryhmään, puhtoiseen kansaan ja korruptoituneeseen eliittiin, ja jonka mukaan politiikan pitäisi olla kansan yleistahdon ilmausta.”
Populismi voidaan määritellä myös poliittisen viestinnän tyyliksi, jossa ollaan lähellä kansaa ja asennoidutaan vallanpitäjiä vastaan.
Peter Wilesin määritelmän mukaan populismia on jokainen uskonkappale tai liike, joka perustuu seuraavalle pääpremissille: "Hyve asuu yksinkertaisissa, tavallisissa ihmisissä, joita kansasta on valtaosa, ja heidän kollektiivisissa traditioissaan."
Cambridge Dictionaryn mukaan populismi on poliittisia ajatuksia ja toimintaa, joiden tarkoitus on saada tavallisen kansan tuki antamalla kansalle se, mitä se haluaa.
Oxford Advanced Learner’s -tietosanakirjan mukaan populismi on politiikan laji, joka väittää edustavansa tavallisten ihmisten mielipiteitä ja toiveita.
Tyypillisiä piirteitä Populismi ei ole varsinainen aatejärjestelmä, vaan sille on tyypillistä aatteiden tai käsitejärjestelmien vähättely ja kansanomaisuuden korostaminen. Populismi esiintyy mielellään uutena voimana kaikkia vanhoja, rappeutuneita puolueita vastaan, mutta arvoiltaan se on yleensä konservatiivista ja johtajakeskeistä. Monissa populistisissa liikkeissä on vahva ja erottuva johtohahmo, jonka ympärille liike muodostuu.Herkman 2019, s. 51.
Populismi on luonteeltaan protestiliike, johon kuuluu vastakkainasettelua. Populismissa suhtaudutaan yleensä hyvin arvostelevasti eliittiin ja korostetaan tavallisen ihmisen näkemysten arvoa. Monet populistit vastustavat poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia eliittejä, herroja, maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, suvaitsevaisuutta, byrokratiaa, teknokratiaa, isoa rahaa, suuryrityksiä ja EU:ta. Populistit suosivat esimerkiksi syntyperäisiä kansalaisia, talouden vahvaa kansallista valvontaa, suoraa demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa. Populismi yhdistelee poliittiseen ohjelmaansa aineksia sekä vasemmistosta että oikeistosta. Vaikka populistit vastustavat suuryritysten ja talouselämän valtaa, he suhtautuvat usein myös vihamielisesti perinteiseen työväenliikkeeseen ja vasemmistopuolueisiin.Herkman 2019, s. 46–47.
WSOY:n Sivistyssanakirjan mukaan populismi tavoittelee laajaa kannatusta tarttuvilla iskulauseilla, vaatimalla asioita, joita enemmistö haluaisi, kehumalla ”todellista kansaa” ja pilkkaamalla räikeästi poliittisia vastustajiaan. WSOY:n Facta-tietosanakirjan mukaan populismin toimintamalli perustuu suosion tavoitteluun helposti omaksuttavien ja ei-tieteellisten, usein tunneperäisten ja asioita yksinkertaistavien tunnusten avulla.
Suomalainen populistipoliitikko Timo Soini pitää populismia aatteena, joka korostaa demokratiaa ja ihmisarvoa. Soinin mukaan populismia halveksitaan, koska se on poliittisesti epäkorrektia ja se haastaa valtaa pitävät.
Populismin ideologia Populismi määritellään usein löyhäksi poliittiseksi ideologiaksi. Sitä ei kuitenkaan pidetä ideologiana samassa mielessä kuin ideologiateoriat näkevät ideologiat. Populismilla ei ole yhteistä oppijärjestelmää, katekismusta tai almanakkaa, jonka varaan poliittista toimintaa voi rakentaa. On vaikea löytää yhtä ideologista taustaa, johon kaikki maailman populismit voisi palauttaa. Tunnetuista ideologioista oikeistopopulismi on liitetty erityisesti konservatismiin ja nationalismiin. Donald McRae (1969) on nähnyt populismissa myös esimerkiksi primitivismiä (epä-älyllisyyttä ja luonnollisuuden tavoittelua) sekä romanttista ja konservatiivista utopianismia (haikailua aitoon menneeseen aikaan ja elämäntapaan). Menneisyyden nostalgisointi liittyy useimmiten oikeistopopulismiin, mutta huomattavasti vähemmän vasemmistopopulismiin.Herkman 2019, s. 36–38.
Populismi tyylinä Joidenkin tutkijoiden mukaan populismi ei ole ideologia ensinkään vaan pelkästään poliittinen esiintymistapa eli retoriikka tai tyyli, jolla asiat esitetään. Tässä merkityksessä populismi-sanaa käytetään joskus haukkumasanana viittaamaan poliittisten kilpailijoiden tyhjään retoriikkaan tai katteettomien lupausten antamiseen. Jotkut poliitikot käyttävät populistista tyyliä tietoisesti herättämään huomiota ja provosoimaan mediajulkisuuden toivossa. Tällöin kielteinenkään mediajulkisuus ei ole haitallista, sillä populistien kannattajat vain yhdistävät valtamedian liberaaliin eliittiin. Populistiseen tyyliin kuuluu joskus myös huumori, jonka käyttäjistä tunnetaan Timo Soini ja brittiläinen EU-kriitikko Nigel Farage.Herkman 2019, s. 41–44.
Ilmentymismuodot Populismin ilmentymismuodot poikkeavat toisistaan huomattavasti.
Politiikan tutkija Emilia Palosen mukaan populismin kolme muotoa, jotka luonnehtivat sen asemaa poliittisessa järjestelmässä, ovat kilpaileva populismi, laitapopulismi ja valtavirran populismi. Kilpailevassa populismissa kaksi populistista liikettä asettuu saman yhteiskunnan sisällä toisiaan vastaan. Valtavirran populismissa populistinen liike sulautuu osaksi poliittisen järjestelmän valtavirtaa. Laitapopulismissa populistinen puolue on marginaalinen protestiliike, joka haastaa ääriajatuksillaan vallassa olevia puolueita. Moni valtavirran populistinen puolue on aluksi edustanut laitapopulismia mutta hioutunut ajan myötä salonkikelpoiseksi.Herkman 2019, s. 69–70.
Populismin ilmentymismuodoiksi on mainittu myös "tyhjien lupausten populismi", "antielitistinen populismi", "poissulkeva populismi" sekä "täyspopulismi", jossa kaikki populismin piirteet yhdistyvät.
Tutkijat ovat pitkään olleet eri mieltä siitä, pitäisikö populismi määritellä laveasti, jolloin määrittelyyn riittää joukko pieniä yhteisiä ydinpiirteitä, vai suppeasti, jolloin ilmiön pitää täyttää tarkat kriteerit ollakseen populismia. Populismin alle onkin 2000-luvulla niputettu hyvinkin erilaisia poliittisia liikkeitä, kuten Venezuelan Chávezin bolivarilainen sosialismi ja Puolan Kaczyńskin veljesten antikommunismi. Populisteiksi määritellään nykyisin lähes kaikki uudet poliittiset liikkeet ja niiden johtajat, kuten Yhdysvaltain Donald Trump ja Bernie Sanders, Italian Silvio Berlusconi, Iranin Mahmud Ahmadinežad, Bolivian Evo Morales ja Ranskan Marine Le Pen sekä Kreikan Syriza, Espanjan Podemos, Puolan Laki ja oikeus sekä Ranskan Kansallinen liittouma.
Historialliset vaiheet Viestinnän professori Juha Herkman erottaa modernien kansallisvaltioiden politiikkaan liittyvän populismin muotojen historiasta neljä vaihetta:Herkman 2019, s. 67–68, 74, 75, 81.
Agraaripopulismi liittyy erityisesti 1800-luvun lopun suurten maatalousyhteiskuntien kriiseihin. Se saa alkunsa maatalousvaltaisen yhteiskunnan rakennemuutoksesta, ja sille olennaista on maaseudun nostalginen ihannointi ja asettaminen merkitsemään kansakunnan utopistista onnelaa. Autoritaarinen populismi esiintyi 1900-luvun alkupuoliskolla Euroopassa, kun kansallismieliset voimat nousivat koko yhteiskuntaa hallitseviksi toimijoiksi. Sille ominaista on turvallisuudentunteen ja varmuuden tuottaminen epävarmoina aikoina. Tässä olennaisia ovat vahvat ja vakuuttavat johtajahahmot. Poliitikkojen populismi nousi angloamerikkalaisessa ympäristössä 1800-luvulla. Siinä pääviholliset löydetään poliittisen järjestelmän sisältä, muista poliitikoista, jotka ovat unohtaneet kansan syvät rivit ja ajavat vallanpitäjien asiaa. Uuspopulismi, johon kuuluu eliittien ja maahanmuuton vastustaminen, alkoi vahvistua 1970-luvun jälkeen etenkin Euroopassa.
Oikeistopopulismi
Aatemaailmaltaan populismi voi olla vasemmistolaista tai oikeistolaista.
Oikeistopopulismia on nativistinen populismi, joka on eurooppalaisen ja pohjoismaisen populismin pääsuuntaus. Sitä edustavien populistipuolueiden tärkein ohjelmallinen tavoite on yleensä vallan palauttaminen eliiteiltä tavalliselle kansalle. Nativistiset populistit haluavat hillitä maahanmuuttoa ja näkevät globalisaatiokehityksen menneen liian pitkälle. Tällaista populismia Euroopassa edustavat esimerkiksi Suomen perussuomalaiset, Ruotsin ruotsidemokraatit, Ison-Britannian itsenäisyyspuolue UKIP, Ranskan Kansallinen liittouma ja Puolan Laki ja oikeus.Haavisto 2017, s. 32–34. Tiukan nativistisesti, etnisesti homogeenisen yhteiskunnan puolesta ovat puhuneet oikeistopopulisteista etenkin Laki ja oikeus sekä Unkarin Viktor Orbán. Toisaalta esimerkiksi Sveitsin kansanpuolue, Alankomaiden Geert Wilders, Itävallan vapauspuolue sekä Ison-Britannian Nigel Farage ja UKIP ovat vastustaneet vain tietynlaista maahanmuuttoa, mutta puhuneet suopeasti tietynlaisesta työperäisestä maahanmuutosta ja maidensa historiallisista etnisistä vähemmistöistä.Eatwell & Goodwin 2018, s. 76–77.
Vasemmistopopulismi
Vasemmistolaista populismia on egalitarinen populismi. Siinä on globalisaatiokriittisyyttä ja eliittien vastaisuutta, mutta niiden lisäksi myös markkinakritiikkiä ja tuloerojen vastustamista. Sen sijaan maahanmuuttokriittisyys siihen ei kuulu. Egalitaristista populismia on esiintynyt Välimeren maissa ja Latinalaisessa Amerikassa. Siitä esimerkkejä ovat Kreikan Syriza ja Espanjan Podemos, ja siihen liittyvät Yhdysvalloissa Occupy Wall Street -liike ja demokraattipoliitikko Bernie Sanders, osin myös Donald Trump.Haavisto 2017, s. 32–36.
Nousun taustatekijät Kansallismielinen populismi on noussut Euroopan unionin alueella, koska odotukset Euroopan unionia kohtaan ovat olleet korkeat ja kansalaiset ovat toivoneet Euroopan union ratkaisevan esiintyvät ongelmat. Luottamus rajat ylittäviin ratkaisuihin on matala. Joissain maissa kaivataan vahvaa johtajaa, joissain maissa kulttuurisesti homogeenistä yhteiskuntaa ja joissain maissa kansallista yhtenäisyyttä.
Populististen puolueiden kannattajiksi on 2000-luvulla siirtynyt äänestäjiä, jotka eivät tunne esiin noussutta arvoliberaalia ja kosmopoliittista arvomaailmaa omakseen, vaan kannattavat perinteisiä arvoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa moni tuntee kulttuurinsa olevan uhattuna ja ilmoittaa siksi äänestävänsä Donald Trumpin kaltaisia ehdokkaita. Monikulttuurisuuden ja etenkin islamin vastustus on myös Euroopassa oikeistopopulististen liikkeiden kannatuksen ydintä.