Aleksanteri (Ali, Alik) Ahola-Valo (27. tammikuuta 1900 Impilahti – 15. syyskuuta 1997 Ruotsi) oli suomalainen kuvataiteilija, graafinen suunnittelija, tietokirjailija ja ajattelija.
Ahola-Valo joutui olosuhteiden pakosta vaihtamaan usein asuinpaikkaansa ja kulttuuripiiriään. Lapsuutensa hän eli tsaarin Venäjällä ja varhaisen miehuutensa Neuvostoliitossa, josta hän pakeni Suomeen 1930-luvun alussa. Ruotsissa hän asui lähes 40 vuotta, kunnes palasi yli 80-vuotiaana takaisin synnyinmaahansa.
Hän itse katsoi edustavansa neljää alaa: itse kehittämäänsä AE-evohomologiaa,AE-evohomoglogian lähtökohdat esitetään artikkelissa Suvanto, Risto: Aleksanteri Ahola-Valo - viisaan rakkauden julistaja 2007, joka sisältyy teokseen *Kasvatus- ja koulukysymys Suomessa vuosisatojen saatossa/ toim. Juhani Tähtinen ja Simo Skinnari. - Suomen Kasvatustieteellinen Seura (julk.), 2007. - (Kasvatusalan tutkimuksia nro 29. sosiaalista kasvatusta, kuvataidetta ja arkkitehtuuria. Elinaikanaan hänet tunnettiin Suomessa parhaiten taiteilijana ja etenkin graafikkona.
Ahola-Valoa on luonnehdittu eri näkökulmista monilla eri tavoilla: kotimaaton profeetta,Pirtola, Erkki: Elämäkerta taideteoksena / Erkki Pirtola : teoksessa: Aleksanteri Ahola-Valo 1900–1997 : näyttelyluettelo / toim. Arja Hentinen, Tuija Maija Piironen ; suom. Susanna Lehtinen. - 1997. 116 s. : kuv. 25 vm. - (Helsingin Kaupungin taidemuseon julkaisuja, n:o 56) 1900-luvun laboratorio,Professori Kari Immonen Visa Suonpään teoksessa "Kohti valoa ja järjestystä : Aleksanteri Ahola-Valon 1930-lukujen rationaalinen ajattelu ja tulevaisuuden ihmisen muokkaaminen Elpo 2000 Suomen kaikkien aikojen koulumestari,Opettaja-lehti 19 12.5.2006 s. 28–29. Toiselle sijalle tuli Uno Cygnaeus ja kolmannelle Kari Uusikylä ja yksi Suomen taidehistorian mielenkiintoisimpia ilmiöitä.Kuvataidearvostelija Anne Rouhiainen Helsingin Sanomissa 17.3.2006
Puheissaan hän käytti usein ajattelutavastaan ilmaisua ”viisas rakkaus” ja kutsui itseään terveen elämän arkkitehdiksi ja hyvyyden palvelijaksi.
Ahola-Valo väittää olleensa silminnäkijänä useissa poliittisissa käännekohdissa Pietarissa vuosina 1905 ja 1917. Hänen kertomuksensa eivät kuitenkaan vastaa historiallisia faktoja.
Henkilöhistoria Perhetausta Ahola-Valon isä oli nuohooja ja sanomalehtimies Pekka Ahola (1875–1919) ja äiti korsettiliikkeen pitäjä Ida Ahola o.s. Kultalahti (1869–1902). He tapasivat Pietarissa, jonne Pekka Ahola oli 16-vuotiaana tullut proomulla halki Laatokan työtä etsimään. Ida oli ottolapsena saksalaisessa lääkäriperheessä, jossa hän oli oppinut useita kieliä. Ida rakastui herkkään ”runoilijaan”, joka oli omaksunut tolstoilaisia ajatuksia. He avioituivat 1899.
Esikoispoika Aleksanteri syntyi vuonna 1900. He saivat Aleksanterin lisäksi myös toisen pojan Felixin vuonna 1902. Felixin synnyttyä Ida sairastui ja kuoli. Tämä oli pienen perheen katastrofi. Pekka Ahola joutui yksin huolehtimaan kahdesta pikkupojasta, jotka joutuivat jatkuvasti eri paikkoihin hoidettavaksi kun Pekka Ahola yritti hankkia pojille elantoa nuohoojana.Suvanto: Viisas rakkaus Elpo 1994 Ahola-Valo Sukulaisten hoivissa ollessaan Ali-poika joutui kahdeksi viikoksi sairaalaan syyllistyttyään ruoalla leikkimiseen ja jouduttuaan tätinsä pahoinpitelemäksi kahden vuoden iässä. Siitä lähtien Ahola-Valo väitti muistavansa kaikki elämänsä tapahtumat. Varhaislapsuudessa koetut järkytykset kypsyttivät hänet ennen aikojaan.Helsingin Sanomat 28.12.1993, Maria Laukka, Lapsen silmin lapsuuden puolesta
Pekka Ahola seurusteli suomalaisten opettajien kanssa ja Aleksanteri Ahola-Valon vuonna 1983 kertoman mukaan kävi heidän kanssaan tapaamassa muun muassa Leo Tolstoita pieni Ali-poika mukanaan.Leo Tolstoita tapaamassa Optimisti 3/87. Matkalla Jasnana Polnajaan mukana oli Pekka Aholan lisäksi ainakin Kolppanan seminaarin johtaja Kaapre Tynni (runoilija Aale Tynnin isä) ja Pietarin suomalaisen yhteiskoulun rehtori Juhani Peräläinen
Verisunnuntai Pietarissa 1905 Ahola-Valo joutui kertomansa mukaan viisivuotiaana Pietarissa todistamaan veristä tapahtumaa. Talvipalatsille oli tulossa uskonnollinen kulkue, jonka johdossa vanhat uskonnolliset miehet kantoivat samettityynyllä anomusta tsaarille ja lauloivat uskonnollisia lauluja. Kun kulkue pääsi Talvipalatsin edustalle, se sai vastaansa tsaarin joukkojen ristitulen. Ali kertoo nähneensä, kuinka kulkueeseen kuuluneet tipahtivat kuolleina maahan, ja joutuneensa sairaalahoitoon järkytyksen takia.
Ahola-Valon mukaan Verisunnuntai muutti hänen persoonallisuuttaan. Hänestä tuli vakava ”vanhus”, joka päätti tehdä kaikkensa, että aikuisten väkivaltainen hulluus loppuisi.Ahola-Valo, Aleksanteri (video). Ahola-Valon haastatteluista koonneet Risto Suvanto ja Kai Kyösti Kaukovalta, - Ahola-Valon arkisto Hänestä tuli mietiskelijä, jota kiusasivat sellaiset ilmiöt kuin taikausko ja siihen verrattavissa oleva epärationaalinen uskonnollisuus, lihansyönti, lapsiin kohdistuva vallankäyttö ja viinankäytöstä aiheutuva turmio.Helsingin Sanomat, 28.12.1993, Marja Laukka, Lapsen silmin lapsuuden puolesta
Ahola-Valo kertoo päiväkirjassaan, että hän lähti Talvipalatsille nähdäkseen sinne kulkevan ristisaaton, josta oli luettu sanomalehdestä. Hän meni Nevskille ja sitten Amiraliteetille ja edelleen palatsin luo, missä näki mielenosoittajien ensimmäiset rivit. Äkkiä hän kuuli, miten alettiin ampua, lumi värjäytyi verellä, ja ihmiset huusivat ryntäillessään ympäriinsä. "Monet ryhtyivät palaamaan takaisin Nevan valtakadulle päin mutta kaatuivat, kun toiset laukaukset alkoivat. Aukion toisessa päässä myös ammuttiin. Sieltä kantautui kauhun valituksen huutoja. Pian koko aukio peittyi maassa makaavista ihmisistä."Ahola-Valo 2023, s. 223–224
Ristisaatto ei todellisuudessa koskaan tullut lähellekään Talvipalatsia, sillä se pysäytettiin kaupungin rajalla. Tammikuun verisunnuntain kulkuetta johti pappi Georgi Gapon, joka on kuvannut tapahtumia. Kasakat olivat kulkuetta vastassa Narvan riemukaarella, joka oli seitsemän kilometrin päässä Talvipalatsista. Ratsastavat kasakat yrittivät hajottaa kulkueen rynnäköimällä kaksi kertaa sen läpi. Kulkue kuitenkin jatkoi etenemistään. Gapon kertoo: Me emme olleet kauempana kuin kolmenkymmenen metrin päässä sotilaista ja meitä erotti heistä vain Tarakanovskin kanavan silta, joka tässä merkitsee kaupungin rajaa, kun äkkiä, ilman varoitusta ja hetkenkään viivytystä kuultiin monien kiväärien yhteislaukauksen kuiva räsähdys.Pethybridge, Roger "Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana", 1967, s. 23-24
Lapsuus Inkerissä Tsaarin hallinto lähetti Pekka Aholan perheineen maansisäiseen karkotukseen Inkeriin keväällä 1907 täysin venäläiseen Viiritsan () huvilayhdyskuntaan.Aleksanteri Ahola-Valo mainitaan Virtuaali-Inkerin merkkihenkilönä; osoitteesta löytyy myös Koprinan/Viiritsan alueen kartta. - Inkerin kulttuuriseura ry Inkeri-sivu
Ahola-Valon mukaan Viiritsassa valveutunut ja sivistynyt Pekka Ahola ohjasi lahjakkaana pitämänsä pojan Lydmila Kušminan yksityisopetukseen. Lydmila Kušminasta, josta Ali käytti päiväkirjoissaan lyhennysnimeä LyM, tuli Alille äidin korvike. Kušmina, joka oli miehensä menettänyt vallankumouksellinen intellektuelli ja lääkäri, ryhtyi huolehtimaan Alin kehityksestä.
Kevään lopulla Kušmina antoi Alille mustakantisen vihkon ja kehotti Alia pitämään päivittäin päiväkirjaa. Tämän päiväkirjan avulla voi seurata yksityiskohtaisesti Alin ja koko Viiritsan lapsiyhteisön kehitystä. Ali oli lasten johtaja, kun lapset ryhtyivät parantamaan maailmaa. Viiritsan tapahtumista kertovat päiväkirjat on julkaistu Koulupojan päiväkirjat -sarjanaKirjallisuus ja Kaija Juurikkala on tehnyt niiden pohjalta elokuvan Valo.
Ahola-Valon kertomukset vaiheistaan Venäjän vallankumouksen todistajana 1917 pienoiskuva|vasen|Helmikuun vallankumouksen aamu 1985. Ahola-Valo muutti pois kotoaan Viiritsasta 1916 ja aloitti itsellisen elämän Pietarissa. Hän on myöhemmin väittänyt joutuneensa silminnäkijänä todistamaan monia historian tapahtumia mutta että ei varsinaisesti osallistunut tapahtumiin, koska Venäjän vallankumouksen aika oli hänelle intohimoista Pietarin kirjastoissa opiskelun aikaa. Samanaikaisesti hän elätti itseään ja veljeään erilaisissa töissä nuohoojasta raitiovaununkuljettajaan ja konditoriamestariin. Oman kertomansa perusteella Ahola-Valo sattui olemaan paikalla melkein jokaisessa vuoden 1917 avaintapahtumassa Pietarissa. Kertomusten yksityiskohdat eivät kuitenkaan aina sovi yhteen historiallisen totuuden kanssa.
Ahola-Valo on kertonut, että helmikuussa 1917 hän oli eräänä aamuna lähtemässä nuohoamaan ja nähnyt, miten nälkäiset naiset lähtivät osoittamaan mieltään tsaarin Talvipalatsia kohti. Näin alkoi helmikuun vallankumous ja tsaari menetti valtansa.
Hän kertoi nähneensä myös, kuinka Rasputinin ruumis naarattiin Moika-kanavasta. Tosin historian kirjojen mukaan Rasputinin ruumis heitettiin Neva-jokeen eikä Moikan kanavaan. Grimberg: Kansojen historia 1959, osat 21-22, s. 112 Tarina ei kuitenkaan vastaa yleisintä versiota tapahtumien kulusta: Ruhtinas Jusupovin palatsi, jossa Rasputin tapettiin, oli kyllä Moikan varrella, mutta ruumis heitettiin Nevaan, mistä se myös myöhemmin nostettiin. Ahola-Valo on myös väittänyt osuneensa paikalle, kun Lenin puhui kansanjoukoille Kšesinskajan talon portailta kesällä 1917, ja kuulleensa läheisestä asunnosta, kuinka panssarikansiristeilijä Aurora ampui merkkilaukauksen Lokakuun vallankumoukselle.Suvanto: Aleksanteri Ahola-Valo Elpo 1986 ja Suvanto: Viisas rakkaus Elpo 1994
Synnyinmaansa historian kannalta mielenkiintoisen episodin todistajaksi hän on kertonut joutuneensa vuoden 1917 viimeisenä päivänä, jolloin olisi ollut ystävänsä luona Smolnassa ja nähneensä sattumalta miten ”pyttypäiset” miehet kävivät tapaamassa Leniniä, joka hyvin koruttomasti ja nopeasti allekirjoitti jonkin asiakirjan Smolnan käytävällä. Vasta myöhemmin Suomessa Ahola-Valolle olisi selvinnyt, että Lenin tuolloin allekirjoitti Suomen itsenäisyyden tunnustamisen. Samoin kertoo tapauksesta Enckell teoksessa: Vapaussodan kertomuksia osa 1 Sanatar 1934 s. 95–98 Svinhufvudin mukaan suomalainen delegaatio kuitenkin odotteli itsenäisyyden tunnustamista merkitsevän asiakirjan saamista turkit päällä ja lakit käsissä ja sen toimitti heille allekirjoitettuna toimistopäällikkö Bontsh-Brujevitsh. Lenin saatiin paikalle kättelemään suomalaisia vasta myöhemmin.
Taiteilijana nuoressa Neuvostoliitossa pienoiskuva|vasen|Ahola-Valo vuonna 1922 lähdössä maailmalle maalausvälineistöineen ja paimensauvoineen. Koko 1920- luvun Ahola-Valo eli Neuvostoliitossa ilman minkäänlaista kosketusta Suomeen tai suomalaisiin. Hän oli varsin lähellä sitä laajaa modernismin liikettä, jota kutsutaan Venäjän ja Neuvostoliiton avantgardeksi. 1920-luvun alussa hän oli VitebskissäSarje, Kimmo Siksi lehdessä 1/1992 Taideteollisessa koulussa Juri Penin oppilaana. Koulussa olivat opettajina myös Marc Chagall ja Kazimir Malevitš. Vitebskissä hän tapasi myös aviopuolisonsa Helenan, jonka setä kuului ortodoksisen kirkon ylimpään päättävään elimeen Pyhään Synodiin. Suomalaisen nuohoojanpojan ja puolalaisen, nuoruudessaan tsaari Nikolai II hovitanssiaisiin osallistuneen ylhäisönaisen avioliitto ei kuitenkaan ajan mittaan toiminut.
Taiteilijana Ahola-Valo sai tunnustusta siirryttyään Valko-Venäjälle Minskiin, missä hänen ateljeestaan tuli paikallisen taide-elämän keskus.
Ihmiskunnan kärsimysten historian paviljonki 1930 Lapsuudestaan lähtien Ahola-Valo teki erilaisia rakennussuunnitelmia. Vain yksi niistä toteutui: ”Ihmiskunnan kärsimysten historian paviljonki", joka oli Ahola-Valon elämän suurisuuntaisin työ. Paviljonki rakennettiin Minskiin vuonna 1930 ja oli länsimaista Punaista Ristiä vastaavan järjestön tilaustyö. Paviljongin rakentamisessa Ahola-Valo kertoo käyttäneensä silloin vielä muuten tuntematonta elementtitekniikkaa, ja rakennus valmistui nopeasti muutamassa kuukaudessa.