Kansankirjastot olivat lähinnä suomenkieliselle alemmalle kansanluokalle, rahvaalle, tarkoitettuja kirjastojaKarjalainen, 1977, s. 6. Kansankirjastotoiminta sai varsinaisesti alkunsa hieman ennen 1800-luvun puoliväliä, ja se oli osa Suomen autonomian ajan itsenäistymiseen johtavaa valtakunnallista kehitystä. Kansankirjastoaate levisi Suomeen Ruotsista, jossa useat seurakunnat olivat perustaneet kirjastoja sivistysmielessä halukkaille lukijoille. Suurin syy aatteen leviämiseen Suomessa oli kuitenkin yleisen kansallisen herätyksen vaikutus.Karjalainen, 1977, s. 3, 23, 25
Toimeenpanevana voimana kansankirjastotoiminnassa olivat ylioppilaat ja sivistyneistö. Myöhemmin tärkeässä roolissa kirjastotoiminnan elvyttämisen kannalta oli Kansanvalistusseura. Kansankirjastotoiminta oli luonteeltaan rahvasta holhoavaa valistustyötä, jota ylempi kansanluokka sääteli.Sulin, 1981, sivu 20-21 Kansankirjastojen tarjoamat kirjat valittiin tarkasti – tarkoituksena oli, että niiden tuli edistää lukijoiden henkistä kehitystä ja nostaa koko kansan sivistystasoaMäkinen, 1999, sivu 45. Kirjastoja pidettiin sekä hyödyllisinä että tarpeellisina, koska kirjojen toivottiin ohjaavan rahvasta pois paheellisista vapaa-ajanviettotavoista sekä parantavan sivistyksen myötä rahvaan taloudellista ja moraalista tilaa.Karjalainen, 1977, s. 27-28
Kansansivistystyön piiriin kuuluvan kirjastotoiminnan ehdottomina edellytyksinä olivat kansankielisen kirjallisuuden synty ja monipuolistuminen, lukutaidon yleistyminen sekä kirjatietoon pohjautuvan sivistystason nousun merkityksen ymmärtäminen.Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 49 Kansankirjastoaate ei missään nimessä ollut yksi yhtenäinen aate, jolla olisi ollut tietty päämäärä. Yhteisenä nimittäjänä koko kansankirjastoaatteen sisällä oli kuitenkin kansallisuusajattelu ja siitä nouseva kansanvalistustyö. 1800-luvun kansankirjastoaatetta leimasi myös vahvasti uskonnollinen filantropia, joka yhdisti suomalaisen yhteiskunnan kehittäjinä ja uudistajina herännäisyyden, kansallisuusliikkeen ja vapaamielisyyden.Sulin, 1981, sivu 18
Kansankirjastojen aika päättyi 1900-luvun alussa, kun ne muutettiin vähitellen kaikille kansanluokille suunnatuiksi yleisiksi kirjastoiksi amerikkalaisten ja anglosaksisten kirjastonäkemysten vaikutuksesta.
Historia Kansankirjastojen edeltäjät Kansankirjastoja edelsivät papiston kirkonkirjastot ja lukuseurojen kirjastot, joita alkoi esiintyä Suomessa 1700-luvun lopulla. Lisäksi oli yksityishenkilöiden pitämiä kirjastoja.Karjalainen, 1977, s. 3 Edellä mainittujen kirjastojen toiminta ei kuitenkaan juurikaan ulottunut suomenkieliseen rahvaaseen. Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 49
Ensimmäinen kansankirjasto Ensimmäisenä oppimattomalle kansalle suunnattuna kansankirjastona pidetään vapaaherra Rabbe Gottlieb Wreden perustaman Anjalan Regina-koulun kirjastoa. Koulu perustettiin vuonna 1802 ja kirjasto luultavasti hieman sen jälkeen – ensimmäiset maininnat kirjaston lainausmaksuista löytyvät koulun tilikirjasta vuodelta 1808. Kirjaston käyttö ei kuitenkaan ilmeisesti ollut kovin vilkasta ja Regina-koulun kirjastoa pidetäänkin merkittävänä lähinnä siksi, että se on ensimmäinen tunnettu kansankirjastoyritys. Regina-koulun kirjasto oli kuitenkin aikaansa edellä, koska kului kauan, ennen kuin se sai seuraajia.Karjalainen, 1977, s. 23-24 Ennen vuotta 1845 perustettiin Regina-koulun kirjaston lisäksi vain neljä muuta: Tampereen Lainakirjastoseura sekä Weckströmin (Pohjan pitäjä), Sadelinin (Hammarland) ja ilmeisesti Europaeuksen (Ylinen) kirjastotMäkinen, 1997, sivu 257.
Kaarle Werkon 1879 kansankirjastoista keräämistä tiedoissa kerrotaan Regina-kirjastosta seuraavasti: ”Kirjoja saapi lainata ja pitää maksutta vuoden ajan. Kirjastossa on enimmäkseen uskon-opillisia ja eräitä historiallisia, luonnontieteellisiä kirjoja ja vähän romaneja. Sääntöjä ei ole. Kirjaston raha-arvo arviolta on 350 m:kaa. Kirjastonhoitaja: kiertokouluttaja O. Rosvall, palkkiotta.”Mäkinen, 2009, sivu 88
Kansankirjaston synty, leviäminen ja hetkellinen hiipuminen
Useat kansansivistyksen asialla olleet henkilöt julkaisivat 1800-luvun alkupuolella kirjoituksia, joissa kannatettiin kansankirjastojen perustamistaKiviperä, 1969, sivu 2. Suomen kansankirjastoliikkeen isänä pidetään kuitenkin Juho Pynnistä, viipurilaista kauppapalvelijaa, joka kehotti kirjastojen perustamiseen lehtikirjoituksin 1840-luvun puolivälissä. Kirjoitukset, joita jälkipolvet ovat nimittäneet ”Pynnisen herätyshuudoksi”, saivat osakseen suurta mielenkiintoa suomenkielisissä lehdissä, toisin kuin muiden aiemmin samaa asiaa ajaneiden. Ilmeisesti kansallisen herätyksen vaikutuksesta kirjastoaate alkoi saada vastakaikua. Pynninen ryhtyi myös käytännön toimiin kirjaston perustamiseksi. Hän perusti Viipuriin vuonna 1846 kirjaston, joka oli melko pienestä kävijämäärästä huolimatta toiminnassa vuoteen 1861 asti, jolloin Viipuriin perustettiin yhteinen kaupunginkirjasto.Karjalainen, 1977, s. 28, 30-32
Edellä mainittujen seikkojen ansiosta kansankirjastoja perustettiin alussa vilkkaimmin Viipurin läänissä. Vuoteen 1850 mennessä Suomessa perustettiin 19 pitäjänkirjastoa, joista kahdeksan Viipurin lääniin. 1850-luvulla uusia kansankirjastoja syntyi jo melko nopeasti, mutta todellisena kansankirjastojen perustamisen vuosikymmenenä voidaan pitää 1860-lukua, jolloin perustettiin 242 kansankirjastoa. Silloin saivat myös alkunsa useat Suomen kaupunginkirjastoistaKarjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 50. Vuoteen 1875 mennessä kansankirjastoja oli perustettu yhteensä jo 436 kirjastoa.Karjalainen, 1977, s. 32-33
Kansankirjastoaatteen taustalla olleen kansallisuusaatteen keskeisenä teemana oli ajatus kansankielen suosimisesta ja kansankielisen kirjallisuuden levittämisestä. Kansankirjastojen merkitystä pidettiin tässä suhteessa oleellisena alusta asti, mutta suurena puutteena olivat kansankirjallisuuden vähäinen määrä ja laatu sekä kansalaisten lukuhaluttomuus. Lisäksi poliittiselta fennomanialta haluttiin viedä toiminnan mahdollisuudet ja siksi sensuurisäännöksiä käytettiin viemään suomenkielisiltä oikeus omankielisen kirjallisuuden levittämiseen. Myös nälkävuosi 1868 teki hallaa kansankirjastoille aiheuttaen henkistä väsymystä ja monien pitäjien lainakirjastojen joutumisen melkein unohduksiinMäkinen, 1997, sivu 384. Näiden ongelmien takia monen kansankirjaston toiminta hiljeni ja kirjastoja lakkautettiin.Sulin, 1981, sivu 19
Kansanvalistusseuran toiminta kansankirjastojen elvyttäjänä Alkuinnostuksen jälkeisessä kansankirjastojen toiminnan hiipumisessa tapahtui ratkaiseva käänne, kun vuonna 1874 perustettu Kansanvalistusseura ryhtyi kansankirjastojen valtakunnalliseksi yhdyssiteeksi ja otti kansankirjastojen toiminnan hoitaakseen vuosisadan viimeisellä neljänneksellä.Karjalainen, 1977, s. 34 Siitä huolimatta, että kansankirjastoliike pyrki erilleen muusta kansanvalistustyöstä, juuri Kansanvalistusseuran hoidossa kirjastoliike voimistui ja kasvoi niin, että sen myöhemmät kehitysvaiheet olivat mahdollisiaSulin, 1981, sivu 13. Kansanvalistusseura alkoi jakaa kansankirjastoille säännöllistä avustusta vuonna 1896, mikä nosti kansankirjastotyön tasoa huomattavasti 1890-luvullaSulin, 1981, sivu 30.
Kansanvalistusseuran toimikunta ja vuodesta 1893 seuran kirjastovaliokunta toimivat kansankirjastotyön johdossa vuoteen 1910 saakka, jolloin Suomen Kirjastoseura syntyi. Senkin jälkeen Kansanvalistusseura oli johdon toiminnassa mukana Valtion Kirjastotoimiston perustamiseen asti vuonna 1922.
Järjestöjen kirjastot ja kunnankirjastot Rahvaan kansankirjastotyö eriytyi voimakkaasti 1890-luvulla erilaisten seurojen ja työväenyhdistysten kautta vastavetona sille, että kansankirjastotoiminnasta puuttui luottamus itse kohteeseen, rahvaaseen. Kansanvalistusseuran toiminta oli ollut suomenkielisen eliitin säätelemää ylhäältä alaspäin suuntautuvaa valistustyötä – kansankirjastoja perustaneet ylioppilaat ja sivistyneistö sekä Kansanvalistuseura pyrkivät holhoamaan kansankirjastotoimintaa, mikä rajoitti rahvaan osallistumismahdollisuuksia.
1890-luku oli kaikkein vilkkain kirjastojen perustamisen vuosikymmen, jolloin perustettiin eräiden laskelmien mukaan yli 700 kirjastoa. Kirjastojen lukumäärän äkillinen kasvu johtui nimenomaan eri järjestöjen toiminnan samanaikaisesta vilkastumisesta – nuorisoseuraliike, raittiusliike ja työväenliike levisivät ympäri maan ja jokainen niistä perusti myös omia kirjastojaan. Toimeenpanevana voimana järjestöissä olivat yleensä valistuneimmat kansalaiset, ensimmäisen polven sivistyneet ja kansaa lähimpänä olleet säätyläiset.Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 33, 50
Kirjastojen kehittäminen oli Suomessa pitkään yksityisten tahojen varassa. Kirjastotoimi jäi valtion taholta hyvin vähälle huomiolle. Kun valtio aloitti kirjastotoimen johtamisen vuonna 1921, jokaisessa kaupungissa oli jo oma kunnallinen kirjasto. Maaseudulla kunnallisen kirjastotoimen kehitys oli kuitenkin huomattavasti hitaampaa. Sitä mukaa kun kunnankirjastoja perustettiin, niihin liitettiin useimmat yhdistysten kirjastoista. Yhdistykset pitivät itsellään yleensä vain pienen käsikirjaston. Kirjastojen yhdistymisen takia kirjastojen lukumäärä pieneni samalla, kun kirjastojen sidos- ja lainaluvut kasvoivat.Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 51-52
Kansankirjaston seuraaja – yleinen kirjasto
Kansankirjastot muutettiin vähitellen koko kansalle suunnatuiksi yleisiksi kirjastoiksi 1900-luvun alussa, kun amerikkalaiset ja anglosaksiset kirjastonäkemykset rantautuivat Suomeen. Yleisten kirjastojen myötä pyrittiin poistamaan kirjaston 1800-luvulla saama hyväntekeväisyyden ja köyhäinavun leima. Sen seurauksena myös kirjavalikoimia laajennettiin ja siirryttiin suljetusta hyllyjärjestelmästä avoimeen, jossa asiakkaat pääsivät itse käsiksi kirjoihin.
Kirjastojen käyttäjät ja hoitajat Kuten sanottu, kansankirjastot oli tarkoitettu alemmille kansanluokille. Kirjastojen perustajat ja johtokuntiin kuuluneet olivat yleensä pappeja, lukkareita ja opettajia sekä vuosisadan vaihteesta lähtien nimismiehiä, lääkäreitä ja talollisia, jotka eivät juuri käyttäneet kansankirjastoja. Kansankirjastojen käyttäjäkuntaan kuului mm. mäkitupalaisia, torppareita, tinaajia, kauppa-apulaisia, renkejä ja paikoin myös ”herraskaisia” talollisia.
Toisille lukeminen oli keino paeta todellisuutta, mutta toiset pyrkivät lukemisen ja sivistyksen avulla ylöspäin yhteiskunnan hierarkiassa. Monin paikoin kansankirjastojen käyttö oli vähäistä ja toiminta hiipui alkuinnostuksen jälkeen. Toisaalla tultiin yli kymmenenkin kilometrin päästä jalkaisin lainaamaan luettavaa. 1800-luvulta ei ole säilynyt minkäänlaisia tilastotietoja lainaajista ja tiedot perustuvat lähdeaineistojen hajamainintoihin.Karjalainen, 1977, s. 111-115
Kirjastoja hoitivat niiden perustajat, useimmiten papit tai heidän rouvansa. Kansakoulujen perustamisen jälkeen kirjastonhoitajina toimivat yleensä opettajat. Alkuun kirjastonhoitajat eivät saaneet työstään palkkaa, vaan sitä pidettiin kutsumustyönä. Kaupungeissa, joiden kirjastot myös olivat enemmän auki, ryhdyttiin maksamaan palkkaa aiemmin kuin maaseudulla.Karjalainen, 1977, s. 103
Kansankirjastojen rahoitus Kirjastojen rahoitus tuli sekalaisista lähteistä. Julkisista varoista annetut avustukset olivat aluksi vähäisiä ja yleensä tilapäisiä. 1800-luvun jälkipuoliskolla monet kunnat tukivat kirjastoja koira- tai viinaveroista saaduilla rahoilla tai lainajyvästön varoilla. Vuonna 1903 vain kymmenen prosenttia kunnista avusti kirjastojaan säännöllisesti.Karjalainen, s. 122-126