Sortokausien aktivismi tarkoittaa Suomen historiassa suoraa toimintaa kannattanutta poliittista liikettä, joka syntyi 1900-luvun alussa vastustamaan niin sanottujen sortokausien aikaisia venäläistämistoimia. Myöhemmin se muuntui muun muassa jääkäriliikkeeksi. Oikeistolaisten lisäksi toiminnassa oli mukana myös ensimmäisten punakaartien lakkauttamisen jälkeen syntyneitä sosialidemokraattien sekä anarkistien ryhmiä.Antti Rautiainen: "Anarkismi ennen kriisiä" Uusi Suomi 17.3.2013. Viitattu 7.12.2013.
Synty ja tavoitteet thumb|upright|Konni Zilliacus.
Eräs Suomen historian tutkituimpia ja samalla kiistanalaisimpia aikakausia ovat vuoden 1899 ja 1900-luvun alun niin sanotut sortovuodet, joiden tapahtumat ja ilmiöt ovat herättäneet usein voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Perustuslailliset johtivat kamppailua Suomen perustuslaillisten oikeuksien puolustamiseksi,Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 76 myöntyväisyyssuuntauksen kannattajat tahtoivat antaa periksi Venäjän vaatimuksille,Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 115 voimakkaasti kasvanut työväenliike kannatti perustuslaillisten kamppailua, mutta vaati kannatuksensa hinnaksi äänioikeutta ja poliittisia uudistuksia.Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 88
Tämä lisäksi keskeistä osaa näyttelivät myös aiemmin Kagaalin jyrkimmän aineksen muodostaneet omaksi joukokseen v. 1903 erottuneet aktivistit, joita ei tyydyttänyt perustuslaillisten liian myöntyväiseltä vaikuttanut kanta venäläisiä vastaan.
Ensimmäisen sortokauden aikana (1899–1905) perustuslailliset asettuivat vastustamaan Suomeen kohdistettuja yhdenmukaistamistoimenpiteitä Leo Mechelinin johdolla. Passiivinen vastarinta sai taakseen kansan enemmistön. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 138
Alkuvaiheen aktivismi, joka oli pikemmin yksittäisten tekojen kokoelma kuin organisoitua toimintaa, kohdistui Suomessa toimivaan venäläiseen korkeaan virkamiehistöön, mutta myös suomalaisiin yhteistyömiehiin, joiden katsottiin pettäneen suomalaisten asian.Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 141
Vuonna 1903 kenraalikuvernööri Bobrikov sai keisarilta diktaattorin valtuudet ja karkotti perustuslaillisten johtajat. Osa perustuslaillisista turhautui ja alkoi kirjailija Konni Zilliacuksen johdolla haikailla aktiivista vastarintaa.
Kannattajat Aktivisteiksi on historiantutkimuksessa laskettu kaikki ne henkilöt, jotka ovat joko yksin tai johonkin ryhmään järjestäytyneinä suorittaneet attentaatteja ja/tai valmistelleet aseellista vastarintaa Suomessa. Poliittista aktivismia ovat siis kaikki vuosien 1904–1905 irrallisetkin terroriteot Venäjän valtaa vastaan. Tähän ryhmään kuuluvat myös Eugen Schaumanin ja Kalle Procopén varsin omaehtoiset teot, jotka palvelivat mitä parhaiten aktivistien poliittisia päämääriä. thumb|upright|Kalle Procopé.
Aktivistisella liikkeellä puolestaan tarkoitetaan sitä kokonaisuutta, joka sekä kotimaassa että ulkomailla harjoitti Suomen etuja puolustavaa ja Venäjän pyrkimyksiä vastustavaa politiikkaa. Sen tavoitteena oli nostaa suuret kansanjoukot Venäjää vastaan. Vaikka aktivisteilla oli keskeisenä toimintamenetelmänä aseellinen vastarinta, sitä ei kuitenkaan haluttu asentaa esimerkiksi rauhanomaisemman vastarinnan vaihtoehdoksi.
Aktivismin tunnetuin henkilö ja myös aktivistisen vastustustoiminnan johtaja oli Konrad Viktor (Konni) Zilliacus (1855–1928). Myös varatuomari Johannes Gummerus kuului aktivisteihin. Arvid Neovius, runoilija Arvid Mörne ja historioitsija Herman Gummerus kuuluivat aktivistien kärkinimiin.Yleensäkin heidän ryhmänsä koostui koulutetuista ylemmän keskiluokan jäsenistä, kannattajiin kuului myös Suomen toinen naistohtori Tekla Hultin, joka myös kunnostautui nuorsuomalaisissa, jääkäriliikkeessä ja kansanedustajana.Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 140
Maanpakolaisena Tukholmassa ollut varatuomari Jonas Castrén vaati väkivaltaista vastarintaa ja oli eräs aktiivisen vastustustoiminnan johtohahmoja ja ideologeja. Myös tohtorit J. N. Reuter ja Adolf Törngren kuuluivat keskeisiin vaikuttajiin. He myös järjestelivät ryhmän suhteita Venäjän vallankumouksellisiin voimiin.
Yksittäisten poliittisten terroritekojen taustalla oli lukuisia muitakin aktiivista vastarinnasta kiinnostuneita suomalaisia. Tukholmasta muodostui aktivistien eräänlainen toiminnallinen keskus. thumb|left|upright=0.9|Kasarmikadun pommi-isku vuonna 1906.
Pesäero passiivisen vastarinnan kannattajiin Maasta karkotetut suomalaiset vastarintamiehet pitivät syyskuun alussa 1903 Tukholmassa kokouksen, jota nimitettiin Tukholman valtiopäiviksi. Kokoukseen tuli lisäksi osallistujia Suomesta. Kokousta johti Leo Mechelin ja tarkoituksena oli neuvotella tulevan toiminnan suunnasta. Enemmistö kannatti passiivisen vastarinnan jatkamista. Konni Zilliacus ehdotti yhteistyötä Venäjän vallankumouksellisten kanssa, kun taas Arvid Mörne ehdotti yhteyksien etsimistä Suomen työväkeen. Kumpikin ehdotus sai osakseen enemmistön taholta vastustusta.
Zilliacus teki kokouksessa pesäeron Mechelinin pasifistiseen ja täysin väkivallattomaan linjaan, mutta jäi pahasti vähemmistöön. Tällöin Zilliacus perusti oman toimintaryhmänsä, joka seuraavana vuonna ryhmittyi aktivistipuolueeksi.
Suomen aktiivinen vastustuspuolue
Aktivisteilla oli omat sisäiset linjaristiriitansa. Hävittyään senaattori Leo Mechelinille kiistan suomalaisten osallistumisesta Pariisissa pidetyn Venäjän vähemmistökansojen konferenssin julistuksen allekirjoittamiseen, ryhtyi Konni Zilliacus kokoamaan itsenäistä aktivistipuoluetta Suomeen. Johannes Gummeruksen kodissa Helsingissä pidetyssä kokouksessa perustettiin 17. marraskuuta 1904 Suomen aktiivinen vastustuspuolue,Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 143 jonka tarkoitus ja toimintamenetelmät määriteltiin ohjelmassa seuraavasti:
§ 1.Puolue tahtoo herättää maan väestöä tajuamaan maassa nykyisin vallitsevan oikeudettomuuden tilan ja sen riippuvaisuuden Venäjän itsevaltiudesta, hirmuvaltaa ja sen kätyreitä vastaan käytävän tarmokkaan, aktiivisen ja häikäilemättömän taistelun välttämättömyyden ja oikeutuksen. Venäjän valtakunnan muiden osien vapautusliikkeen ja sen hyödyn, mikä koituu yhteistoiminnasta näiden maiden vastustuspuolueiden kanssa. Puolue tahtoo hävittää väestön hallitsijaa kohtaan tunteman perinnäisen uskollisuudentunteen ja vahvistaa sen vapaudentuntoa a) julkaisemalla ja levittämällä näitä asioita käsitteleviä erilaisia painotuotteita; b) toimimalla aseiden levittämiseksi väestön keskuuteen; c) taloudellisesti tukemalla puolueen keskuuteen perustettua taistelujärjestöä, jolla on oikeus ottaa nimekseen; "Suomen Aktiivisen vastustuspuolueen taistelujärjestö";Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 144Gummerus 1935, s. 142 Huom! Taistelujärjestö toimii itsenäisesti, mutta sen on, halutessaan levittää "Suomen aktiivisen vastustuspuolueen” nimellä allekirjoitettuja julistuksia kussakin erityisessä tapauksessa hankittava siihen ”sisärenkaan” suostumus.Gummerus 1935, s. 143 d) muilla olosuhteiden määräämillä tavoilla. § 2 Puolue tukee sitä työtä, jota yksityiset henkilöt ovat jo kauan tehneet Venäjän vallankumouksellisten auttamiseksi.
Verikoirat
Helsinkiläisissä kouluissa muodostui pieniä ryhmiä, joiden jäsenet pyrkivät aktiiviseen vastarintaan. Näiden ryhmien organisoijaksi ilmaantui 22-vuotias farmaseutti Kalle Nyman. Hän perusti Verikoirat-nimisen ryhmän, joka sai taustavaikuttajilta rahoitusta ja käyttöönsä huoneiston Pohjois-Esplanadilta Grönqvistin talosta. Ryhmän toimintaan kuuluivat aseiden käytön harjoittelu, santarmien pieksemiset, pommien räjäyttäminen ja murhat. Verikoirat teloittivat ilmiantajaksi epäilemänsä 20-vuotiaan Arvo Virtasen. Toimintamääräyksiä Verikoirat ottivat Aktiivisen vastustuspuolueen johtajilta.Keskisarja 2011, s. 57
Verikoirien seuraava uhri oli konstaapeli Johan Forsten, häntä ammuttiin selkään ja reiteen, hän ei kuollut heti, vaan vasta neljän päivän kuluttua sairaalassa.Keskisarja 2011, s. 58
Ukrainalainen santarmiupseeri Mark Denisjuk joutui 2. syyskuuta 1905 Kansakoulunkadulla kansakoulutalon kohdalla murhayrityksen kohteeksi, häneen ammuttiin kaksi luotia. Hän lähti juoksemaan ampujien perään, mutta väkijoukko pysäytti hänet. Hänet toimitettiin sairaalaan. Ampujia ei koskaan tavoitettu.Keskisarja 2011, s. 59
Verikoirat heittivät pommin Eerikinkadulla sijaitsevalle poliisiasemalle 6. syyskuuta 1905, jolloin kolmesataa ikkunaa rikkoutui. Kukaan paikalla olleista poliiseista ei kuitenkaan haavoittunut vakavasti.Keskisarja 2011, s. 61
Työväenliike
Työläisaktivismi sai alkunsa sosiaalidemokraattien yhdessä perustuslaillisten kanssa harjoittamasta passiivisesta vastarinnasta. Yhteistyön edellytykset murenivat kuitenkin pian vuoden 1905 suurlakon jälkeen sosiaalidemokraattien poliittisten tavoitteiden ja esittämien vaatimuksien vuoksi.Vallankumous ja kansallinen itsemääräämisoikeus, s. 18
Kuuluisat salamurhat Tarkasteltaessa 1900-luvun alun poliittisia terroritekoja, on vaikea erottaa toisistaan selvästi aktivismin inspiroimat tai organisoimat teot ja täysin yksilölliseen toimintaan perustuneet teot. Kun maisterit Herman Gummerus ja Arvid Mörne yhdessä ylioppilas Gabriel Biaudet’n kanssa suunnittelivat poliisikomissaari Leo von Grossin murhaa, he olivat selkeästi kulkemassa kohden järjestäytynyttä aktivismia.Gummerus 1935, s. 70–71 Von Grossin murhasuunnitelmien epäonnistuttua ryhmään liittyi kokenut seikkailija J. V. Nylander ja nyt kohteeksi valittiin vihatun poliisikomissaarin sijasta kaikkein suurin vihan kohde, kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov. Vaikka Bobrikovin lopulta surmannut Eugen Schauman oli ollut aktivistien vaikutuspiirissä, tekoa ei kuitenkaan voida suoranaisesti lukea aktivistien saavutuksiin, vaan se jää enemmänkin yksittäisteoksi.
thumb|left|upright=1.25|Bobrikovin murhaa esittävä tuntemattoman tekijän piirros.
Bobrikovin tavoin terrorin uhriksi joutui Lennart Hohenthalin murhaamana prokuraattori (oikeuskansleri) Eliel Soisalon-Soininen, samoin Viipurissa toiminut santarmieversti Vladimir Kramarenko, jonka ampui työläisaktivisti Kalle Procopé. Useat aktivistien murhayritykset epäonnistuivat lähinnä amatöörimäisen toiminnan seurauksena.Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 147
Näillä tärkeitä henkilöitä vastaan suunnatuilla teoilla oli tarkoitus ennen kaikkea propagoida omaa taisteluvalmiutta ja aatetta. Ehkä tarkoitus ei ollut niinkään aiheuttaa fyysisiä menetyksiä Venäjän vallan edustajille, kuin näillä keinoin horjuttaa koko suurvallan arvovaltaa.Keskisarja 2011, s. 55 Tässä ilmeisesti aktivistit onnistuivat, jälkikäteen ajatellen, paremmin kuin pommien räjäyttämisessä. thumb|upright=1.25|Lennart Hohenthal ampuu prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen.
Vastoinkäymisiä Eräs aktivistien vastoinkäymisistä oli aselaiva John Graftonin kohtalo. Aktivistit hankkivat rahoitusta kaikkialta mistä saivat, muun muassa Japanista. Rahoilla hankittiin kansainvälisiltä markkinoilta jo vanhentuneita aseita, joilla olisi taisteltu venäläisiä vastaan Suomessa. Kuljetuksia varten hankittiin vanha rahtilaiva John Grafton. Kun aseita oltiin kuljettamassa Pohjanlahden satamiin syksyllä 1905, osa lastista saatiin purettua Kemin edustalle ja osa Pietarsaaren edustalle. Siellä laiva kuitenkin ajoi karille ja jouduttiin räjäyttämään. Lisäksi suurin osa maihin saaduista aseista joutui myöhemmin viranomaisten käsiin.Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 149–150
Työväenkirjailija Ere Kolu (oik. Kustaa Liukonen, 1884–1960) kertoo muistelmissaanAktivisti - Salaista sotaa Venäjän varjossa, Tammi 2005, toim. Ilpo Salonen vaiheistaan salaisessa maanalaisessa ryhmässä, joka toimi tsaarinvallan kaatamiseksi. Myös näissä muistelmissa tulee selvästi esiin, miten haparoivaa ja amatöörimäistä, joskin palavan innon sävyttämää aktivistien toiminta usein oli.
Aktivistien suorittamia murhia ja murhayrityksiä ensimmäisen sortokauden aikana 16. kesäkuuta 1904: Eugen Schauman ampuu kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja itsensä Senaatintalon porraskäytävässä Helsingissä. Bobrikov kuolee seuraavana yönä.