Alkujakso () on Andien kronologian toinen vaihe noin vuosina 1800–900 eaa. Se seuraa esikeraamista kautta ja edeltää varhaista horisonttia.
Alkujakson tunnuspiirteitä ovat keramiikka, maatalous, karjankasvatus ja niisien avulla kutominen. Väestö keskittyi maata viljeleviin kyliin ja alkoi rakentaa suuria hallinnollis-seremoniallisia keskuksia. Andien ja Tyynenmeren väliin jäävällä aavikolla asutuksen painopiste siirtyi rannikon kalastajakylistä sisämaahan, jonka viljely perustui kastelukanavien rakentamiseen. Keski-Andien ylätasangolla väkiluku oli rannikkoa suurempi mutta väentiheys pienempi.
Alkujakson aineellinen kulttuuri oli hajanainen. Esiintyi useita paikallisia kulttuureja, eikä keskitettyjä valtioita vielä ollut olemassa. Suurin osa ihmisistä asui perhe- ja sukukunnittain järjestäytyneissä kylissä, joissa vastuutehtävät kiersivät yhteisön jäseneltä toiselle. Monumenttirakentamisen edellyttämä työvoiman mobilisointi perustui uskontoon, ja suurimpiin keskuksiin kokoontui väkeä laajalta alueelta. Yhteiskunta vaikuttaisi olleen melko tasa-arvoinen, mutta joissakin keskuksissa on viitteitä perinnöllisen ylimystön ja ammattimaisen papiston synnystä.
Määritelmä ja ajoitus Andien kronologian varhaisinta kautta kutsutaan esikeraamiseksi. Se alkoi Andien asuttamisesta yli vuotta sitten ja jatkui poltettujen saviesineiden käyttöönottoon saakka. Sitä seurasi keraaminen alkujakso noin 1800–900 eaa. Alkujakson määritelmällisiä piirteitä ovat keramiikan omaksuminen, maatalous ja karjankasvatus sekä asutuksen painopisteen siirtymä rannikolta sisämaahan jokien varsille. Samalla syntyivät Andien sivilisaation tunnusomaiset piirteet.Moseley 2001, s. 131–133.
Alkujakson nimeä käytti yhdysvaltalainen arkeologi John H. Rowe. Perulainen Luis G. Lumbreras nimittää ajanjaksoa varhaiseksi muotoutumisvaiheeksi. Timothy Darvill toisaalta kirjoittaa alkujakson olleen ”kulttuurisen epäyhtenäisyyden aikaa, joka edelsi muotoutumisvaihetta”. Muotoutumisvaiheen käsite on käytössä varsinkin Titicacan alueen varhaisten maanviljelyskulttuurien arkeologiassa. Perun pohjoisosissa alkuvaiheen käsite on yleisempi. Andien muotoutumisvaihe voidaan edelleen jakaa alempaan, keskiseen ja ylempään formatiiviseen kauteen. Alempi kausi vastaa ajallisesti alkujaksoa.
Andien alueen varhaisin tunnettu keramiikka on Pohjois-Kolumbian San Jacintosta, jonka löydöt on radiohiiliajoitettu noin vuosiin 4000–3600 eaa. Ecuadorin Valdiviassa keramiikkaa esiintyi noin 3600 eaa. Perun vanhin keramiikka on löydetty Huaca Prietasta ja ajoitettu noin vuoteen 2400 eaa. Yleiseen käyttöön keramiikka tuli Keski-Andeilla noin 2000–1800 eaa. Ei tiedetä, keksittiinkö keramiikka Andeilla itsenäisesti vai omaksuttiinko se Amazonin alueen kansoilta. Keramiikka yleistyi Andeilla huomattavasti Lähi-idän maanviljelyskulttuureja hitaammin. Vesiastioina käytettiin aluksi pullokurpitsaa ja kuivamuonan säilytyksessä kangassäkkejä ja punottuja koreja. Niihin verrattuna keramiikan etuna oli parempi säilyminen ja mahdollisuus keittää ruokaa.Pärssinen 2004, s. 31–32.
Lumbreras piti kulttuurikehityksen tärkeimpänä mittarina maanviljelyä. Andeilla esiintyi pienimuotoista maataloutta jo tuhansia vuosia ennen keraamista kautta.Moseley 2001, s. 104–105. Rannikkotasangon tärkeimmät esikolumbiaaniset viljelykasvit olivat keraamisen kauden alussa jo hyvin tunnettuja ja päivittäisessä käytössä. Ainoa poikkeus oli maissi, joka levisi vasta alkujaksolla. Pohjois-Perussa laajamittainen maatalous alkoi vuoteen 1800 eaa. mennessä ja Titicacan altaassa vuoden 1600 eaa. jälkeen. Pohjois-Chilen Chinchorro-kulttuuri omaksui kasteluviljelyn, keramiikan ja kankaiden valmistuksen noin 1200 eaa. Se sai vaikutteita sekä pohjoisrannikolta että Titicacan kulttuurilta. Atacaman autiomaahan maatalous levisi vasta viimeisellä vuosisadalla eaa.
Yhteiskunta
Väestö Maatalouden ylijäämä mahdollisti voimakkaan väestönkasvun, jonka rajat asetti veden ja viljelymaan riittävyys. Kuivuuskausien vuoksi väkiluku ei kuitenkaan kasvanut tasaisesti. Maatalouden levitessä väestö asettui pysyviin keskuksiin ja toteutti yhä kunnianhimoisempia rakennushankkeita. Esikeraamisen kauden lopulla vuoden 3000 eaa. tienoilla oli jo syntynyt kaupunkimaisia uskonnollisia keskuksia, joissa esiintyi sosiaalista eriytymistä ja joita voidaan pitää varhaisina kaupunkivaltioina. Alkujaksolla asutuskeskuksia oli entistä tiheämmässä ja ne olivat entistä suurempia. Casman laakson uskonnollinen keskus Sechín Alto kasvoi alkujaksolla yli 200 hehtaarin laajuiseksi.Pärssinen 2004, s. 32–33.
Rannikkotasangon väestö jakautui alkujaksolla kahteen ryhmään. Vijelijäväestö siirtyi sisämaahan, missä peltojen kastelu oli helpompaa. Rannikon välittömään tuntumaan jäi merestä elantonsa saaneita kalastajia. Kalastuksen etuna oli, että sitä voitiin harjoittaa ympäri vuoden eikä se kärsinyt kuivuudesta. Vähitellen maatalous lisäsi suhteellista merkitystään. Vuoriston väkiluku oli rannikkoa suurempi mutta väentiheys alhaisempi. Laaksoissa viljeltiin maata, ja korkealla vuoristossa laidunnettiin laamaa ja alpakkaa.Moseley 2001, s. 143–144. Titicacajärven aaltaassa ruokavaliota täydensivät kalastus ja muu järvestä saatu ravinto.Moseley 2001, s. 155–157.
Nykyisen Perun alue oli kokonaisuudessaan asutettu vuoteen 1000 eaa. mennessä. Rannikkoaavikon eteläisimmissä osissa metsästys ja keräily pysyivät ainoina elinkeinoina. Pysyvää asutusta tai suuria rakennushankkeita ei vielä alkujaksolla esiintynyt.
Poliittiset järjestelmät pienois|pysty|vasen|Aseistautunutta soturihahmoa esittävä korkokuva Cerro Sechínissä.
Andien ja Tyynenmeren välinen aavikko on Amerikan kuivin, mutta suurilla rakennustöillä se saatiin viljelykäyttöön. Alle 5 % aavikosta on viljeltävissä niin pienin ponnistuksin, että hankkeeseen kykenisi jopa yksittäinen ihminen. Aluksi kanavia ehkä rakensivatkin sekä yksilöt että suuremmat ryhmät. Isojen kanavien edellyttämät suuret työvoiman keskitykset kannustivat väestön järjestäytymiseen ja monimutkaisen yhteiskunnan syntyyn. Helposti hyödynnettävän viljelysmaan huvetessa yksityisyrittäjyys muuttui lähes mahdottomaksi.
Rannikon viljelijäväestö oli todennäköisesti jakautunut itsenäisiin yhteisöihin, joista kukin sai elantonsa yhden kastelukanavan ylläpitämästä viljelysmaasta. Myös sateisilla vuoristoalueilla yhteisöt olivat omavaraisia ja -valtaisia. Monet asutuskeskukset pysyivät samalla paikalla satojen vuosien ajan. Yhteisöt kasvoivat suuriksi ja niiden käytössä oli paljon työvoimaa, sillä työvoimaa ja hyödykkeitä verottavia keskitettyjä valtioita ei vielä ollut. Useimmat yhteisöt rakensivat hallinnollis-uskonnollisia keskuksia, joista osa kasvoi monumentaalisiin mittoihin. Suurimpien keskusten rakentamiseen ja ylläpitoon tarvittiin enemmän työvoimaa kuin niiden välittömässä läheisyydessä asui, joten niiden uskonnollisen vaikutusvallan on täytynyt ulottua ympäröiviin jokilaaksoihin.
Varhaiset viljelijäyhteisöt olivat todennäköisesti järjestäytyneet perhe- ja sukukunnittain. Virka-asemat ja vastuutehtävät todennäköisesti kiersivät mieheltä toiselle (). Vastaava järjestelmä oli yhä käytössä, kun espanjalaiset saapuivat Andeille 1500-luvun alussa.Moseley 2001, s. 67. Viljelysmaa oli todennäköisesti sukukunnan yhteisomistuksessa, eikä yksilöllä ollut paljoakaan sananvaltaa omaan työhönsä.
Alkujakson yhteiskunta tunnetaan huonosti, sillä aikakauden hautoja ja asumuksia on tutkittu hyvin vähän. Perinnöllisten valta-asemien merkitys todennäköisesti kasvoi, kun siirryttiin rajallisen viljelysmaan hyödyntämiseen perustuneeseen elämäntapaan. La Galgadan haudoista on löydetty viitteitä etuoikeutetun yläluokan olemassaolosta. Muualla hautajaiskäytännöt vaikuttaisivat olleen koruttomia ja suhteellisen tasa-arvoisia. Casmassa osa asumuksista oli muita ylellisempiä, mutta muualta ei ole löydetty vastaavia stratifikaation merkkejä. Vaurautta ja taidetta näyttäisi kasaantuneen lähinnä temppeleihin.
Yhteisöjen rinnakkaiselo näyttäisi olleen melko rauhanomaista. Cerro Sechínin kivireliefeihin on kuitenkin kuvattu piikikkäin asein varustautuneita hahmoja ja silvottuja ruumiita. Myöhemmin aseet ehkä kehittyivät valtaa edustaviksi valtikoiksi.
Uskomukset Hallinnon ja työvoiman mobilisoinnin oletetaan perustuneen uskontoon. Elinkeinojen muutos heijastui ideologiaan ja uskomuksiin. Pachamaman laajalle levinnyt palvonta liittyi oletettavasti ihmisten kasvavaan riippuvuuteen maanviljelyksestä. Sateen ja pintavalunnan epävarmuus lisäsi kunnioitusta korkeita vuorenhuippuja eli apuja kohtaan.
Linnunrataa (Mayu) ja muita taivaankappaleita tarkkailtiin, mistä oli apua maatalouden ja karjanhoidon ajoittamisessa. Uskonnonharjoitukselle tärkeitä tasannekumpuja ja huacoja rakennettiin entistä vilkkaammin, ja ylängöille syntyi seremoniallisen elämän keskuksia. Rannikon jokilaaksoihin rakennettiin enemmän kumpuja kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Temppeliarkkitehtuurin perusteella eri jumalhahmoja oli paljon ja uskomukset vaihtelivat alueellisesti.Moseley 2001, s. 136–137. Wichqanan seremoniakeskuksesta Ayacuchon alueelta on löydetty irti leikattuja naisten kalloja.
Hallinto ja uskonnonharjoitus perustui suuriin temppelikeskuksiin. Niiden koko vaihteli, ja samassa pyhässä paikassa saattoi toimia useita eri kultteja. Kotoshin uskonnolliseen perinteeseen ei todennäköisesti liittynyt vallan keskittymistä tai hierarkkista organisaatiota, vaikka sillä olikin vakiintuneita uskomusjärjestelmiä ja sen piirissä toimi erikoistuneita uskonnonharjoittajia. Suurimmissa temppelikeskuksissa, joissa oli U-kirjaimen muotoinen rakennuskompleksi, luultavasti toimi järjestäytynyt papisto.Moseley 2001, s. 141–143.
Sään ja vuodenkierron tarkkailu Andien ilmasto on epävakaa ja altis sekä kuivuuskausille että rankkasateille. Länsirannikolla vedestä oli usein pulaa. Andien itärinteillä Amazonin altaan pohjukassa sadetta oli viljelyn kannalta liikaakin. Sään ennustamista vaikeutti se, ettei Andeilla ole selkeää vuodenaikojen vaihtelua. Kesien ja talvien kesto ja sääolot vaihtelevat vuodesta toiseen. Alkujaksolla tunnistettiin tähtitaivaan ilmiöiden, kesä- ja talvipäivänseisausten, syys- ja kevätpäiväntasausten sekä sääolojen vaihtelun välinen yhteys. Näin syntyivät Andien ensimmäiset kalenterijärjestelmät.
Samoin ymmärrettiin sateen syntyvän merellä. Kuivia ja kosteita kausia ennakoitiin tarkkailemalla meressä elävien kasvi- ja eläinlajien lisääntymistä tai poissaoloa. Jos kuivalle etelärannikolle ilmestyi alueella epätavallisia kaloja ja äyriäisiä, tiedettiin sen enteilevän rankkasateita. Syynä on El Niño, joka tuo Perun rannikolle päiväntasaajan lämmintä vettä nostaen Tyynenmeren lämpötilaa ja houkutellen paikalle lämpimiin vesiin tottuneita lajeja, joista sään ennustamisen kannalta merkittävimpiä olivat Spondylus princeps -simpukka (perulaisittain mullu) ja Strombus galeatus -kotilo (pututu). Havainnoista pidettiin kirjaa seremoniakeskuksissa, ja niistä oli suuri apu maatalouden suunnittelussa.
Elämäntapa
Maatalous Intensiivinen maatalous levisi 2. vuosituhannen eaa. alkupuoliskolla. Andeilla koettiin esikeraamisen kauden lopulla kuivuutta, jonka päätyttyä laajamittainen viljely alkoi Perun pohjois- ja keskiosissa noin 1800 eaa. Etelämpänä sateet lisääntyivät vasta 1600 eaa., minkä jälkeen Titicacan altaaseen syntyi viljelyyn ja laidunnukseen perustunut kulttuuri.Moseley 2001, s. 107–108, 131. Andien vuorijonon ja Tyynenmeren välisellä kapealla rannikkotasangolla maataloutta harjoitettiin laajasti jo myöhäisesikeraamisella kaudella. Atacaman autiomaassa ja Chilen rannikon erittäin kuivilla alueilla maatalous ja keramiikka omaksuttiin huomattavasti myöhemmin.