Haukilahti on Suur-Tapiolan suuralueeseen kuuluva Espoon kaupunginosa, jonka alueella on ollut pysyvää asutusta 1700-luvulta lähtien. Haukilahden asukasluku alkoi kasvaa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, kun alueen maita lohkottiin huvilatonteiksi helsinkiläisille loma-asukkaille. Asukasluvun kasvu voimistui merkittävästi 1930-luvulla kun alueen liikenneyhteydet paranivat Jorvaksentien valmistuessa. Sotien jälkeen alueelle asutettiin myös jonkin verran siirtoväkeä, mutta suurimman väestönkasvun kaupunginosa koki 1950-luvun lopun ja 1970-luvun välisenä aikana, jolloin sinne rakennettiin paljon esikaupunki-alueille tyypillisiä rivi- ja kerrostaloja. Alueen ensimmäinen yleiskaava astui voimaan vuonna 1974.

Haukilahden rakentamisesta 1950-luvulta lähtien vastasivat yksittäiset rakennusyhtiöt ja arkkitehdit toisin kuin monissa muissa Helsingin ympäristön lähiö- ja esikaupunkihankkeissa. Haukilahden rakennuskanta onkin tästä syystä vaihtelevaa.

Alueen ensimmäiset asukkaat Varhaisimmat ihmisen jättämät merkit Haukilahdessa ovat pronssikautiset röykkiöhaudat Hauenkalliolla vesitornin lähellä. Haukilahti oli tuolloin vielä kallioinen ja osin soistunut saari.Haukilahti – Gäddvik: s. 12–14 Haukilahden hautaröykkiö on pronssikaudelle tyypillinen hiidenkiuas, jossa polttohaudatun vainajan ympärille on ensin tehty kivikehä ja sen päälle vasta varsinainen hautaröykkiö. Sitä tutkittiin vuonna 1913, ja sieltä löytyi saviastioiden paloja sekä palaneita luita.

Gäddvikin kylä mainitaan ensi kertaa vuoden 1544 maakirjassa, jossa se oli merkitty kuulumaan Espoon keskiaikaiseen nimismiespitäjään, Finnovikeniin. Gäddvikistä itään sijaitsi Björnvikin kylä, ja kylien raja oli myös Porvoon ja Raaseporin läänien raja. Gäddvik puuttuu kirjoista vuodesta 1560 aina vuoteen 1756, jolloin alueelle muutti virolaisia torppareita. Haukilahden alueelle oli merkitty 1774 tehtyyn Gräsan kartanon maita esittävään karttaan kuusi torppaa. 1800-luvulle mennessä torppien määrä oli kasvanut yhdeksään.Haukilahti – Gäddvik: s. 44–47

Venäjän vallan ja ensimmäisen maailmansodan aika

Varakkaat helsinkiläiset alkoivat 1800-luvun lopulla perustaa Haukilahteen huviloitaan. Gräsagårdin kartanon maista lohkottiin muun muassa Toppelundin huvilapalsta kauppias Mauritz Svenssonille. Vuoteen 1917 mennessä Gräsagårdin kartanosta oli erotettu 28 erillistä palstaa. Vuonna 1924 valmistunut palstajako näkyy edelleen kaupunginosan tonttirakenteessa.

Venäjän keisarikunta päätti rakentaa Helsingin ympärille kantalinnoitetun maalinnoituksen, Krepost Sveaborgin, josta oli tarkoitus tulla osa Suomenlahden rannikoille rakennettua Pietari Suuren merilinnoitusta. Linnoituksen tärkeimpänä tehtävänä oli suojata Pietaria sulkemalla Suomenlahti vahvoilla rannikkolinnoituksilla Porkkala-Tallinna-linjan kohdalta. Merilinnoitusten lisäksi sisämaahan rakennettiin niitä täydentävät maalinnoitukset, joista merkittävimmät sijaitsivat Viipurin, Tallinnan ja Helsingin ympäristöissä.Haukilahti – Gäddvik: s. 16–19 Hajautetun järjestelmän mukaisesti rakennettu linnoitusketju ympäröi kaupunkia jotakuinkin nykyistä Kehä I:tä seuraillen.

Haukilahteen sijoittui maarintaman tukikohta XXXIV (34), jonka linnoitustyöt alkoivat ensimmäisen maailmansodan ollessa jo käynnissä keväällä 1916. Haukilahden ja Westendin raja-alueen korkeimmille kohdille rakennettiin 14 erillistä asemaa, jotka rakentuivat suojahuoneista, A- ja C-tyyppien ampuma- ja tähystyspesäkkeistä sekä näitä yhdistäneistä betonirakenteisista vallihaudoista. Linnoituksen eteläisimpään osaan rakennettiin kallioon räjäytetty ammusluola. Haukilahdesta etelään sijaitsi myös Miessaaren merilinnoitus. Linnoitteita ei koskaan käytetty taisteluissa, ja asemat jäivät osin keskeneräisiksi venäläisten poistuessa Suomesta itsenäistymisen jälkeen 1918.

Haukilahden alueen linnoituksista ovat säilyneet asemat 2–4, 12 ja 13. Parhaiten ovat säilyneet Toppelundinpuistossa ja Westendin pulkkamäen alueilla sijaitsevat linnoitukset 4, 12 ja 13. Näiden linnoitusten alueella on betonivahvisteisia vallihautoja, erityyppisiä ampumapesäkkeitä ja suojahuoneita. Toppelundinpuistossa on lisäksi säilynyt kallioon louhittu ammusluola. Linnoituksen muut Haukilahden alueella sijaitsevat asemat ovat huonommassa kunnossa. Joitakin niistä on täytetty ja käytetty kaatopaikkoina, kuten asema kahden alueella Länsiväylän laidalla. Linnoitusten yhdyshautoja ei ole myöskään vahvistettu betonilla, ja niitä tukeneet hirsirakenteet ovatkin ajan myötä maatuneet ja vallihaudat kuluneet eroosion vaikutuksesta. Asema kahden alueella on säilynyt kallioon kaivettu luola, jonka seinät on pinnoitettu osittain betonilla. Paikalliset käyttivät sitä Helsingin pommitusten aikana 1939–1944 pommisuojana. Helsingin teollisuuspiiri inventoi jäljellä olevat linnoitukset 1938 ajatuksena siirtää tuotantoa niiden suojaan sodan varalta.

Maailmansotien välinen aika

Haukilahden kehitys pysyi pitkään muuta Espoota hitaampana, sillä sinne ei ollut nopeita maaliikenneyhteyksiä Helsingistä tai muualta Espoosta. Rakentaminen alkoi lisääntyä vasta 1920-luvulla, kun Svenska Småbruk och Egna Hem -yhdistys alkoi myydä 3–6 hehtaarin huvilapalstoja kymmenen vuoden maksuajalla. Useat varakkaat helsinkiläisperheet hankkivat lomanviettopaikan Haukilahden alueelta, jossa toimi vielä tuolloin saha, jolla oli rannalla oma puutavaran lastaussatama. Kulku Haukilahteen tapahtui vielä 1930-luvulla laivalla, mutta tilanne muuttui, kun valtio päätti 1932 rakentaa Jorvaksentien (nykyinen Länsiväylä) torjuakseen työttömyyttä Helsingin länsipuoleisilla alueilla. Uusi tie lyhensi matka-aikaa Helsinkiin merkittävästiHaukilahti – Gäddvik: s. 15–16 ja johti alueen palstoittamisen kiihtymiseen.

Maa-alaltaan suuren Toppelundin palstan omisti 1930-luvulla Valdemar Bonsdorff. Hän rakennutti alueelle kasvihuoneet, joiden jäänteet ovat edelleen nähtävissä. Palsta vaihtoi omistajaa 1939, kun sen osti Wärtsilän silloinen pääjohtaja Wilhelm Wahlforss. Toppelund toimi Wahlforssin perheen kesäpaikkana.

Toinen maailmansota

Haukilahden Pitkänkallionmäelle sijoitettiin talvisodassa Helsingin ilmatorjunnan 51. Valonheitinpatterin seitsemäs jaos, jonka tehtävänä oli valaista Helsinkiin pimeän turvin pyrkiviä pommikoneita. Jaoksen varustukseen kuului Strömbergin valmistama hakuvalonheitin ja Goerz-kuulosuunnin. Jaos aloitti toimintansa 13. lokakuuta 1939, kun se oli vastaanottanut kalustonsa. Jaoksen asuintiloiksi pakko-otettiin Pitkänkallionmäen lähiympäristössä sijainnut johtaja Baderin talo; lisäksi johtaja Salo luovutti huvilansa vapaaehtoisesti samaan tarkoitukseen.Haukilahti – Gäddvik: s. 23–25

Valonheitinjaoksen vahvuus kasvoi yli 30 mieheen, kun se sai 15. lokakuuta täydennysjoukkoja. Miehistö sai loka-marraskuun aikana kaluston huoltokoulutusta ja suoritti valaisuharjoituksia. Valonheittimelle järjestettiin runsaasti viihdytystilaisuuksia ennen sodan syttymistä 30. marraskuuta 1939. Läntinen jaos, johon Haukilahden valonheitinpatteri kuului, ei joutunut koko talvisodan aikana pommitusten kohteeksi. Viholliskoneet sen sijaan pudottivat lentolehtisiä läheisen hiekkakuopan alueelle sodan alkupäivinä. Talvisodan ennätyspakkaset koettelivat myös Pitkänkallionmäen patteria, kun esimerkiksi 18. tammikuuta 1940 lämpötila laski −39 asteeseen mäellä. Valonheitinpatteri ei päässyt kertaakaan suorittamaan varsinaista tehtäväänsä eli viholliskoneiden valaisua, sillä viholliskoneet suorittivat vain kaksi yöpommitusta Helsinkiin talvisodan aikana. Jaoksen lottakanttiini lopetettiin Moskovan rauhan solmimisen jälkeen maaliskuun lopulla ja sen miehistö kotiutettiin 5. huhtikuuta.

Haukilahden valonheitinpatteri palasi toimintaan 12. heinäkuuta 1941 yleisen liikekannallepanon jälkeen. Asemat kunnostettiin, niistä vedettiin puhelinyhteys Helsingin paikallistorjuntakeskukseen ja lottakanttiini jatkoi jälleen toimintaansa. Miehistö majoittui jatkosodan ajan talvisodan tapaan lähellä sijainneisiin huviloihin.Haukilahti – Gäddvik: s. 25–28 Vihollisen pommituslennot rajoittuivat alkuun häirintäpommituksiin. Vuoden 1942 tammi-maaliskuun pommitukset tuhosivat Helsinkiä, ja niiden jälkeen ilmapuolustus päätti siirtyä tehokkaaksi osoittautuneeseen sulkuammuntataktiikkaan. Torjunta tehostui entisestään keväällä 1943, kun Helsinkiin saatiin ilmatorjuntatutkia ja uusia IT-tykkejä. Pitkänkallionmäen patteri osallistui myös Kalle Nurmen komennossa Helsingin suurpommitusten torjuntaan. Haukilahden patterista vastasivat naislotat heinäkuun 1944 lopusta aina 15. lokakuuta 1944 saakka, jolloin patteri lopetti lopullisesti toimintansa.

Sotien jälkeiset vuodet Omakotitalojen rakentaminen lisääntyi voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeen, kun evakkoja alettiin asuttaa muualle Suomeen. Haukilahdesta lohkottiin tontteja muun muassa nykyisen Salakkatien alueelta, jonne asutettiin rintamamiehiä.Haukilahti – Gäddvik: s. 35–43 Haukilahdessa on säilynyt jonkin verran ennen vuotta 1950 rakennettuja rakennuksia, jotka ovat lähinnä omakotitaloja. Esimerkkeinä näistä ovat kivinen kaksikerroksinen omakotitalo Haukilahdenkadun varressa ja Telamäentien alueella sijaitsevat omakotitalot.Haukilahti – Gäddvik: s. 20 Wilhelm Wahlforssin sotaa ennen hankkiman Toppelundin palstan uuden 560 neliön päärakennuksen valmistumista juhlittiin 1951. Toppelundin palsta oli Wahlforssien omistuksessa liki 30 vuotta, kunnes ensin palstan pohjoisosa myytiin Keskus-Sato Oy:lle ennen W. Wahlforssin kuolemaa vuonna 1969. Wahlforssin perikunta päätti myydä palstan eteläosan kymmenen vuotta myöhemmin Espoon kaupungille.Haukilahti – Gäddvik: s. 49–51 Toppelundin 560-neliöinen päärakennus oli luokiteltu 2009 yhdeksi kaupunginosan kulttuurihistoriallisesti arvokkaimmaksi rakennuskohteeksi, ja se oli suojeltu kokonaisuudessaan.Haukilahti – Gäddvik: s. 54–57

Haukilahden rakennuskanta kasvoi selvästi 1950-luvulle tultaessa alueen parantuneiden liikenneyhteyksien ansiosta. Vuoden 1957 peruskartassa on nähtävissä Haukilahden pohjoisosaan syntyneet uudet pientaloalueet. Kaupunginosan tiestö oli vielä melko alkeellista, eteläosan rakentaminen hyvin vähäistä ja maankäyttö yleisesti ottaen suhteellisen tehotonta. Kerros- tai rivitaloja ei ollut vielä rakennettu. Haukilahden rantojen asutus oli pääasiassa huvilamuotoista ja kausiluontoista. Uudenmaan lääninhallitus määräsi 4. toukokuuta 1950 Haukilahteen rakennuskiellon kaavan laatimista varten. Kiellon aikana tehtiin jonkin verran rakentamista poikkeusluvilla.

1960-luku

1960-luvulla asutus alkoi Jorvaksentien laidalla lisääntyä hiljalleen. Rannan lähellä oli vielä 60-luvun alussa maatila, kalastustila ja huvila-asuntoja ja Jorvaksentie oli ainoa tieyhteys Haukilahdesta Westendiin. Kaupunginosassa vielä tänäkin päivänä sijaitseva Pattisten puisto toimi Battiksen tilan laidunalueena aina vuoteen 1958, jolloin tila luopui lehmistään. Myös ammattimainen kalastustoiminta Haukilahden alueella päättyi kahden viimeisen ammattikalastajan lopettaessa toimintansa 1960-luvun alussa.Haukilahti – Gäddvik: s. 95–100 Kaupunginosan rakentaminen tapahtui 1960-luvun alkuvuosina yhden rivitalon vuositahdilla.Haukilahti – Gäddvik: s. 60–63 Haukilahden rakentaminen voimistui entisestään, kun Espoosta tuli kauppala 1963. Kunnallinen kaavoitusmonopoli syntyi Espoossa 1966, kun oikeudet kaavoitukseen siirtyivät lääninhallitukselta kunnalle. Tämän seurauksena kaikille asuinalueilla alettiin laatia yleiskaavaa. Haukilahden kaavoitustyöt annettiin arkkitehti Risto Sammalkorven tehtäväksi, kaavan luonnos valmistui tammikuussa 1964. Kaavoituksen aikanakin rakennustoiminta jatkui poikkeusluvin.Haukilahti – Gäddvik: s. 52–54