Venäjän ortodoksinen kirkko eli Moskovan patriarkaatti on Venäjällä ja sen kulttuuripiirissä vaikuttava autokefalinen ortodoksinen kirkko. Se on ortodoksisista kirkoista suurin ja kaikista kristillisistä kirkoista toiseksi suurin katolisen kirkon jälkeen.

Venäjän ortodoksista kirkkoa johtaa Moskovan ja koko Venäjän patriarkka. Vuodesta 2009 patriarkan virassa on ollut Kirill. Kirillin johdossa on yli seurakuntaa, joissa on yhteensä yli sata miljoonaa jäsentä, kolmannes maailman ortodokseista. Kirkolla ei ole virallisia jäsentilastoja, mutta vuonna 2015 venäläisistä 86 prosenttia katsoi olevansa ortodokseja. Toisaalta vain pari prosenttia Venäjän väestöstä käy säännöllisesti ortodoksisissa jumalanpalveluksissa.

Moskovan patriarkaatti perustettiin virallisesti vuonna 1589. 1700-luvulla ortodoksisesta kirkosta tuli kiinteästi Venäjän keisarikunnan valtionkirkko. Neuvostoliiton aika merkitsi kirkolle ankaraa vainoa. Nykyisin kirkolla on läheiset suhteet Venäjän valtioon. Kirkon tuki presidentti Vladimir Putinin autoritaariselle politiikalle ja Venäjän käymälle sodalle ovat herättäneet arvostelua.

Historia

Tausta

pienois|Pihkovan linnoitus ja Pyhän Iivanan katedraali 1100-luvulta. 800-luvulla nykyisten Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan alue oli pääasiallisesti pakanamaa, jossa oli siellä täällä hajallaan kristittyjä yhdyskuntia. 900-luvulla alueen hallitsijat kääntyivät ensi kertaa kristinuskoon. Kun Kiovan ruhtinas Vladimir Suuri kastettiin noin vuonna 988, odotettiin alamaisten seuraavan esimerkkiä, sillä hallitsijoiden uskonto määräsi alaisten uskonnon. Mongolikaudella ortodoksinen uskonto levisi yläluokasta kansan keskuuteen.

Kristinusko saapui Venäjälle Bysantista, mutta se sai kansallisia piirteitä. Jumalanpalvelusmenot ja tärkeimmät Raamatun osat käännettiin kirkkoslaaviksi. Ikonimaalaus sai venäläisen leiman. Konstantinopolin patriarkaatilla oli useiden satojen vuosien ajan oikeus valvoa piispojen nimityksiä Venäjällä.

Moskovan patriarkaatin perustaminen (1448–1721)

Pitkä etäisyys Konstantinopoliin, itsenäistyminen ja kansalliset pyrkimykset sekä Bysantin tekemät myönnytykset Roomalle Firenzen konsiilissa johtivat siihen, että Venäjän ortodoksinen kirkko ei ollut vuonna 1448 enää halukas sietämään vallitsevaa riippuvuutta. Konstantinopolin kaatuminen vuonna 1453 nopeutti tapahtumien kulkua ja 1500-luvun loppuun mennessä Moskovasta oli tullut itsenäinen patriarkaatti. Ortodoksinen kirkko sai riippumattoman sekä edullisen aseman suhteessa valtioon. Moskovan suuriruhtinaskunnan laajentuessa 1400- ja 1500-luvulla kirkkoa pidettiin tämän yhdentymisen suosijana.

Venäjän keisarikunta syntyi sekasorron ja levottomuuksien keskeltä, mikä aiheutti myös uskonnollisia muutoksia. Venäjä laajentui Ukrainaan, mikä johti siihen, että länsimaistunut Kiova arkkipiispanistuimineen joutui Venäjän kirkon piiriin. Tämä tapahtuma oli osasyynä Venäjän kirkon hajaannukseen, jossa suuri joukko kirkon jäseniä, niin sanotut vanhauskoiset kieltäytyivät hyväksymästä tiettyjä uskonnollisiin menoihin ja liturgisiin kirjoihin kohdistuneita uudistuksia, joita patriarkka Nikon oli pannut valtion tukemana toimeen. Kirkko ei pystynyt heikennyttyään tekemään vastarintaa, kun koko harmonian periaate 1700-luvun alussa ja Pietari Suuren aikana hylättiin.

Historiallisesti Moskovan patriarkaatti on yksi viidestä niin sanotusta uudesta patriarkaatista, jotka ovat ajan myötä eronneet niin sanotuista vanhoista patriarkaateista. Moskovan patriarkaatti itsenäistyi Konstantinopolin ekumeenisesta patriarkaatista, joka tunnusti sen autokefalian vuonna 1589.

Igumeeni Filofei julisti, että Moskova on kolmas Rooma, joka ei sortuisi niin kauan kuin hallitsija pitäisi kiinni oikeasta uskosta. 1600-luvulla kirkon johtajat opettivat, että Venäjällä on messiaaninen tehtävä maailmassa. Tämä ajatus vaikutti myöhemmin slavofiileihin ja panslavismiin.

Keisarillisen viraston – Pyhän synodin – johtama kirkko (1721–1917)

pienois|Moskovan Kristus Vapahtajan katedraali, joka on patriarkaatin pääkirkko. Patriarkaatti lakkautettiin vuonna 1721 ja kirkon hallinto annettiin valtion valvontaan. Valtio ajoi venäläisen kulttuurin länsimaistumista ja ortodoksisesta kirkosta tuli kiinteästi valtionkirkko. Venäjän ortodoksisen kirkon sallittiin säilyttää hiippakuntarakenteensa, mutta valtion virkamiehet valvoivat kirkon hallintoa sen hierarkian joka tasolla. Papiston odotettiin antavan kannatuksensa valtion harjoittamalle politiikalle ja toimivan monessa suhteessa valtion virkamiesten tavoin. Katariina II:n aikana hallitus takavarikoi luostarien omistamia maita ja kirkon jäljellä oleva omaisuus oli arvostelun kohteena. Kirkolta vaadittiin omaisuuden käyttöä sosiaaliseen työhön.

Kirkolla ei ollut patriarkkaa kahteensataan vuoteen. Pietari I esti uuden patriarkan valitsemisen patriarkka Adrianin (k. 1700) jälkeen ja lakkautti patriarkaatin 1721. Tilalle tuli keisarillinen virasto Pyhä synodi.

Kirkko Neuvostoliitossa

Vuoden 1917 vallankumous syrjäytti tsaarivallan ja samalla hallituksen ote kirkosta irtosi. Elokuussa 1917 järjestetty kirkolliskokous palautti Moskovan patriarkaatin ja loi kirkolle uuden järjestyksen. Vladimir Leninin johtamat bolševikit kaappasivat marraskuussa vallan ja perustivat kommunistisen järjestyksen, ”proletariaatin diktatuurin”. Tammikuussa 1918 neuvostohallitus ryhtyi erottamaan kirkkoa ja valtiota vielä Ranskan vuoden 1905 esimerkkiä jyrkemmin. Valtio otti haltuunsa kaiken kirkon omaisuuden ja uskonto työnnettiin pois julkisesta elämästä. Väkivallan edessä ortodoksinen kirkko pystyi ainoastaan mukautumaan oloihin. Vuosina 1918–1921 kirkko joutui verisen vainon kohteeksi.

Venäjän tilalle perustettiin vuonna 1922 uusi valtio, Neuvostoliitto. Neuvostohallituksen ensimmäisenä kahtena vuosikymmenenä kristillisyys yritettiin kitkeä pois maata ja uskonnonvastainen taistelu sai uusia muotoja. Ortodokseja vainottiin, pappisseminaareja ja kirkkoja suljettiin, jumalanpalveluksia rajoitettiin ja kirkonmiesten toimintaa vaikeutettiin. Hallituksen tuella organisoitiin kirkonvastainen ateistinen liike. Salittua oli ainoastaan jumalanpalvelusten toimittaminen valtion kirkon käyttöön luovutetuissa kirkoissa, aikuisten osallistuminen niihin ja uskonnon opettaminen omille lapsille. Neuvostohallitus tuki ortodoksisen kirkon sisälle muodostunutta elävää kirkkoa, joka oli valmis luopumaan patriarkaatista. Patriarkka Tihon vangittiin ja hänen sijaisekseen valittiin vuonna 1927 metropoliitta Sergei.

Vuodesta 1928 lähtien kirkkojen asema vaikeutui kun Josif Stalin sai vallan käsiinsä. Neuvostohallitus piti pappeja maatalouden kollektivisoinnin kohtaaman vastarinnan yhtenä taustavoimana. Vuosina 1935–1937 Stalin pyrki murtamaan oppositiohengen ja luomaan mielivaltaisella terrorilla pelon ilmapiirin. Näinä vuosina suuri osa papistosta vietiin vankileireille tai teloitettiin.

Toinen maailmansota toi käänteen ortodoksisen kirkon asemaan. Stalinin oli estettävä natsi-Saksan armeijan tunkeutuminen maahan vuonna 1941 ja neuvostohallituksen oli saatava koko kansa, kirkko mukaan lukien, puolustustaistelun tueksi. Kirkko sai hieman vapaammat toimintamahdollisuudet ja osoitti vastavuoroisesti isänmaallisuutensa asettumalla neuvostohallituksen palvelukseen ja keräsi varoja sodankäyntiä varten. Sergeistä tuli syyskuussa 1943 poliittisista syistä Moskovan ja koko Venäjän patriarkka. Pyhä synodi perustettiin uudelleen ja patriarkan virka-asunnoksi tuli Saksan lähettilään residenssi.

Sodan jälkeen ortodoksinen kirkko säilytti jossain määrin parantuneen asemansa osana ”neuvostoisänmaallisuutta”. Vuodesta 1945 alkaen Suomen ortodoksista kirkkoa yritettiin palauttaa Venäjän kirkon yhteyteen, mutta Suomessa ei oltu tähän halukkaita.

Kirkkojen asema alkoi helpottua Venäjän kirkon vuonna 1988 viettämän tuhatvuotisjuhlan jälkeen. 1980-luvulla kirkko alkoi vahvistua ja neuvostoajan jälkeen valtio jälleen lähentyi kirkkoa. Vuonna 1991 venäläisistä 21 prosenttia katsoi olevansa ortodokseja.

Jäsenet ja toiminta

Virallisia jäsentilastoja ei kirkolla ole, mutta vuonna 2012 tehtyjen kyselyjen mukaan 41–74 prosenttia Venäjän väestöstä samastui Venäjän ortodoksiseen kirkkoon tai piti itseään ortodoksina. Vuonna 2015 venäläisistä 86 prosenttia piti itseään ortodoksina. 2010-luvulla 41 prosenttia venäläisistä kertoi rukoilevansa. Ei-uskovia oli noin 15 prosenttia. 2020-luvun alkupuolella venäläisistä kävi vakituisesti jumalanpalveluksissa 0,5–1 prosenttia. Muutamia kertoja vuodessa jumalanpalveluksiin osallistui 2,5 prosenttia, kerran vuodessa 7,5 prosenttia. Kansalaisten kiinnostus ortodoksisuutta kohtaan oli laskenut etenkin nuorison keskuudessa, jossa monet suhtautuivat kirkkoon kielteisesti.

Vuonna 2010 kirkossa oli 160 hiippakuntaa ja niissä 30 142 seurakuntaa. Piispoja oli 207, pappeja 28 434 ja diakoneita 3 625. Kirkolla oli 788 luostaria, näistä 386 munkkiluostareita ja 402 nunnaluostareita.Доклад Святейшего Патриарха Кирилла на Архиерейском совещании 2 февраля 2010 года. Patriarchia.ru 2.2.2010. Kirkon varoista arviolta puolet tulee kirkollisista palveluista kerätyistä maksuista. Lisäksi monet suuret yritykset sponsoroivat kirkkoa. Valtiolta kirkko saa tukea kirkkorakennusten restauroimiseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan.

Valko-Venäjän suurin kirkkokunta on Moskovan patriarkaatin alainen ortodoksinen kirkko. Pew-tutkimuslaitoksen mukaan 73 prosenttia valkovenäläisistä oli ortodokseja vuonna 2017.

Ortodoksinen kirkko ja venäläinen yhteiskunta

pienois|pysty|Patriarkka Kirill. Vladimir Putinin aikana Venäjän valtio ja kirkko toimivat jälleen sinfoniassa eli vallanpitäjä on kirkolle Jumalan edustaja maan päällä. 2010-luvulla kirkon suhteet valtioon vahvistuivat. Liberaalit kaupunkilaiset hylkäsivät presidentti Vladimir Putinin vuosien 2011–2012 joukkomielenosoitusten aikaan, joten Putin alkoi hakea tukea vanhoillisen ideologian avulla.

Venäjän kirkon piirissä on ollut paljon nationalismia, mikä on näkynyt antisemitisminä. Venäjän kirkko on perustanut omia seurakuntiaan muiden patriarkaattien alueille, myös Suomeen.

Patriarkka Kirill on presidentti Putinin läheinen liittolainen, ja kirkko tukee presidenttiä. Vastaavasti uskonnonopetus on kouluissa pakollinen ja homopareilta on kielletty lasten adoptio. Kirkkoa on luonnehdittu Putinin perinneministeriöksi, joka noudattaa valtiojohdon sanelemaa diplomatiaa ja suorittaa valtion rituaaleja. Vastalahjaksi kirkko on saanut poliittista valtaa, uusia kirkkorakennuksia ja verovapauksia. Neuvostoliiton hajottua kirkko alkoi siunata kaikenlaisia aseita ja armeijan joukkoja. Patriarkka Kirillin ylellinen elämäntapa on herättänyt arvostelua.

Kirillin ja muun Venäjän ortodoksisen kirkon johdon mukaan Ukrainan sodassa on kyse kamppailu oikeauskoisen maailman ja harhaan joutuneen, länsimaisia arvoja tukevan maailman välillä. Sekä kirkko että putinistinen valtio julistavat olevansa perinteisten arvojen puolustajia. Länsi esitetään moraalisesti rappeutuneena ”Gayropana” pride-paraateineen. Kirill katsoo, että läntinen sivilisaatio on renessanssin, valistuksen ja reformaation myötä hylännyt kristinuskon ja korvannut jumalan ihmisoikeuksilla ja yksilönvapaudella. Stalinin mainetta on palautettu Venäjällä ja hänet on nostettu esiin jopa ortodoksisen uskon puolustajana.

Ukrainassa alle puolet maan ortodokseista kuului ennen sotaa Moskovan patriarkaatin alaiseen Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon. Ukrainan ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin patriarkaattiin. Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon toiminta kiellettiin Ukrainassa vuonna 2024. Moskovan patriarkaatti katkaisi ehtoollisyhteyden Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin vuonna 2018, koska Moskova hyväksyy vain yhden hallitsevan ortodoksisen kirkon Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän eli ”pyhän Rusin” alueella.

Venäjän ulkopuolella

pienois|Aleksanteri Nevskin katedraali Tallinnassa. Kanonisesti Moskovan patriarkaatin alaisuudessa ulkomailla toimivia itsehallinnollisia kirkkoja ovat: Japanin ortodoksinen kirkko (autonominen)