Italialaisen elokuvan historia alkoi 1896, kun maassa järjestettiin ensimmäinen elokuvanäytös. Italian oma elokuva-ala käynnistyi kuitenkin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. Ensimmäinen italialainen fiktioelokuva oli Filoteo Alberinin ohjaama La presa di Roma (1905). Tämän jälkeen ala kasvoi voimakkaasti, ja 1910-luvulla monet historialliset spektaakkelit saivat kansainvälistäkin huomiota. Italian elokuva ajautui kuitenkin rappiolle 1920-luvulla, kunnes Mussolinin hallinto alkoi kehittää sitä: tuotantoa yhtenäistettiin ja perustettiin muun muassa Cinecittàn elokuvastudiot ja elokuvakoulu Centro Sperimentale di Cinematografia.
Toisen maailmansodan jälkeen Italiassa nousi neorealistinen elokuva, johon maan elokuvatuotanto edelleen usein liitetään. Ensimmäisenä neorealistisena elokuvana pidetään Luchino Viscontin vuoden 1943 Riivaajia, jonka jälkeen tyylin klassikoita ohjasivat erityisesti Roberto Rossellini ja Vittorio De Sica. Vaikka neorealismin merkitys Italian elokuvalle on suuri, liike alkoi hajota jo 1950-luvulla. Elokuva-ala alkoi samalla selviytyä sodasta, ja tuotantomäärät alkoivat samalla kasvaa.
Italian elokuva-ala eli kukoistuskauttaan 1950- ja 1960-luvuilla. Tuotantomäärät ja katsojaluvut kasvoivat, ja maa tuotti useita kansainvälisestikin tunnettuja elokuvia. Taiteellinen huippuvuosi oli todennäköisesti vuosi 1960, jolloin valmistuivat Federico Fellinin La dolce vita, Viscontin Rocco ja hänen veljensä ja Michelangelo Antonionin Seikkailu. Seuraavien kahden vuoden aikana uransa aloittivat useat merkittävät ohjaajat. Vaikka Italia tunnetaan erityisesti taide-elokuvista, 1950- ja 1960-luvulla kehittyivät myös sellaiset populaarit lajityypit, kuten commedia all’italiana, peplum ja spagettiwestern.
Perinteinen elokuva ajautui 1970-luvulla vaikeuksiin, vaikka elokuvatuotanto kasvoikin vielä vuosikymmenen alussa. Tuotantokustannukset kuitenkin olivat kasvussa, ja lisäksi televisio vähensi kiinnostusta elokuviin. Tämän seurauksena sadat teatterit joutuivat lopettamaan toimintansa, ja elokuvien tuotanto alkoi siirtyä enemmän televisioon. Italialaista elokuvaa pidettiin 1980-luvulla lähes kuolleena, mutta vuosikymmenen lopussa ala alkoi uudistua. Vuosituhannen vaihteessa kehittyikin uusi italialainen elokuva, joka ei tyylillisesti ole yhtenäinen luokitus.
Varhaisvuodet Synnystä ensimmäiseen kukoistuskauteen thumb|Kohtaus mykkäelokuvasta Pompejin viimeiset päivät. Italian ensimmäinen elokuvanäytös järjestettiin 13. maaliskuuta 1896 Le Lieuren valokuva-ateljeessa Roomassa. Roomasta elokuva levisi Napoliin ja Torinoon ja edelleen muihin kaupunkeihin.Chercai-Usai, s. 123. Varsinainen elokuva-ala käynnistui kuitenkin hitaasti. Ensimmäinen elokuvayhtiö, Alberini & Santoni, perustettiin vasta vuonna 1905. Siitä tuli seuraavana vuonna Cines.Chercai-Usai, s. 124. Ensimmäinen italialainen fiktioelokuva oli Filoteo Alberinin ohjaama La presa di Roma, joka ilmestyi 1905.Vincendeau, s. 222. Varhaiset italialaiset elokuvat saivat usein rahoituksensa mesenaateilta, jotka ovat perinteisesti olleet italialaisen kulttuurielämän taustalla. Monet ensimmäisistä elokuvista perustuivat Italian kirjallisuuden klassikoihin.Brunetta, s. 30.
Ensimmäiset elokuvayhtiöt ajautuivat melko pian kriisiin, sillä ranskalaiset elokuvat hallitsivat markkinoita. Italialaiset yritykset vastasivat aggressiivisella strategialla, ja ne pyrkivät hyötymään dokumenttien, komedioiden ja historiallisten elokuvien suosiosta. Yritykset lähettivät dokumentintekijöitä kuvaamaan luonnonkauneutta ja luonnonvoimien vaikutusta. Giovanni Pastrone puolestaan pyrki vastaamaan ranskalaisille komedioille: hän matkusti 1908 Pariisiin ja houkutteli koomikko André Deedin Italiaan. Deed näytteli Italiassa noin sadassa lyhytkomediassa ja saavutti vuosien 1909–1911 mainetta myös ulkomailla.
Italian elokuva-ala kasvoi ensimmäisen vuosikymmenen aikana voimakkaasti, ja kasvukausi huipentui vuoteen 1912, jolloin Torinossa tehtiin 569, Roomassa 420 ja Milanossa 120 elokuvaa.Brunetta, s. 22, 27. Italiassa oli 1914 yli 50 tuotantoyhtiötä, ja Torinoon oli kehittynyt merkittäviä tuotantolaitoksia, jotka houkuttelivat aikansa kuuluisimpia elokuvantekijöitä. Italian elokuvan suosituimpia genrejä olivat tuolloin melodraamat ja suurelliset historialliset spektaakkelit.
Enrico Guazzone kehitti historiallista elokuvaa, sillä hän oli ensimmäinen italialaisohjaaja, joka pystyi hallitsemaan suurta näyttelijämäärää ja suuria lavasteita.Brunetta, s. 33. Genren perustyyppi oli Luigi Maggin ohjaama vuoden 1909 Nerone.Brunetta, s. 35. Muita tunnettuja lajityypin edustajia olivat muun muassa Pompejin viimeiset päivät ja Quo Vadis?. Toista puunilaissotaa kuvannut vuoden 1914 elokuva Cabiria oli lavasteissaan vieläkin suurellisempi. Varhaiset italialaiset spektaakkelit herättivät yleisön mielenkiinnon ja vaikuttivat muun muassa Cecil B. DeMilleen, Ernst Lubitschiin ja erityisesti D. W. Griffithiin.Encyclopædia Britannica: history of the motion picture. Pitkien historiallisten elokuvien suosion vaikutuksesta lyhyet dokumentti- ja komediaelokuvat menettivät suosiotaan.Chercai-Usai, s. 127.
left|thumb|Lyra Borelli Oscar Wilden näytelmässä Salome. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Italiassa kehittyi ilmiö, jota myöhemmin on kutsuttu tähtijärjestelmäksi. Ilmiö syntyi Italiassa jopa ennen Hollywoodia. Ensimmäisiä elokuvatähtiä olivat erityisesti monet naispuoliset niin sanotut diivanäyttelijät.Bondanella, s. 17–18. Monia elokuvia käsikirjoitettiin suoraan näyttelijöille, joiden tavaramerkkejä olivat poseeraukset, joilla he pyrkivät esittämään sensuelleja mutta piinattuja hahmoja.Chercai-Usai, s. 129–130. Tunnetuimpia diivoja olivat Lyda Borelli, Francesca Bertini, Pina Menichelli ja Hesperia. Miesnäyttelijöistä oikeastaan vain Amleto Novelli ja Bartolomeo Pagano saivat laajempaa kansansuosiota. Paganon ympärille kehitettiin jopa pitkä Maciste-elokuvien sarja.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen nopea rappio thumb|Bartolomeo Pagano Macistena vuoden 1925 elokuvassa Maciste Helvetissä. Ensimmäinen maailmansota vaikeutti elokuvien tuotantoa, ja Italiassa elokuvantekijät eivät pystyneet kovinkaan helposti toipumaan sodasta, sillä maan tuotantojärjestelmä oli edelleen melko hajanainen. Lisäksi Hollywoodin suosio alkoi kasvaa, ja 1920-luvun aikana Hollywood-elokuvat valtasivat Italiankin elokuvateatterit. Yksitoista suurinta tuotantoyhtiötä perustivat Unione Cinematografica Italianan (UCI), jonka ansiosta tuotantomäärät kasvoivat 1919–1921. Konsortion monopoliasema kuitenkin vähensi kilpailua, ja sen kaaduttua 1923 Italian elokuvan vaikeudet kasaantuivat.Vincendeau, s. 223. Italialaisstudioita sitoivat myös yhdysvaltalaisen Ben-Hurin kuvaukset, jotka estivät monien italialaiselokuvien valmistamisen.Bondanella, s. 22–23.
Italialaisten elokuvien tuotantoluvut tippuivat 1920-luvulla dramaattisesti. Vielä vuonna 1920 maassa tehtiin noin 220 elokuvaa, mutta vuonna 1923 enää 20–30, vuonna 1925 noin 15 ja vuonna 1927 alle tusina. Italian yli 3 000 elokuvateatterissa esitettiinkin vuosikymmenen lopulla enää käytännössä tuontielokuvia. Vaikka Italian elokuva-ala olikin lähes raunioina, Napolissa kukoisti pienimuotoiset elokuvatuotannot. Napolissa on pitkät perinteet niin sanotusta sceneggiata-teatterista, johon myös paikalliset elokuvat pohjautuivat. Vaikka monet elokuvantekijät lähtivät 1920-luvun jälkipuoliskolla Italiasta, napolilainen Lombardo Film tuotti edelleen tasaiseen tahtiin elokuvia.
Fasismin aika Elokuvateollisuuden yhtenäistäminen thumb|Cinecittàn elokuvastudioiden avajaistilaisuus. Italian elokuvanteollisuuden yhtenäistämiseen ja omanlaisensa kansallisen elokuvakulttuurin kehittymiseen vaikuttivat 1920-luvulla syntynyt Benito Mussolinin fasistinen hallitus ja yrittäjä Stefano Pittalugan menestys. Fasistit liittyivät elokuvateollisuuteen 1926, kun he ottivat haltuunsa kaksi vuotta aikaisemmin perustetun Istituto Lucen, joka alkoi tuottaa dokumentteja ja uutiskatsauksia.Morandini, s. 353. Pittaluga puolestaan hallitsi 1920-luvun lopussa lähes koko Italian elokuva-alaa. Hän hankki UCI:n raunioilta monia elokuvayhtiöitä ja tuotti esimerkiksi 12:sta vuoden 1930 italialaisesta elokuvasta kymmenen, joihin kuului ensimmäinen italialainen äänielokuva, Gennaro Righellin La canzone dell’amore. Pittaluga sai myös 1927 luvan esittää Lucen tuottamia elokuvia.Brunetta, s. 67–68.
Fasistit puuttuivat 1920- ja 1930-luvuilla melko vähän elokuvatuotantoon, vaikka sensuuri olikin tiukkaa. Lisäksi ulkomaalaiset elokuvat piti dubata, josta muodostuikin lopulta kansallinen tapa. Fasistit eivät alkuun pitäneet Hollywood-elokuvaa uhkana, sillä heidän mielestään siinä ei ollut kykyä lietsoa yhteiskunnallista sekasortoa.Brunetta, s. 70. Hallinto tuki kuitenkin kotimaista elokuvaa asettamalla rajoituksia ulkomaalaisten elokuvien levitykselle. Elokuvateattereiden piti vuodesta 1933 näyttää vähintään yksi italialainen elokuva kolmea ulkomaalaista vastaan.
Elokuvatuotantoa hallinnoima Direzione generale per la cinematografia perustettiin 1934, ja sen ensimmäisen johtajan Luigi Freddin päämääränä oli nostaa Italian elokuva uuteen kukoistukseen.Brunetta, s. 69. Roomaan perustettiin 1935 elokuvakoulu Centro Sperimentale di Cinematografia, josta kehittyi elokuvakulttuurin ja -koulutuksen keskus ja jonka ensimmäinen johtaja oli Luigi Chiarini. Fasistit antoivat monille kulttuurilaitoksille laajan vapauden, ja Centrossa opiskelijat pystyivät melko vapaasti kehittämään taitojaan.Brunetta, s. 72–73.
Stefano Pittaluga kuoli 1931, jolloin Cines siirtyi Lodovico Toeplitzille, joka nimitti tuotantojohtajaksi Emilio Cecchin. Cecchin alaisuudessa Cinesistä tuli kunnianhimoinen yritys, joka tuotti innovatiivisia dokumentteja, komedioita ja melodraamoja. Sen elokuvat saivat myös kansainvälistä huomiota ja vaikuttivat siihen, että italialaiset elokuvat alkoivat saada parempaa sijaa myös maan teattereissa.
Cinesin studiot tuhoutuivat tulipalossa 1935, ja huhtikuussa 1937 Roomaan perustettiin Cinecittàn (”elokuvakaupunki”) elokuvastudiot, jonka laitteistoista osa oli Cinesistä pelastettuja.Morandini, s. 354–355. Cinecittà rakennettiin 16 000 neliömetrin laajuiselle alueelle Euroopan nykyaikaisimmat studiot, jotka pystyivät haastamaan myös yhdysvaltalaiset studiot. Cinecittà oli Italian elokuvatuotannon keskipisteenä 1970-luvulle saakka. Studio samastettiin pian aikansa suosittuihin lajityyppeihin. Tällaisia elokuvia olivat muun muassa niin sanotut ”valkoisten puhelinten” komediat ja historialliset pukudraamat.
Vaikka 1930-luvulla italialainen elokuvatuotanto kasvoi, ulkomaalaiset elokuvat hallitsivat edelleen markkinoita. Vuoden 1938 niin sanottu Alfierin laki vaikutti merkittävästi ulkomaalaisten elokuvien osuuteen. Lain ansiosta italialaiselokuvat saivat entistä suurempaa valtiontukea, ja sen vaikutuksesta ulkomaalaisten elokuvien tuonti ja levitys siirtyi lähes täysin valtionhallinnon vastuulle. Suuret yhdysvaltalaiset elokuvayhtiöt vetäytyivät tämän jälkeen kokonaan pois Italian markkinoilta.Molitero, xxxix.
Sota-aika Italian liityttyä 1940 toiseen maailmansotaan elokuvatkin muuttuivat kansallismielisemmiksi. Fasistien kaudella harvat elokuvat olivat kuitenkaan poliittisesti värittyneitä. Hallintoa myötäilevät elokuvat voidaan jakaa neljään eri ryhmään, isänmaallisiin elokuviin, elokuviin Italian Afrikan-sotaretkistä, pukudraamoihin, joissa esitellään Mussolinin edeltäjiä, ja neuvostovastaisiin elokuviin.
Jotkut elokuvantekijät irtaantuivat sodan aikana kansallismielisestä tyylistä. ”Kalligrafisteiksi” kutsuttu ryhmä käsikirjoittajia ja ohjaajia esimerkiksi tekivät sovituksia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naturalistista teoksista. Lisäksi monet tuotannot joutuivat tulemaan toimeen pienimmällä varoilla, joten sodan aikana kehittyi myös vaatimattomampi komediatyyppi, jota kuvattiin usein kaduilla studioiden sijaan.
Neorealismin kausi thumb|Luchino Viscontin elokuva Riivaajia on neorealististen elokuvien esikuva.