Viikinkiaika

pienoiskuva|upright=1.5|Viikinkien retket ja heidän asuttamansa alueet. Viikinkiaika (n. 793–1066) on Pohjoismaiden esihistoriaan liittyvä ajanjakso, jota leimasivat viikinkien ryöstöretket, valloitukset ja kaupankäynti. Viikingit tekivät monia löytöretkiä käyden Grönlannissa, ja he olivat ensimmäisiä eurooppalaisia Pohjois-Amerikassa. Viikingit asuttivat Färsaaret ja Islannin sekä osia Britanniasta, Irlannista ja Normandiasta. Viikingit perustivat myös useita kuningaskuntia, kuten Jorvikin, Dublinin sekä Kiovan Rusin. Viikinkiaikana pohjoismaiset valtiot alkoivat vähitellen muodostua, ja aikakauden kuluessa kristinusko levisi pohjoismaihin heikentäen vähitellen alueen perinteisiä uskontoja. Viikinkiajan alkuna on usein pidetty tanskalaisviikinkien tekemää ryöstöretkeä Northumbriassa sijainneelle Lindisfarnen luostarisaarelle vuonna 793.Hentilä 2002, s. 18

Aikakauden päättymisajankohtana pidetään vuonna 1066 käytyä Stamford Bridgen taistelua, jossa Norjan kuningas Harald Ankara sai surmansa. Myös hänen liittolaisensa Tostig Godwininpoika kaatui tuossa taistelussa. Tutkijat ottivat käyttöön viikinkiajan käsitteen 1870-luvulla.

Lähdeaineisto

Viikinkiyhteiskunnassa tunnettiin kirjoitustaito ja käytettiin riimukirjoitusta, joka oli kehitetty pohjoisgermaanisessa kulttuuripiirissä jo ennen viikinkiaikaa. Riimukirjoitusta käytettiin kuitenkin lähinnä uskonnollisiin tarkoituksiin sekä laskenta- ja kalenterimerkintöihin; asiakirjoja tai muistiinpanoja ei tiedetä laaditun. Yhteiskunta toimi suullisella pohjalla, joten viikingit eivät jättäneet itsestään juuri mitään kirjallista jälkeä.Hentilä 2002, s. 14–16.

Viikinkiajasta kertoviin suullisiin tarinoihin pohjautuva saagakirjallisuus syntyi Islannissa vasta vuosisatoja viikinkiajan päättymisen jälkeen. Saagat ovat tästä huolimatta paras viikinkien yhteiskuntaa ja kulttuuria kuvaava kirjallinen aineisto, vaikka monet niiden ajan- ja paikanmäärityksistä ovatkin epämääräisiä. Tietoa on säilynynyt myös kuninkaiden palkkaamien hovirunoilijoiden eli skaldien runoista.

Saagoja ajallisesti ja paikallisesti tarkempia lähdeaineistoja ovat länsimaiset kronikka- ja annaalimerkinnät, jotka tosin kuvaavat lähinnä viikinkien ryöstö- ja hävitysretkien tuhoja. Tietoa on säilynyt Britteinsaarilta, frankkivaltakunnasta ja esimerkiksi Fuldan ja Xantenin benediktiiniluostarien vuosikirjoissa. Näiden merkintöjen lisäksi viikingeistä on säilynyt muutamia historiankirjoitukseksi luonnehdittavia tekstejä, joista laajin ja merkittävin on Adam Bremeniläisen kirjoittama Hampurin piispojen historia (Gesta Hammaburgensis Ecclesiae Pontificum) vuodelta 1075. Merkittävä on myös 1100-luvulla koottu venäläinen Nestorin kronikka, jossa kuvataan viikinkien osuutta venäläisvaltioiden synnyssä. Näiden lisäksi on myös muutamia itämaisia lähteitä, kuten vuosina 913–959 eläneen Bysantin keisarin Konstantinos VII:n valtionhallintoa käsittelevä kirja De Administrando Imperio, jossa kuvataan viikinkien retkiä Venäjän joilla. Kirjallisten lähteiden tieto on jo pitkälti hyödynnetty, mutta arkeologia paljastaa jatkuvasti uutta tietoa viikinkien yhteiskunnasta.

Yleiskatsaus historiaan pienoiskuva|Skandinavian viikinkikaupungit Viikinkiaika määrittyi joukosta yhteiskunnallisia, kulttuurisia, taloudellisia, sotilaallisia ja poliittisia kehitysprosesseja ja tapahtumasarjoja. Nämä kehittyivät vähitellen 700- ja 800-lukujen kuluessa ja hiipuivat pois osittain 900-luvulla, loput vasta 1000- ja 1100-luvuilla. Tällaisia viikinkiajan ilmiöitä olivat esimerkiksi:

Ryöstöretket ja valloitukset Britteinsaarilla ja Pohjanmeren ympäristössä: Satunnaista ryöstelyä 700-luvulla, 860-luvulta 900-luvun alkuun asti pyrkimystä pysyviin valloituksiin. Britteinsaarille tehtiin uusi valloituskausi 1000-luvun alussa, Irlannissa ja Skotlannissa norjalaisten hyökkäyksiä 1100-luvullakin.

Kaupankäynnin vilkastuminen: Skandinaviassa syntyi 700-luvulla kaupunkeja, kuten Birka Keski-Ruotsissa. Useimmat näistä muinaiskaupungeista autioituivat 900-luvulla. 900-luvun lopulla oli uusien kaupunkien perustamisaalto, jolloin perustettiin muun muassa Lund ja Sigtuna. Nämä kuninkaanvallan ja kirkon tukikohdiksi perustetut kaupungit ovat säilyneet nykypäivään saakka.

Viikinkien idäntie: Skandinaaveja oli Laatokan ympäristössä jo 700-luvulla, jonne he perustivat nyky-Venäjän vanhimman kaupungin Aldeigjuborgin. 800-luvulta on tietoja skandinaaveista Bysantin keisarikunnassa kauppiaina ja ryöstöretkillä. Ruotsin viikingit perustivat Venäjän edeltäjän eli Kiovan Rusin valtakunnan 880-luvulla. Viikingit perustivat siellä useita kaupunkeja, mutta he sulautuivat siellä paikalliseen väestöön 900-luvun puoliväliin mennessä, minkä vuoksi viikinkien vilkas idänkauppa hiipui 900-luvun lopulla, mutta tiiviit suhteet Ruotsin ja venäläisten ruhtinaskuntien välillä säilyivät tämän jälkeenkin.

Yhtenäisten kuningaskuntien synty: Tanskan alueella muodostui jonkinlainen yhtenäinen valtio ehkä jo 600- tai 700-luvulla, mutta selkeämmin 900-luvun lopulla. Samantapaista kehitystä tapahtui myös Norjassa ja vuoden 1000 tienoilla hajanaisemmassa Ruotsissakin.

Kristinuskon leviäminen: toden teolla 900-luvun lopulta lähtien, mutta jossain määrin jo aikaisemmin.

Löytöretket: Islannin ja Färsaarten asuttaminen 800-luvulla. 1000-luvulla siirtokuntia perustettiin Grönlantiin ja jopa Kanadan itärannikolle.

Viikinkiajalle ominainen esinekulttuuri: parhaiten tunnetaan ase- ja korutyypit sekä koristetyylit arkeologisten löytöjen perusteella.

Viikinkien asutus ja retket pienoiskuva|Ennallistettu viikinkiajan pitkätalo Lofooteilla. Viikinkejä ajoivat retkilleen samat syyt jotka ovat aina motivoineet seikkailijoita: uudet maat, rikkaudet ja kuuluisuus. Viljelysmaan vähyys muodostui helposti ongelmaksi Skandinaviassa, varsinkin Norjassa, mikä ajoi ihmisiä siirtolaisiksi myös 1800- ja 1900-luvuilla. Usein onkin arveltu, että tyypillinen viikinkiretkille lähtijä oli hyvin ravittu perheen nuorempi poika, joka oli jäänyt osattomaksi perinnöstä vanhimman pojan periessä perhetilan, ja joka toivoi löytävänsä itselleen omaa maata ja omaisuuden.

Ruotsin alueen asukkaat eli itäskandinaavit

Ruotsin alueen asukkaat, kuten göötalaiset ja svealaiset, tekivät sota- ja verotusretkiä Itämeren rannikkoseuduille ehkä 500-luvulla. Heidän kulkunsa suuntasi Itämeren yli ja Venäjälle kahta isoa jokea seuraten. He perustivat Laatokan rannalle Aldeigjuborgin hallitsemaan Olhavanjoen vesireittiä. Joen yläjuoksulle he perustivat Ilmajärven rannalle Rurikinlinnan ja tekivät siitä kahden etelään johtavan valtaväylän hallitsevan kauppakeskuksen. Toinen reitti kulki Dnepriä pitkin Kiovaan, jonne perustettiin toinen keskus, ja siitä eteenpäin Mustallemerelle. Reitin päässä sijaitsi Bysantin pääkaupunki Konstantinopoli, jota viikingit nimittivät Miklagårdiksi. Toinen reitti, Volgan-Itämeren jokireitti, kulki lähes 4 000 kilometrin matkan Volgaa Kaspianmerelle, jonka takaa kulkivat karavaanireitit Bagdadiin.

Etelään skandinaaveja veti erityisesti hopea, jota saatiin islamilaisen maailman hopeakaivoksista. Vastineeksi he vaihtoivat turkiksia ja orjia, joita saatiin saaliina tai lahjana slaavilaiskansoilta. Vaihtokauppa muuttui helposti ryöstelyksi. Viikingit tekivät sotaretkiä jopa mahtavaa Konstantinopolia vastaan vuonna 860 ja uudelleen 907. Vaikka molemmat hyökkäykset torjuttiin, jälkimmäinen niistä sai Bysantin keisarin tarjoamaan kauppaoikeuksia pohjanmiehille vastineeksi rauhasta. Myöhemmin keisarin palveluksessa toimi myös skandinaavinen henkivartiosto, kuuluisa varjagikaarti.

Tanskan alueen asukkaat eli eteläskandinaavit

Kun Ruotsin alueen viikingit suuntasivat itään, Tanskan alueen viikingit eli daanit katsoivat etelään. Heidän vaikutuksensa tuntui voimakkaimmin Englannissa ja Kaarle Suuren hallitsemassa Frankkien valtakunnassa. Frankit olivat ensi alkuun tarpeeksi voimakkaita torjuakseen hyökkäykset, mutta vuonna 843 valtakunta jaettiin kolmen kilpailevan perillisen kesken, ja pohjanmiehet tarttuivat tilaisuuteen. Pääsiäispäivänä vuonna 845 viikingit hyökkäsivät Pariisiin matkattuaan 160 kilometriä ylävirtaan Seinejokea pitkin.

Vuodesta 850 eteenpäin daanit muuttivat taktiikkaansa nopeista iskuista valloitustyyppiseksi sodankäynniksi. He alkoivat talvehtia valloittamillaan mailla, ja toimivat jokisuille perustamistaan tukikohdista käsin. Seuraava vaihe kehityksessä oli laaja asutus, ja vuonna 865 ensimmäinen monista tanskalaisarmeijoista saapui Englantiin. Tuohon aikaan maa oli jakaantunut puoleen tusinaan kilpailevaan kuningaskuntaan, eivätkä olleet tarpeeksi vahvoja vastustamaan tunkeilijoita. Vuoteen 880 mennessä vain Wessexin eteläinen valtakunta kuninkaansa Alfred Suuren johdolla oli jäljellä vastustamassa laajentumispyrkimyksiä. Siihen mennessä yli puolet Englannista oli daanien hallinnassa, ja he jättivät alueen kieleen ja lakiin pysyvät jälkensä.

Daanien valloitukset Englannissa toimivat pysyvänä tukikohtana ryöstöretkille Ranskaan, kunnes vuonna 911 kuningas Kaarle III päätti tarjota viikinkien johtajalle Rollolle (Hrolf) maata Seine-joen suulta vastineeksi kilpailevien viikinkijoukkojen torjumisesta. Rollo piti kiinni sopimuksesta, ja lyhyessä ajassa pohjanmiehistä tuli normanneja, jotka kääntyivät kristinuskoon ja puhuivat ranskaa. Normandian herttua Vilhelm Valloittaja, Rollon jälkeläinen kuudennessa polvessa, valloitti vuonna 1066 Englannin.

Norjan alueen asukkaat eli länsiskandinaavit

Kun Tanskan alueen viikingit valloittivat kuningaskuntia, Norjan alueen viikingit keskittyivät tutkimaan vähemmän kartoitettuja alueita. Suurin osa heidän ryöstelystään keskittyi Skotlantiin ja erityisesti Irlantiin, jossa heidän rannikkotukikohdistaan kehittyi vähitellen maan ensimmäiset kaupungit: Dublin, Wexford, Waterford ja Limerick ovat pohjanmiesten perustamia. He myös asuttivat Mansaaren, Orkneysaaret, Shetlandinsaaret ja Färsaaret.

Perimätiedon mukaan vuonna 860 kaksi erillistä ryhmää, joista toinen oli matkalla Hebrideille ja toinen Färsaarille, ajautuivat pois kurssiltaan ja löysivät ennestään tuntemattoman saaren. Uutinen levisi nopeasti, ja pian vuosikymmenen kuluessa uudisasukkaat alkoivat saapua vallatakseen tyhjän maan. Seuraavan vuosisadan kuluessa Islannista kehittyi itsenäinen valtakunta, jolla oli allting-niminen kansankokous. 1000-luvun lopulla Islannissa oli jo 60 000 asukasta, neljännes Norjan asukasmäärästä.

Kun kaikki käyttökelpoinen laidunmaa oli Islannista vallattu, alkoivat uskaliaimmat etsiä uusia maita asutettavaksi. 900-luvun lopulla Norjassa ja Islannissa murhasta tuomittu Erik Punainen matkusti 725 km länteen etsiäkseen maata, jonka olemassaolosta oli huhuttu useiden vuosien ajan. Maata löytyi, ja houkutellakseen uudisasukkaita hän antoi luotaantyöntävälle maamassalle vetoavan nimen Grönlanti ('vihreä maa'). Skandinaavien varhaisissa Grönlannin siirtokunnissa eli vuoteen 980 mennessä useita satoja siirtolaisia maata viljellen ja valaita sekä mursuja pyytäen.

Eräs reitiltään harhautunut uudisasukas havaitsi niin ikään horisontissa matalia kukkuloita, jotka sijaitsivat liian etelässä ollakseen Grönlantia. Hänen tarinansa innoitti Erik Punaisen poikaa, Leif Erikssonia etsimään tätä salaperäistä maata. Lopulta vuonna 1001 eurooppalaiset nousivat Amerikan mantereelle luultavasti ensimmäistä kertaa, kun Leif saapui ensin Baffininsaarelle ja sitten L’Anse aux Meadowsiin lähelle Newfoundlandin pohjoisinta kärkeä. Alueelle annettiin nimi Vinland (muinaisnorjassa vin tarkoitti peltoa tai ketoa). Leifin jälkeen saapuneet asuttajat saivat kuitenkin alkuperäisasukkailta (mahdollisesti inuiitteja tai algonquin-intiaaneja) vihamielisen vastaanoton, ja kaikki 250 uudisasukasta ajettiin takaisin Grönlantiin kolmen vuoden jälkeen. Sen jälkeen grönlantilaiset tekivät lyhyitä puunetsintämatkoja alueelle. Viimeisin muistiinkirjoitettu retki tehtiin vuonna 1347.

Viikinkiajan kaukokauppa

Kaupan keskuksia olivat muun muassa Haithabu (eli Hedeby nykyisessä Saksassa) Kaupang (Oslonvuonon länsirannalla)