Kiinan riittikiista

thumb|Matteo Ricci (vasemmalla) ja Xu Guangqi () (oikealla) Eukleideen Alkeet-teoksen () vuonna 1670 julkaistun kiinankielisen painoksen kannessa Kiinan riittikiista oli katolisten lähetys­saarnaajien 1600-luvulla käymä kiista kungfutse­laisuuden uskonnolli­sesta luonteesta ja kiinalaisista rituaaleista. Kiistan aiheena oli, oliko kiinalaisten perinteisiä esi-isien kunnioittamiseksi suoritettuja rituaaleja sekä muita kungfutselaisia ja kiinalaisia keisarillisia riittejä pidettävä pakanallisina uskonnollisina menoina, missä tapauksessa ne olisivat katolisen uskon vastaisia.

Jesuiitat esittivät mielipiteenään, että kiinalaiset riitit olivat maallisia eivätkä ne, tosin tietyin edellytyksin, olleet risti­riidassa kristinuskon kanssa, minkä vuoksi ne oli hyväksyttävä ja kristitty­jen­kin oli luvallista osallistua niihin. Toista mieltä olivat kuitenkin dominikaanit ja fransiskaanit, jotka laativat asiasta raportin Roomaan.

Rooman Kansojen evankelisoimisen kongregaatio asettui vuonna 1645 dominikaanien puolelle ja tuomitsi selon­teossaan kiinalaiset riitit. Vuonna 1656 sama kongregaatio kuitenkin asettui jesuiittojen puolelle ja peruutti tuomionsa. Tämä oli yksi monista kiistoista, joita jesuiitat ja dominikaanit kävivät keskenään Kiinassa ja muuallakin Aasiassa, muun muassa Japanissa ja Intiassa.

Kiistaan puuttuivat myös Euroopan johtavat yli­opistot samoin kuin Qing-dynastian keisari Kangxi, useat paavit, erityisesti Klemens XI ja Klemens XIV sekä Pyhän istuimen viran­omaiset. Ennen 1600-luvun loppua monet dominikaanit ja fransiskaanit olivat siirtyneet jesuiittojen kannalle, mutta Rooma vastusti. Klemens XI tuomitsi kiinalaiset riitit vuonna 1704. Vuonna 1742 Benedictus XIV vahvisti tuomion uudestaan ja kielsi enää väittelemästä asiasta.

Kaksi vuosi­sataa myöhemmin Pyhä istuin otti asian jälleen käsittelyyn. Paavi Pius XII antoi 8. joulukuuta 1939 julistuksen, jonka mukaan kristityillä oli oikeus osallistua esi-isien ja Kungfutsen kunniaksi pidettyihin riitteihin ja seremonioihin. Myöhemmin Vatikaanin toinen kirkolliskokous (1962–1965) hyväksyi peri­aatteen, jonka mukaan paikallisia seremonioita voitiin mahdollisuuksien mukaan sisällyttää kirkon kristilliseen liturgiaan.

Tausta

Varhainen mukautuminen paikallisiin tapoihin

thumb|Kiinassa lähetys­saarnaajina toimineet jesuiitat yrittivät omaksua kiinalaisia tapoja. Nicolas Trigault (1577–1628) kiinalaisessa asussa, Peter Paul Rubensin maalauksessa. Toisin kuin Amerikan manterella, jonka Espanja ja Portugali olivat valloittaneet sotilaallisesti, Aasiassa eurooppalaiset lähetys­saarnaajat kohtasivat yhtenäisiä, luku­taitoisia yhteis­kuntia, joihin Euroopan vaikutus­valta ei ollut vielä sanottavasti ulottunut.

Alessandro Valignano, Jeesuksen veljeskunnan edustaja, oli yksi ensimmäisistä jesuiitoista, joka suositteli teoksissaan Résolutions ja Cérémonial, että kristilliset tavat oli mukautettava Aasian yhteiskuntiin.

Matteo Riccin sopeutumispolitiikka

Kiinassa Matteo Ricci sovelsi Valgnanon Cérémonial-teoksen periaatteita Kiinan oloihin. Yhdessä vaiheessa jesuiitat jopa alkoivat käyttää buddha­laisten munkkien asua, ennen kuin he ottivat käyttöon arvokkaampana pidetyn Kiinan oppineiden virka­miesten silkki­puvun. Erityisesti Matteo Riccin kristillisiä humanistisia näkemyksiä kungfutse­laisuudesta ja kiina­laisista rituaaleista, ”Matteo Riccin direktiivejä” (), seurasivat Kiinassa ja Japanissa toimineet jesuiitta­lähetys­saarnaajat.

Paavi Aleksanteri VII hyväksyi 23. maalis­kuuta 1656 antamassaan päätöksessä ”kiinalaisille tavoille suosiolliset” käytännöt ja vahvisti samalla vuonna 1615 tehdyn päätöksen, joka hyväksyi kiinan kielen käytön liturgiassa. Tämä merkitsi huomattavaa poikkeusta katolisen kirkon yleisestä käytännöstä, joka yleensä kielsi paikallisten kielten käytön kirkossa ja edellytti käytettävän yksinomaan latinaa.

Vuonna 1659 Kansojen evankelisoimisen kongregaatio, joka tunnetaan myös nimellä Propaganda Fide, antoi Aasiassa toimineille uusille lähetys­saarnaajille ohjeet, joissa heitä selvästi kehotettiin mukautumaan paikallisiin tapoihin ja kunnioittamaan niitä:

Kiinalaisten suhtautuminen thumb|Keisari Kangxi ja jesuiitta­tähti­tieteilijä Adam Schall. ”Tapisserie de Beauvais”, 1690–1705. Keisari Kangxi oli aluksi hyvissä väleissä Kiinassa toimineita jesuiitta­lähetys­saarnaajien kanssa. Hän oli kiitollinen niistä palveluksista, joita he suorittivat hänelle tähti­tieteen, diplomatian ja tykkien valmistamisen alalla.Mantienne, s. 180 Jesuiitat tekivät suuria palveluksia myös keisarikunnan sotavoimille välittämällä tietoa eurooppalaisesta tykistön teknologiasta, ja he johtivat monien eri kaliiberia olevien tykkien valmistusta. Jesuiitat Jean-François Gerbillon ja Thomas Pereira osallistuivat vuonna 1689 myös Nertšinskin rauhan­neuvotteluihin, joissa he toimivat kielen­kääntäjinä.Launay, Moussay 2008, s. 83 Ennen 1600-luvun loppua jesuiitat olivat myös saaneet monia kiinalaisia kääntymään kristin­uskoon.

Vuonna 1692 Kangxi antoi asetuksen suvaitse­vai­suudesta kristin­uskoa kohtaan ( tai 正教奉傳)

Tämä asetus soi kristin­uskolle Kiinassa saman aseman kuin buddha­laisuudella ja tao­laisuudella oli. Keisari Kangxi otti myös muutamia jesuiittoja hoviinsa tiede­miehiksi ja taiteilijoiksi.

Kiista

Kiinaan päässeet jesuiitat onnistuivat menestyksellisesti palvelemaan keisarin hovissa. He tekivät kiinalaisiin vaikutuksiin tietämyksellään tähtitieteestä ja mekaniikasta, ja keisarillinen observatorio annettiin heidän ylläpidettäväkseen. Heidän täsmällisten lasku­menetelmiensä ansiosta keisari onnistui ennustamaan auringon- ja kuun­pimennykset, mikä kuului hänen rituaalisiin velvollisuuksiinsa. Toiset jesuiitat toimivat hovimaalareina. Jesuiittoihin taas Kiinan konfutse­lainen yläluokka teki suuren vaikutuksen, ja he omaksuivat pitkälti Kiinan ylä­luokan elin­tavat.

thumb|right|Isä Philippe Couplet’n ja isä Prospero Intorcettan teos Confucius Sinarum Philosophus ("Kiinalainen filosofi Kungfutse") vuodelta 1687. Ongelmaksi lähetystyötä harjoittaville jesuiitoille muodostui kuitenkin, miten heidän olisi suhtauduttava kiinalaisiin riitteihin. Vähitellen he alkoivat Matteo Riccin oppien mukaisesti hyväksyä ne. Kiinan yläluokka oli sitoutunut kungfutse­laisuuteen, kun taas muu väestö harjoitti enimmäkseen buddha­laisuutta ja tao­laisuutta. Tästä huolimatta kaikki kolme muodostivat sekä valtiollisen että yksityisen elämän viitekehykset. Sekä kungfutse­laisuuteen että tao­laisuuteen kuului oleellisena osana kunkin omien esi-isien kunnioitus.

Jesuiittojen lisäksi muutkin uskonnolliset järjestöt kuten dominikaanit, fransiskaanit ja augustinolaiset aloittivat lähetystyön Kiinassa 1600-luvulla ja saapuivat sinne usein Espanjan siirto­maana olleilta Filippiineiltä. Toisin kuin jesuiitat, he kieltäytyivät millään tavoin sopeutumasta paikallisiin tapoihin ja halusivat soveltaa Kiinaan samaa tabula rasa -periaatetta, jota he olivat soveltaneet muuallakin,Mantienne, s. 178 ja jesuiittojen käytännöt kauhistuttivat heitä.Launay, Moussay, s. 82 Täten he panivat alulle kiivaan kiistan, jonka he toivat Roomaan tiedoksi ja ratkaistavaksi.Mantienne, s. 177–180 He nostivat esiin kolme erimielisyyden aihetta: Miten sana ”Jumala” olisi käännettävä kiinan kielelle. Tavallisin käännös oli ollut Tianzhu (天主), ”Taivaan Herra”, mutta jesuiitat olivat hyväksyneet, että kiinalaiset kristityt käyttäisivät Jumalasta sanaa Tian (天) (”taivas”) tai Shangdi (上帝) (Ylin herra, Korkein hallitsija) Saivatko kristityt osallistua Kungfutsen kunniaksi tiettyinä aikoina vuodesta järjestettyihin riitteihin Saivatko kristityt käyttää muisto­tauluja, joissa oli sanat ”sielun paikka”, ja osallistua kiinalaisten esi-isiensä kunniaksi pitämiin riitteihin.

Roomassa jesuiitat yrittivät selittää, että nämä ”kiinalaiset riitit” eivät olleet uskonnollisia vaan sosiaalisia seremonioita, ja että kristinuskoon kääntyneillekin oli hyväksyttävää osallistua niihin. Jesuiittojen mukaan myös kiinalainen kansan­usko, uhrit keisarille ja esi-isille olivat luonteeltaan ei-uskonnollisia eivätkä sen vuoksi olleet yhteen­sopimattomia katolisuuden kanssa, kun taas heidän vastustajiensa mukaan nämä olivat sikäläisten pakanallisten uskontojen harjoittamista, ensimmäisen käskyn kieltämää epä­jumalien palvontaa ja sen vuoksi katolisen uskon vastaisia.

Paavi Klemens XI:n päätös thumb|left|170px|Paavi Klemens XI Klemens XI tuomitsi 20. marraskuuta 1704 antamassaan säädöksessä Cum Deus optimus kiinalaiset riitit ja kungfutse­laiset rituaalit ja kielsi väittelemästä asiasta enempää. Säädöksessä kiellettiin myös käyttämästä Jumalasta nimiä Tiān ja Shàngdì ja edellytettiin käytettävän nimitystä Tiānzhǔ ('Taivaan Herra').

Vuonna 1705 paavi lähetti keisari Kangxin luo paavillisen lähetystön tekemään asian hänelle selväksi. Charles-Thomas Maillard De Tournonin johtama lähetystö ilmoitti kiinalaisten riittien kiellosta tammikuussa 1707, mutta sen vuoksi heidät karkotettiin Macaoon.Mantienne, s. 180

Paavi antoi 19. maaliskuuta 1715 vielä bullan Ex illa die, joka virallisesti tuomitsi kiinalaiset riitit:中國教會的禮儀之爭（1715年） 现代欧洲中心论者对莱布尼茨的抱怨

Vuonna 1742 Benediktus XIV toisti bullassaan Ex quo singulari Klemens XI:n säännökset. Benediktus vaati, että Kiinassa toimivien lähetys­saarnaajien oli valalla vannottava, etteivät he enää kiistele asiasta.

Keisari Kangxin vastatoimet Vastatoimena paavin päätökselle kiinalaiset karkottivat 1700-luvun alussa maasta kaikki katoliset lähetys­saarnaajat.

Heinäkuussa 1706 Kiinan keisari Kangxi oli saanut tarpeekseen Charles-Thomas Maillard De Tournonin johtamasta paavillisesta lähetystyöstä, ja hän antoi keisarillisen määräyksen, että lähetys­saarnaajat saivat jäädä Kiinaan vain sillä ehdolla, että he julistivat noudattavansa Matteo Riccin sääntöjä.

Vuonna 1721 Kangxi, joka ei voinut hyväksyä Klemens XI:n säännöksiä, kielsi kristillisen lähetystyön Kiinassa. Kangxin säädöksessä sanottiin:

Kiinalaiset käännynnäisetkin osallistuivat kiistaan laatimalla vasta­lause­kirjelmiä, kirjoja ja pamfletteja. Ankarimmat kiistat käytiin eräiden kristittyjen oppineiden ryhmän ja katolisen piispa Charles Maigrot de Crisseyn välillä Fujianin maakunnassa. Kiinalainen käännynnäis­ryhmä oli jesuiittojen, piispa vähemmän mukautuvien domikaanien ja fransiskaanien kannalla.

Qianlongin vahvistus

Vaikka jesuiitat yhä puolustivat kristin­uskoa Kiinassa tavalla, joka perustui Matteo Riccin ensimmäisenä harjoittamaan mukautumis­politiikkaan, heidän toimintansa päättyi 1700-luvulla epä­onnistumiseen. Keisari Qianlongin aikana kiinalaisia kristittyjä alettiin vainota yhä enemmän. Vaikka keisari Qianlong arvosti ja ihaili jesuiitta Giuseppe Castiglionen taide­teoksia ja länsi­maista teknologiaa, hän saattoi kristin­uskon vastaiset säädökset uudestaan voimaan vuonna 1737.

Jesuiittajärjestön lakkauttaminen Paavi Klemens XIV lakkautti jesuiitta­veljes­kunnan vuonna 1773 muun muassa sen vuoksi, koska hän ei hyväksynyt jesuiittojen mukautumis­politiikkaa; erityisesti vuoden 1773 säädös ei hyväksynyt sitä, että kiinalaiset riitit voitaisiin asettaa Euroopan ja kristin­uskon rinnalle.

Paavi Pius XII:n päätös Riittikiista oli edelleen suurimpana esteenä katolisen kirkon yrityksille kiinalaisten käännyttämiseksi kristin­uskoon. Vuonna 1939, muutamia viikkoja paaviksi valitsemisensa jälkeen, Pius XII määräsi Kansojen evankelisoimisen kongregaatiota lieventämään Klemens XI:n ja Benedictus XIV:n säännöksiä. Sen jälkeen kun apostoliset sijaiset olivat saaneet Mantšukuon hallitukselta vakuutuksen, että niin sanotut ”kiinalaiset riitit” olivat luonteeltaan vain ”maallisia”, Pyhä Istuin antoi 8. joulukuuta 1939 uuden Plane Compertum -nimisen säännöksen, jonka mukaan: Katolilaisten on sallittua olla läsnä kungfutse­laisissa temppeleissä tai kouluissa Kungfutsen kunniaksi pidetyissä seremonioissa. Katolilaisten virkamiesten ja opiskelijoiden on sallittua olla passiivisesti läsnä julkisissa seremonioissa, jotka näyttävät taika­uskoisilta.