pienoiskuva|Ernst Tandefelt Knut Ernst Robert Tandefelt (10. maaliskuuta 1876 Sysmä – 3. toukokuuta 1948 Sipoo) oli suomenruotsalainen aatelismies, liikemies ja aktivisti. Hänet tunnetaan parhaiten sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren murhaajana. Vuonna 1922 tapahtunut murha on toistaiseksi Suomen viimeisin valtiollinen murha ja itsenäisyyden ajan ainoa.
Elämä Ernst Tandefelt syntyi kuusilapsisen perheen kolmanneksi lapseksi. Näistä kuudesta lapsesta kolme kuitenkin kuoli pieninä. Hänen isänsä oli suurmaanomistaja, kunnallisneuvos Magnus Tandefelt ja äiti Matilda Tandefelt. Magnus Tandefelt oli ollut kahdesti naimisissa, joten Ernst Tandefeltilla oli vielä kolme sisaruspuolta. Tandefeltin suku on vanha ja merkittävä aatelissuku Suomen historiassa. Tandefeltit omistivat kartanoita, ja suvun jäseniä oli yhteiskunnan korkeilla paikoilla. Suvusta oli lähtöisin monia upseereita.Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 172–178, Edita, 2004. Tandefeltin isoisän pikkuserkku Otto Johan Tandefelt oli yksi Hans Axel von Fersenin murhaajistaÄttar-taflor öfver den på Finlands Riddarhus introducerade adeln. Oskar Wasastjerna. Borgå. 1880.
Ernst kävi koulunsa Haminan ruotsalaisessa reaalilyseossa ja kirjoitti ylioppilaaksi 1895 jäätyään kahdesti luokalle. Tandefelt osallistui mielellään vaativiin ja uhkarohkeisiin tempauksiin mutta ei ollut lukumiehiä. Ylioppilaaksi tulon jälkeen hänen elämänsä oli epätasaista, eikä hän tiennyt mihin ryhtyisi. Tandefelt aloitti Helsingin yliopistossa lakitieteen opinnot, mutta ne eivät edenneet. Tämän jälkeen hän siirtyi opiskelemaan Mustialan maanviljelysopistoon, mutta joutui lopettamaan opintonsa parin kuukauden kuluttua vietettyään rankkaa elämää. Lopulta Tandefelt ajautui uhkapelaajaksi. Hän sai isänsä kuoltua 35 000 markan perinnön, mutta pelivelat söivät perinnön vähitellen. Nuoruuden kokeilujen takia Tandefeltista tuli suvun "musta lammas".
Vuosien 1902-1903 tienoilla Tandefelt alkoi liikkua aktivistipiireissä, osittain luonnollisen seikkailunhalunsa innoittamana. Tandefelt tutustui nopeasti moniin vaikutusvaltaisiin aktivistijohtajiin. Pian hän kuului aktivistien radikaalisiipeen, joka alkoi suunnitella vihatun kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaamista. Bobrikov oli juuri saanut keisarin antamalla diktatuuriasetuksella itselleen diktaattorin valtuudet. Tandefelt suunnitteli hänen murhaamistaan muilta aktivisteilta saatujen vihjeiden avulla jo syksyllä 1902. Suunnitelma kuitenkin tuli ilmi ja Ernst Tandefelt lähti maanpakoon Italiaan. Hän lähetti 30. huhtikuuta 1903 merkittävälle aktivistijohtajalle, väitöskirjaansa valmistelevalle Henry Biaudet'lle Firenzeen kirjeen.
Kirjeessään Tandefelt suoraan tarjoutui Bobrikovin murhaajaksi. Biaudet kysyi Ernstin veljenpojalta Heikki Tandefeltilta arviota tämän sedästä. Heikki Tandefelt suhtautui muun suvun tavoin setäänsä kielteisesti ja arvosteli tämän opiskeluaikana viettämää kevytmielistä elämää. Biaudet ei näin ollen suostunut Tandefeltin tarjoukseen. Kaiken lisäksi suunnitelma menetti ajankohtaisuutensa Eugen Schaumanin murhattua Bobrikovin 16. kesäkuuta 1904.
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Ernst Tandefelt palasi aktivistien riveihin. Muiden aktivistien apuna hän ryhtyi antamaan saksalaisille tietoja Helsingissä liikkuvista venäläislaivoista. Pian toiminta laajeni tiedustelusta ja vakoilusta sabotaaseihin ja venäläisvastaisen propagandan levittämiseen. Suunnitelmana oli räjäyttää venäläislaivoja itse valmistetuilla pommeilla. Näiden operaatioiden suunnittelemisesta santarmit pidättivät 4. lokakuuta 1916 aktivistijohtaja, maisteri Hugo Stenbergin ja Ernst Tandefeltin.
Katajanokan vankilassa venäläiset kiduttivat ja rääkkäsivät näitä suomalaisaktivisteja erittäin kovin ottein. Sternbeg ja Tandefelt kestivät raa'at kidutukset ilmiantamatta muita aktivisteja ja sabotööritovereitaan. Kuulustelut kuitenkin mursivat heidät henkisesti, ja Hugo Stenberg teki itsemurhan hirttäytymällä sellissään. Myös Tandefelt yritti itsemurhaa viiltämällä ranteensa auki. Kun tämä epäonnistui, hän heittäytyi vankilan portaikon ylätasanteelta pää edellä alas. Hengen menetyksen sijaan Tandefeltin pääkallo murtui ja solisluu katkesi. Hänet hoidettiin kuntoon venäläisessä sairaalassa ja palautettiin Katajanokan vankilaan. Santarmit kuitenkin huomasivat, että kuulustelut ja vankilakokemukset olivat murtaneet Tandefeltin henkisesti niin pahasti, ettei jatkokuulusteluista ollut hyötyä.
Tandefelt internoitiin Kivelän mielisairaalaan, jossa hän oli tohtori Harry Fabritiuksen hoidossa. Tandefelt kärsi unettomuudesta, pääkivuista ja kidutuksen aiheuttamista henkisistä tuskista. Mielisairaalaan lähettäminen ei kuitenkaan ollut vain hoidollinen päätös, vaan venäläiset sulkivat muutenkin mielellään aktivisteja mielisairaaloihin. Mielisairaalat toimivat puolivirallisina vankiloina. Mielisairaalat muodostuivatkin aktivistien tukikohdiksi, joissa pidettiin kokouksia ja säilytettiin jopa aseita. Tästä kertoo hyvin se, että pommit venäläislaivojen räjäyttämiseksi toimitti Kammion mielisairaalan ylilääkäri ja kuuluisa aktivistijohtaja V. O. Sivén, jonka pojat olivat aktivisti- ja heimosoturiveljekset Paavo Susitaival ja Bobi Sivén.Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 233, Edita, 2004.
Tandefelt pääsi vapaaksi mielisairaalasta juuri ennen sisällissodan alkua. Kokemukset olivat täyttäneet hänen mielensä katkeroituneella ryssävihalla. Tandefelt ei osallistunut sotatoimiin ja vietti sodan ajan rauhassa Helsingissä. Hän elätti itsensä toimimalla kiinteistökauppojen avustajana. Sodan loputtua hän pääsi Helsingin poliisilaitoksen konstaapeliksi, mutta hänet erotettiin kuukauden työskentelyn jälkeen. Seuraavaksi hän oli töissä vastaperustetussa valtiollisessa poliisissa Etsivässä keskuspoliisissa. Tässä tehtävässä hän toimi muutaman kuukauden.
Viimein vuonna 1919 Tandefelt löysi itselleen sopivan ammatin, kun hän ryhtyi valuuttakauppiaaksi. Maailmansodan jälkeen valuuttakurssit heilahtelivat rajusti ja antoivat hyvän mahdollisuuden rikastua keinottelemalla. Tandefelt oli tuohon aikaan edistyksellinen liikemies tajutessaan puhelimen merkityksen kaupankäynnissä. Hän soitteli eri pankkeihin ja kyseli valuuttojen kursseja. Löydettyään kurssiltaan edullisen ulkomaan valuutan hän osti sitä toimeksiantojensa mukaisesti asiakkainaan oleville yrityksille ja liikemiehille. Hän sai palkkion provisioina tehdyistä kaupoista.
Tandefelt oli vuokrannut 150 markalla "konttorin" Tarkk'ampujankatu 1:stä leskirouva Edla Ekströmin huoneistosta. Konttori oli nurkkaus, jossa oli penkki, kolmijalkainen pöytä ja puhelin. Liiketoimet sujuivat erittäin hyvin ja Tandefelt vaurastui. Hän meni naimisiin 7. joulukuuta 1919 sairaanhoitajatar Ruth Matsonin kanssa ja sai tämän kanssa Olof-pojan vuonna 1921.Finlands ridderskaps och adels kalender 1956, s. 462 Lisäksi heillä oli palvelijatar Siiri Santalahti. Parin elämä oli onnellista, ja Tandefelt oli kerrankin saanut otteen elämästään värikkäiden vaiheiden jälkeen.
Ministeri Heikki Ritavuoren murha ja aktivistit
thumb|Ministeri Heikki Ritavuori Tandefeltin murhan motiiveja ja mahdollisia taustahenkilöitä ei poliisi aikanaan kunnolla tutkinut. Viranomaiset eivät halunneet tutkia itse varsinaista tekoa eli ampumista laajemmin. Murhan tutkimus annettiin vielä tuossa vaiheessa kokemattomalle Helsingin poliisilaitokselle. Ilmiselvästi tällainen valtiollinen murha olisi kuulunut salaiselle poliisille eli Etsivälle keskuspoliisille.
Etsivä keskuspoliisi oli kuitenkin aktivistien miehittämä ja murhan tutkimuksessa olisi voinut paljastua EK:lle sekä sen johdolle ikäviä asioita tai kytköksiä Ritavuoren murhaan. EK:n silloinen johtaja aktivisti Ossi Holmström pelkäsi EK:ssa työskentelevien aktivistien nimien tulevan esiin, jos murhaa tutkittaisiin perinpohjaisesti. Tuolloin haluttiin todeta Tandefelt selvästi syylliseksi ja asettaa oikeuden eteen.Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 230–235, Edita, 2004.
Yksi pääkysymys sivuutettiin: "Mikä sai juuri elämänsä vihdoinkin kuntoon saaneen perheenisän poliittisen murhan kannalle?". Nykytietämyksellä voidaan todeta, että teon tausta on selvästi laajempi kuin tuolloin väitetty mielenvikaisen hetkellinen päähänpisto.Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 244–247, Edita, 2004.
Murhaan johtanut poliittinen kriisi Heikki Ritavuori oli Kansallisen Edistyspuolueen jäsen ja sisäasiainministeri Juho Vennolan kummassakin hallituksessa, elokuusta 1919 kesään 1920 ja huhtikuusta 1921 kuolemaansa helmikuuhun 1922. Ritavuori ja hänen puoluetoverinsa, tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg, olivat oli oikeiston ja aktivistien keskuudessa maan vihatuimmat poliitikot. Poliittisella toiminnallaan vuosina 1918–1922 Ritavuori sai monarkistisen oikeiston, radikaalit suojeluskuntalaiset ja aktivistit vankoiksi vihamiehikseen.
Kesästä 1918 lähtien Ritavuori oli ajanut läpi armahduslakeja ja toiminut oikeudessa punaisten lakimiehenä. Tämä synnytti ärsyyntymistä oikeisto- ja aktivistipiireissä, ja Ritavuori leimautui "punikkiministeriksi". Hallitusmuototaistelun aikana kesäkuussa 1919 monarkistinen oikeisto oli jo saanut lykättyä tasavaltalaista hallitusmuotoa, mutta Ritavuori teki nopeasti uuden suunnitelman, joka hyväksyttiin Suomen tasavaltalaiseksi hallitusmuodoksi. Tämä ärsytti monarkistista oikeistoa ja aktivisteja, varsinkin kun kaiken lisäksi K. J. Ståhlberg valittiin presidentiksi.
Hallitusmuototaistelussa ja presidentinvaalissa Gustaf Mannerheim sivuutettiin ja hän ajautui pois päivänpolitiikasta. Samalla kariutuivat Mannerheimin sekä suojeluskunta- ja heimoaktivistien suunnitelmat hyökkäyksestä tuolloin vielä heikkojen bolševikkien hallitsemaan Pietariin. Hallitusmuototaistelun aikana Mannerheim ja suojeluskunta-aktivistit olivat suunnitelleet jopa suojeluskuntien vallankaappausta monarkistisen hallitusmuodon ja Pietarin retken turvaamiseksi.Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 54–60, Edita, 2004.
Ritavuoren vastustajat olivat tyytyväisiä, kun Ritavuori siirtyi perustuslakivaliokunnan johtajuudesta ministeriksi. Kesällä 1921 Ritavuori kuitenkin otti jälleen yhteen suojeluskunta-aktivistien kanssa ns. suojeluskuntaselkkauksen aikana. Ritavuori vastusti suojeluskuntien itsenäisyyttä ja halusi ne valtiollisen valvonnan alle. Selkkauksen aikana suojeluskuntien vallankaappauksen uhka kasvoi jälleen. Suojeluskuntien asema säilyi lopulta ennallaan, mutta Ståhlberg ja Ritavuori estivät Mannerheimia nousemasta suojeluskuntien ylipäälliköksi, minkä radikaalit suojeluskunta-aktivistit kokivat tappiona.Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 62–63, Edita, 2004.
Joulukuussa 1921alkoi uusi sisäpoliittinen kriisi, joka lopulta sai Tandefeltin tarttumaan aseeseen. Marraskuussa alkanut suomalaisten heimosoturien tukema itäkarjalaisten kansannousu oli alkanut käydä tappiolliseksi ja koetteli juuri solmittua Tarton rauhansopimusta. Hallitus päätti, ettei Suomessa saa järjestää värväystä, eivätkä aseelliset joukot ja asekuormat saa ylittää rajaa. Pakolaisia päätettiin kuitenkin ottaa vastaan, eikä elintarvikkeiden vientiä tai ambulanssien ja yksittäisten heimosoturien rajanylitystä estetty. Tämä nostatti entisestään oikeiston, aktivistipiirien ja nyt myös heimoaktivistien vihat Ritavuorta kohtaan. Silloisen äärimmäisen oikeiston pää-äänenkannattajat Hufvudstadsbladet ja Uuden Suomen Iltalehti aloittivat kovan hyökkäyksen Ritavuorta vastaan ja pistivät hallituksen päätökset Ritavuoren nimiin. Vaikka Ritavuori oli heimoaatteen mies, hän näyttäytyi oikeiston ja aktivistien silmissä kaikkein suurimpana heimokansojen vihaajana.Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 90–99, Edita, 2004.