Viipurin lukio eli Viipurin kymnaasi oli Viipurissa vuodesta 1641 toiminut lukio. Se lakkautti toimintansa Viipurin antauduttua Venäjälle vuonna 1710. Lukion perintö jatkui Porvoossa: kaupungista tuli hiippakuntakaupunki 1723, ja lukio aloitti siellä toimintansa keväällä 1725 Porvoon lukiona.
Suomi oli 1500-luvulla jaettu Turun ja Viipurin hiippakuntiin, ja itäisen hiippakunnan pappiskasvatuksesta vastasi Viipurin lukio, koska tuolloin ei tulevilta papeilta vielä vaadittu akateemista tutkintoa.
Perustaminen thumb|left|Lukion perustaminen Viipuriin oli osa kenraalikuvernööri Pietari Brahen laajoja uudistuksia Ruotsin valtakunnan itäosissa.
Viipurin lukion perustaminen liittyi kenraalikuvernööri Pietari Brahen laajaan itäpolitiikkaan.Ruuth & Halila 1974, s. 336. Se ajoittui myös Kustaa II Aadolfin (1594–1632) ja hänen kanslerinsa Axel Oxenstiernan (1583–1654) 1620-luvulta alkaneeseen kulttuuriohjelmaan. Ohjelman tavoitteena oli kasvattaa barbaareina pidettyjä suomalaisia, ja koululaitos oli tähän yksi keskeisistä keinoista.Heininen 2017, s. 85. Turku sai vuonna 1640 kuninkaallisen akatemian, joka korvasi kaupungin aiemman lukion; kahden korkean oppilaitoksen katsottiin olevan liikaa yhdelle kaupungille.Ruuth & Halila 1974, s. 336.
Tarkastusmatkallaan Viipuriin Brahe perehtyi itäsuomalaisiin kouluoloihin ja tukeutui kesällä 1638 tekemässään mietinnössä ajatukseen Viipurin lukiosta. Holhoojahallitus päätti samana syksynä perustaa lukion, kunhan päteviä opettajia saataisiin. Viipurin tuomiokapituli anoi opettajia lukiolle talvella 1639. Myös Brahe suositteli hanketta kirjeessään Oxenstiernalle. Valtaneuvosto käsitteli asiaa huhtikuussa 1641, ja piispa Melartopaeukselle annettiin määräys perustaa Viipurin lukio.Ruuth & Halila 1974, s. 336.
Oppilaitoksen alkuvaiheista on esitetty toisiaan poikkeavia ajoituksia. Erään tiedon mukaan oppilaitos avattiin elokuussa 1641 kaksiluokkaisena, minkä kunniaksi kaupungissa pidettiin juhlat kunnialaukauksineen.Ruuth & Halila 1974, s. 337. Toisen tiedon mukaan Viipurin läänin maaherra Erik Gyllenstierna (1602–1657) perusti ja vihki koulun vasta Pyhän Laurentius Marttyyrin päivänä 10. lokakuuta 1641.Heininen 2017, s. 85.
Lukiolle hankittiin oma talo katedraalikoulun naapurista Koulukadulta: edesmenneen Jakob Grelsinpojan perillisten kivitalo sekä siihen liittyvä Jakob Tunbindaren tontti, hintaan 3 500 hopeataalaria. Kultaseppämestari Henrik Potthus valmisti lukiolle hopeisen sinetin. Piispa Petrus Bjugg oli lukion ensimmäinen eforus (ylin kaitsija) ja loi sille vakaan pohjan. Samalla Viipurin katedraalikoulusta alettiin käyttää nimeä triviaalikoulu. Kun Inkerinmaa erotettiin omaksi kirkolliseksi hallintoalueeksi, sitä varten perustettiin vastaava Narvan triviaalikoulu vuonna 1642.Ruuth & Halila 1974, s. 337.
Opetusvirat Viipurin lukion perustamiskirja määräsi kouluun kuusi lehtorinvirkaa: kaksi teologian ja neljä filosofian lehtoraattia. Filosofian lehtoraatit olivat kaunopuheisuuden eli latinan, logiikan, kreikan sekä fysiikan ja matematiikan virat.Ruuth & Halila 1974, s. 337. Lisäksi kouluun kuului laulunjohtajan (lat. director cantus) tehtävä. Kaikkia virkoja ei täytetty heti: fysiikan lehtorin virka saatiin 1644 ja vakinainen kreikan lehtorin virka 1648.Ruuth & Halila 1974, s. 340. Pyhien kielten lehtoraatti – aiempi kreikan lehtoraatti – vahvistettiin lopulliseen muotoonsa 1648, ja seitsemäs eli historian ja moraalin lehtoraatti perustettiin vasta 1696. Vasta tuolloin lukion opettajakunta oli yhtä suuri kuin valtakunnan täydellisissä lukioissa yleensä.Heininen 2017, s. 87–88.
Lukion lehtorit muodostivat piispan johtaman tuomiokapitulin samoin kuin muissakin hiippakuntakaupungeissa. Ensimmäisen teologian lehtorin virkaan kuului myös tuomiorovastin tehtävä. Virat eivät kuitenkaan aina olleet täytettyinä, eivätkä lehtorit aina osallistuneet tuomiokapitulin kokouksiin täysilukuisina.Heininen 2017, s. 87–88.
Virkaura kulki tavoitteena kohti teologian lehtoraatteja. Tuomiorovastin seuraava tavoite oli piispanistuin, kuten muissakin hiippakuntakaupungeissa. Viipurissa tämä onnistui vain Henricus Carsteniukselle (1612–1683). Hänen poikansa Petrus Carstenius (1646–1712) voitti kahdet piispanvaalit mutta jäi lopulta nimittämättä.Heininen 2017, s. 88. Koulutyö ja paikka tuomiokapitulin pöydässä avasivat monelle lehtorille väylän hiippakunnan parhaisiin seurakuntiin kirkkoherraksi – puolet matrikkelin 41 lehtorista siirtyi näin seurakuntavirkaan. Osa lehtoreista sen sijaan kuoli omassa kouluvirassaan: näin kävi neljälle tuomiorovastille, kolmelle toisen teologian lehtorille sekä kahdelle matematiikan ja runouden ja kahdelle logiikan ja fysiikan lehtorille.Heininen 2017, s. 88–89.
1654 vahvistettu ohjesääntö ja itsehallinto thumb|Lukion säännöt perustuivat osittain kuningatar Kristiinan vuoden 1649 koulujärjestykseen.
Vuonna 1654 lukio sai piispa Bjuggin laatimat säännöt.Ruuth & Halila 1974, s. 340. Ohjesääntö oli kolmenkymmenen sivun laajuinen, ja sen pohjana olivat koulun aiemmat säännökset, kuningatar Kristiinan (1626–1689) tuore vuoden 1649 koulujärjestys sekä piispojen Johannes Rudbeckiuksen (1581–1646) ja Laurentius Paulinus Gothuksen (1565–1646) Västeråsin ja Strängnäsin lukioille kirjoittamat säännöt. Latinankielinen ohjesääntö korosti esipuheessaan kuria, järjestystä sekä esivallan ja vanhempien kunnioitusta.Heininen 2017, s. 85.
Lukio ei säännöissä erottunut paljoakaan varsinaisesta yliopistosta: uusien opettajien virkaanastujaisia, rehtorinvaihdoksia sekä lukukauden avajaisia ja päättäjäisiä juhlittiin lähes samanlaisin seremonioin kuin yliopistoissa, ja Viipurissa järjestettiin myös väitöstilaisuuksia ja pidettiin oraatioita akateemiseen tyyliin.Heininen 2017, s. 85. Rehtorin toimi vaihtui lehtoreiden kesken, ja lukiolla oli yliopistojen tapaan myös dekaani, jonka tehtävänä oli valvoa oppilaiden käytöstä. Ohjesääntö ei unohtanut terveydenhoitoa ja virkistystäkään: uutteran lukemisen lomassa oli harjoitettava tanssia ja palloilua.Ruuth & Halila 1974, s. 340.
Lukiolla oli yliopistojen tavoin itsehallinto: oppilaiden eli teinien kurinpito oli rehtorin eikä kaupungin raastuvanoikeuden käsissä. Lukiolla oli myös oma karsserinsa kuten Turun akatemialla.Heininen 2017, s. 85, 87. Lehtorit tunsivat vastuunsa oppilaistaan myös silloin, kun maallinen oikeus oli jo antanut tuomionsa: kun muutamat lukiolaiset olivat ”nuoruuden ajattelemattomuudessaan” joutuneet tappeluun erään riikalaisen kauppiaan kanssa ja saaneet siitä sakot hovioikeudelta, lehtorit anoivat Kuninkaalliselta Majesteetilta armoa hyvistä perheistä oleville, lahjakkaiksi ja katuvaisiksi kuvatuille teineille.Heininen 2017, s. 85, 87.
Koulun ja kaupungin suhteet thumb|left|Kuparikaiverrus Viipurin kaupungista 1600- ja 1700-luvun vaihteessa Eric Dahlbergin teoksesta Suecia antiqua et hodierna.
Viipurin lukio ja sen opettajakunta eivät saavuttaneet suurta luottamusta kaupungin hallituksen ja porvariston keskuudessa. Porvaristo tunsi enemmän kiinnostusta vanhaa triviaalikoulua kohtaan, mutta lukiolle se omisti paljon vähemmän huomiota, ellei ylenkatsonut sitä kokonaan.Ruuth & Halila 1974, s. 344.
Suhtautumista selittää lukion asema hiippakunnan eikä kaupungin laitoksena. Saksalaisissa ja baltialaisissa hansakaupungeissa, kuten Tallinnassa ja Riiassa, koulut olivat kaupungin maistraatin alaisia; näistä Riian Kustaa II Aadolf valloitti vuonna 1621, ja kaupunki liitettiin virallisesti Ruotsin valtakuntaan 1629. Viipurin lukio sen sijaan oli, kuten Tarton yliopistokin, kirkon ja tuomiokapitulin valvonnassa ja hallinnossa. Sillä oli oma oikeudenkäyttönsä, eikä koulun väki ollut raastuvanoikeuden alainen.Ruuth & Halila 1974, s. 344. Tämä oikeuskysymys aiheutti hankauksia jo varhain: jo vuonna 1654 maistraatti valitti, ettei porvaristo saanut oikeutta teinejä vastaan tavallisissa kunnianloukkaus- ja velka-asioissa, koska nekin käsiteltiin koulun omassa oikeudessa (lat. forum gymnasiasticum) eikä kaupungin tuomioistuimessa.Ruuth & Halila 1974, s. 344.
Kiista kärjistyi 1690-luvulla kellonsäätäjä Trojanus Burchardtin tapauksessa: maistraatti ei enää luottanut lukion oikeuteen, vaan lähetti kaupunginviskaalin pidättämään syylliset ja kielsi väliaikaisesti koko koulua poistumasta koulutalosta. Osa hyvistä oppilaista erosi tämän vuoksi heti lukiosta. Vaikka lukion johto oli jo erottanut syylliset pysyvästi, maistraatti vaati koko lukion oikeudenkäyttöoikeuden lakkauttamista. Lukion opettajakunta vetosi siihen, että koulun oikeus oli yhtä vanha ja hyvin perusteltu kuin maistraatinkin, mistä todistivat sekä säilyneet asiakirjat että koulun vanhat laulut (carminalia). Viipurin porvaristo otti asian esiin vuoden 1693 valtiopäivävalituksissaan, mutta ei saanut vaatimustaan läpi: lukion lakiin perustuva tuomiovalta jatkui.Ruuth & Halila 1974, s. 344–345.
Maistraatin ja opettajakunnan välejä kiristivät myös kansallisuusristiriidat. Enimmäkseen kotimaisista miehistä koostunut opettajakunta asettui herkästi kaupunginraatia vastustavan puolueen kannattajaksi, mikä toi sille ”saksalaisen raadin” vastustuksen. Lehtori Bartholdus Lacmannus katsoi vainon häntä kohtaan johtuvan yksinomaan hänen karjalaisesta syntyperästään. Myös opettajakunnan sisäiset riidat arvosijasta ja palkasta heikensivät sen mainetta, vaikka palkkausjärjestelmä olikin todellisuudessa monin tavoin epätyydyttävä. Piispa Petrus Bång totesi vuonna 1693, että Viipurissa ”kauppapuodin poikaa” arvostettiin enemmän kuin oppinutta miestä, minkä vuoksi lukiota, sen opettajia ja oppilaita väheksyttiin. Hänen mukaansa maistraatti jopa kehotti porvaristoa olemaan lähettämättä lapsiaan lukioon. Piispan asema kaupunkiyhteisössä oli muutenkin verrattain heikko, sillä nuorella piispankaupungilla ei ollut pitkiä perinteitä, eikä piispaa aina koettu kaupunkiin juurtuneeksi vaan pikemminkin ulkopuoliseksi.Ruuth & Halila 1974, s. 345.
Talous ja olosuhteet Opettajien palkkapitäjien järjestely oli hidasta, eikä tilanne selvinnyt kunnolla ennen vuotta 1667. Ensimmäisen teologian lehtorin palkkapitäjänä oli Viipurin seurakunta ja ennen vuotta 1672 ajoittain myös Jääski. Toisen lehtorin palkkapitäjänä oli Muolaa. Palkat maksettiin silti epäsäännöllisesti: syyskuussa 1674 lehtorit olivat saaneet vasta puolet edellisen vuoden palkastaan eivätkä lainkaan kuluvan vuoden palkkaa. Myös oppilailla oli jatkuvasti rahapulaa, minkä vuoksi heidän oli välillä keskeytettävä opinnot ja lähdettävä hankkimaan varoja ja elintarvikkeita. Vuonna 1694 lukio jouduttiin sulkemaan parisen viikkoa etuajassa, koska paikalla oli enää kymmenen oppilasta.Ruuth & Halila 1974, s. 341–342.
Nuoren lukion kirjasto oli vaatimaton verrattuna emämaan vanhojen lukioiden kirjastoihin, ja sen kartuttaminen pysähtyi ajoittain kokonaan varojen puutteeseen. Tilanne parani vasta lukion saatua oman kirjapainon (ks. alla). Rahapula pitkitti myös osan oppilaiden opintoja tavattomasti: vuonna 1655 kerrottiin 20-vuotiaasta oppilaasta, joka ei vuosien opiskelusta huolimatta ollut edennyt ensimmäistä luokkaa pidemmälle.Ruuth & Halila 1974, s. 342.
Opettajat ja oppilaat Myös opettajien käytöksessä oli moittimisen syytä. Kaunopuheisuuden lehtori Michael Wattrangius joutui vuonna 1652 eräissä hääpidoissa riitaan ja tappeluun lääninsihteerin kanssa ja sai hopeakannusta haavan otsaansa. Hänen kollegansa, riidanhaluiseksi tunnettu Barthollus Lacmannus, haavoitti vuonna 1679 erästä triviaalikoulun opettajaa hengenvaarallisesti.Heininen 2017, s. 87.