Santiago Calatrava Valls (s. 28. heinäkuuta 1951 Benimàmet, Valencia) on espanjalainen arkkitehti, insinööri, kuvanveistäjä ja taidemaalari. Calatravaa inspiroivat ranskalaisen arkkitehdin Le Corbusier’n työt. Hänen yksilölliset, luovat ja vaikutusvaltaiset työnsä perustuvat usein luonnon muotoihin ja rakenteisiin, jotka yhdistyvät rakennusteknisiin lainalaisuuksiin ja usein ensi näkemältä arvoituksellisiin ratkaisuihin.Matti Ollila: Kivikaudesta betonikauteen , Betoni-lehti 4/2005 s. 68–71 Hän on suunnitellut muun muassa pilvenpiirtäjiä, rautatieasemia ja siltoja. Hänen parhaiten tunnettuihin töihinsä lukeutuvat Milwaukeen taidemuseohttps://mam.org/info/architecture.php, Margaret Hunt Hill -siltahttp://www.archdaily.com/239618/margaret-hunt-hill-bridge-santiago-calatrava Dallasissa Texasissa sekä Museum of Tomorrowhttp://www.archdaily.com/778998/santiago-calatravas-museum-of-tomorrow-opens-in-rio-de-janeiro Rio de Janeirossa Brasiliassa. Hänen arkkitehtitoimistonsa ovat New Yorkissa, Qatarin Dohassa ja Zürichissä. Calatravan tunnetuista luomuksista Suomea lähinnä on 190 metriä korkea kierrettyä vartaloa muistuttava pilvenpiirtäjä Turning Torso Malmössä.
Varhainen elämä ja koulutus Calatrava on syntynyt 28. heinäkuuta 1951 Benimàmetissa Espanjan Valenciassa. Hänen äitinsä perhe Valls oli juutalaista alkuperää. Hänen isänsä puolen sukunimi Calatrava on vanha aristokraattinen keskiajalta periytyvä sukunimi. Hänen alkuopintonsa tapahtuivat Valenciassa. Vuoden 1957 alussa hän opiskeli piirtämistä ja maalausta School of Applied Artissa. Vuonna 1964, kun kenraali Francisco Francon hallintokausi päättyi ja Espanjasta tuli avoimempi muulle Euroopalle, hän meni vaihto-oppilaaksi Ranskaan. Vuonna 1968, lukion päättymisen jälkeen, hän opiskeli Ecole des Beaux Artsissa Pariisissa, mutta Pariisin ylioppilasmellakoiden takia palasi kotiin. Valenciassa löysi hän Le Corbusier’n arkkitehtuuria käsittelevän kirjan, joka vakuutti hänet siitä, että hän voisi toimia sekä arkkitehtinä että taiteilijana. Hän ilmoittautui jatkokoulutukseen Polytechnic University of Valenciaan opiskelemaan arkkitehtuuria. Hän sai arkkitehdin päättötodistuksen ja sen jälkeen hän suoritti korkempia opintoja kaupungistumisesta. Yliopistoaikana hänellä oli projekteja opiskelutoverien kanssa. Hän julkaisi kansankieliset arkkitehtuuria koskevat julkaisut Valenciasta ja Ibizasta. Vuonna 1975 hän kirjoittautui Swiss Federal Institute of Technologyyn Zürichissä, Sveitsissä toisen asteen koulutukseen valmistuen rakennusinsinööriksi. Vuonna 1981 hän suoritti tohtorin tutkinnon arkkitehtuurin osastolla. Hänen tutkimusaiheenaan oli kolmiulotteisten rakenteiden taipuisuus "The Pliability of three-dimensional structures." Calatrava kertoi elämäkertansa kirjoittajalle Philip Jodidiolle tästä vaiheesta: "Aloittaminen nollapisteestä oli hyvin vahvana minussa. Olin päättänyt laittaa syrjään kaiken, mitä olin oppinut arkkitehtikoulutuksessa sekä oppia piirtämään ja ajattelemaan insinöörimäisesti. Minua viehätti gravitaatiokysymys ja vakuutuin, että oli välttämätöntä aloittaa työ yksinkertaisilla muodoilla". Calatrava selitti, että sveitsiläinen insinööri Robert Maillart (1872-1940) vaikutti hänen töihinsä varsinkin 20:n vuosisadan alussa. Maillart opetti, että riittävä yhdistelmä voimaa ja massaa voi synnyttää tunteita.
Ensimmäisiä projekteja ja kansainvälisyyttä
Saatuaan tohtorinarvon 1981 Calatrava avasi oman toimiston Zürichissä. Hän suunnitteli näyttelyhallin, tehtaan, kirjaston ja kaksi siltaa, mutta niitä ei rakennettu. Vihdoin 1983 hän alkoi saada kasvavassa määrin toimeksiantoja teollisuus- ja liikennerakennuksien suunnitteluun ja toteuttamiseen. Hän suunnitteli ja rakensi Jakemin pakkahuoneen (Entrepôt Jakem), Münchwilenin tavaratalon Sveitsin Turgauhun, toisen tavaratalon Coesfeld-Letteen Saksassa, edelleen pääpostitoimiston Luzerniin Sveitsissä, bussikatoksen Saint Galliin Sveitsissä (1983–85) ja koulun katon Wohleniin Sveitsissä (1983–88). Sen jälkeen tuli merkittäviä projekteja: Luzernin rautatieaseman uusi halli (1983–89) ja sitten koko Zürich Stadelhofenin juna-asema Sveitsissä (1983–1990). Rautatieasemaan tuli useita hänen töidensä piirteitä: suorat linjat ja suorat kulmat ovat harvinaisia. Rautatielaiturit kaartoivat, kantavat pilarit olivat vinossa, modernit luolan muotoon valetut betonirakenteet raiteiden päällä. Rakenteisiin kuuluu pisaranmuotoisia kattoikkunoita. Kaltevat ikkunapanelit antavat valoa vapaasti laitureille.
Vuosivälillä 1984–87 hän rakensi ensimmäisen siltansa, Bac de Roda Bridge, Barcelonaan Espanjassa. Tästä tuli ensimmäinen kansainvälinen läpimurto Calatravalle. Pyöräily- ja jalankulkusilta ylittää risteävän rautatielinjan. Silta on 128 metriä pitkä, sisältää kaksoiskaaret, joissa kaari ja tukivaijerit ovat kolmenkymmenen asteen kulmassa. Rakenteet ovat kevyet ja ilmavat, mistä tuli Calatravan tyylillinen signeeraus. Sillan ylempi osa, joka koostuu teräskaarista ja kaapeleista, on kevyt ja ilmava, kuten nauhojen verkko ankkuroituneena alhaalla massiivisiin teräsbetonitukiin ja graniittipilareihin. Hänen seuraava siltansa, Puente del Alamillo (1987–1992) Espanjan Sevillassa, oli jopa edellistä vaikuttavampi ja sementoi Calatravan maineen. Silta rakennettiin osana vuoden 1992 Expo 92 –näyttelyä. Meandro San Jeronimo River –joen ylittävänä se on 200 metriä pitkä. Sen päätunnusmerkkinä on 142 metriä korkea, 58 asteen kulmaan kallistettu pyloni. Kulma on sama kuin Egyptin Gizan suurenmoisen pyramidin seinän. Pylonin betonin paino on riittävä kannattelemaan sillan painon kolmellatoista kaapeliparilla. Tällöin pylonin toisella puolella kaapelit ovat tarpeettomat.
1990-luvun projekteja
1990-luvun alussa Calatrava suunnitteli useita merkittäviä rautatieasemia ja siltoja, mutta laajensi myös toimialuettaan kauemmaksi. Mainittakoon liikekeskus Kanadaan, uusi matkustajaterminaali Bilbaon lentokentälle ja hänen ensimmäinen rakennuksensa Yhdysvaltoihin: Milwaukeen taidemuseo. Vuonna 1992 täydentyi valikoima maalauksellisella ja veistoksellisella Montjuïc Communications Tower –tornilla Barcelonassa (1989–92). 136-metriä korkea suurenmoinen betonitorni suunniteltiin vuoden 1992 olympiakisoja varten. Betonipyloni kallistuu takakenoon ja näyttää kiinnitetyn vaakasuoriin lähetysantenneihin. Rakenteen muodossa voi nähdä urheilijan heittävän keihästä. Tornin alaosan ympyränmuotoisen rakennuksen sisällä on lähetysvälineistö, joka on eristetty valkeilla tiilillä ja on varustettu metallilla, joka tuo mieleen avautuvan ja sulkeutuvan silmän. Rakennuksella on osittain katalonialaista leimaa ja se lainaa Antonio Gaudin Park Güellin piirteitä värikkäässä keramiikkalaatoituskoristuksessaan puistossa. Läheisellä aukiolla on jättimäinen aurinkokello, jonne lankeaa tornin varjo. 1992 valmistuu myös ensimmäinen Pohjois-Amerikan projekti, Allen Lambert Galleria Torontossa Kanadan Ontariossa. Liikekeskuksen sisäpuolta peittää lasinen ulkokatto, jota kannattelee jättiläismäiset puunkaltaiset pilarit, jotka ovat moderni versio Pariisin Belle Epoque Les Halles marketin vastaavista.
Gare de Lyon Saint-Exupéry (1989–1994) and the Eastern Train Station in Lisbon (1992–98) Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1994, hän sai valmiiksi toisen merkittävän rautatieaseman, Gare de Lyon Saint-Exupéry Lyonin lentoasemalla Satolasissa. Tämä rakennus edusti sekä toiminnallista yhteyttä lentokentän ja rautatieaseman välillä, huippunopeiden TGV-junien terminaalia että Rhonen Alppien alueen symbolia. Asema on katettu valtavilla munankuoren muotoisilla betonirakenteilla, joiden korkeus vaihteli 120 ja 100 metrin välillä ja joihin ripustettujen osien maksimikorkeus oli 40 m ja paino 1300 tonnia. Rautatieasemaa ja lentoterminaalia yhdisti 180 metriä pitkä silta, johon oli käytetty lasia ja betonia. Lasiset ja teräksiset sivut ja terminaalin kattoikkunat sillan sisällä muistuttivat modernia katedraalia, lasipaneelit ylimpänä muistuttivat mieleen vihjailevasti lentomatkan. Ulkopuolelta asemaa on sanottu esihistorialliseksi eläimeksi, kun lasista ja teräksistä siltaa on verrattu lintuun tai paholaisrauskuun.
Gare do Oriente eli itäinen rautatieasema rakennettiin vuoden 1998 Lissabonin maailmannäyttelyä varten ja yhdysväylänä läheiseen teollisuusalueeseen. Se oli suunniteltu kulkemaan joutomaan yli, mikä erotti asuinalueen Tagus Riverin keskustasta. Samankaltaisen käytävän hän oli suunnitellut Torontoon, mutta nyt suuremmassa mittakaavassa. Aseman sisäpuoli muistuttaa metsää, jonka pilarit ovat kuin jättiläismäisiä puita, jotka kannattelevat 238 metristä 78 metriin yltävää lasikattoa, mikä on kahdeksan raideparin yläpuolella. Asemakompleksiin kuuluu myös liikekeskus sekä mahdollisti raitiovaunujen ja metron liikenneyhteydet kaupungin keskustaan. Lukuisat holvikaaret ja kaarteet ilmentävät liikkumista ja lähtövalmiutta.
Bilbao Airport (1990–2000) Eräs Calatravan viimeisistä projekteista 1900-luvulla oli Bilbaon lentoasema Espanjassa. Huomionarvoinen siellä oli 42 metrin korkuinen lennonjohtotorni, jossa betoni oli päällystetty alumiinilla, joka kasvoi kookkaaksi ja joka muistutti käsiään edessään pitävää patsasta. Tärkeitä ovat myös terminaalirakennukset, joissa valkeisiin betonirakenteisiin on yhdistetty alumiinimuodostelmia. Terminaalirakennukset itsessään näyttävät suunnan ylöspäin, lähtemään lentoon. Lentoasema onkin saanut yleisesti käytetyn lempinimen ”kyyhkynen”.
Museoita, konserttihalleja ja pilvenpiirtäjiä (2000-2010)
Milwaukee Art Museum (1994–2001) Milwaukeen taidemuseon Quadracci-paviljonki (1994–2001) oli Calatravan ensimmäinen rakennus Yhdysvalloissa ja myös hänen ensimmäinen museonsa. Se toi julki tekniset keksinnöt ja muodot, joita hän oli käyttänyt rautatie- ja lentoasemilla, mutta nyt käyttäen enemmän muodon ja arkkitehtonisen näyttämisen vapautta. Sillä on yhteyttä olemassaolevaan Eero Saarisen 1957 suunnittelemaan rakennukseen lähellä Michiganjärveä. Myöhempi esikuva Calatravalle oli 1975 David Kahler. Uuden paviljongin tarkoituksena oli tehtävämäärittelyn mukaan saada uusi sisäänkäynti museolle, eritoten ”uudelleen määrittää museon identiteetti vahvemmaksi imagoltaan”. Calatrava valittiin seitsemänkymmentäseitsemän kilpailutetun arkkitehdin joukosta. Calatravan ratkaisuna oli lasinen ja teräksinen kaksi metriä korkea sisääntulohalli liikuteltavine aurinkosuojineen. Rakenteeseen kuului kaksi suurta siipeä, joihin kuului kaksikymmentäkuusi pienempää siipeä, pituudeltaan 8 – 32 metriä. 115 tonnin painoinen aurinkosuoja voitiin nostaa ylös yksinkertaisella pylonilla, kuten valtavalla linnun siivellä, tai laskea, kun tuulen nopeus järveltä ylitti 65 kilometriä tunnissa. Rakenteen sisällä oli konferenssihalli, näyttelytila, liikkeitä ja ravintola näköalapaikkana järvelle. Hän myös suunnitteli olemassaolevan jalankulkusillan kaupungin keskustan ja järven rannan välille.
Bodegas Ysios winery (1998–2001) Bodegas Ysios –viinitila Laguardiassa Espanjassa (1998–2001) suunniteltiin Rioja-viinien symboliksi viinitilalla. Rakennettu viinitilan viettävälle rinteelle 196 metriä pitkä rakennus. Se sai alumiinikaton ja julkisivuksi laminoitua, vuoroin kuperaa, vuoroin koveraa puupanelia, mikä kattolinjan kera väreili kuin sarjana aaltoja.
Auditorio de Tenerife (1991–2003) Auditorio de Tenerife (1991–2003) Teneriffalla Kanarian saarilla pitää sisällään 1558-paikkaisen konserttihallin sekä 428-paikkaisen kamarimusiikkihallin. Se hallitsee kaupunkiaukiota ja vanhaa kaupunkia kuusikymmentämetrisellä kaarevalla betonikupolillaan sekä kruununaan sillä on murtuvan aallon kaltainen kaareva katto. Ulkokuori on päällystetty keraamisilla laatoilla ja katukäytävä sekä enimmät lattioista on tehty paikallisesta laavakivestä. Rakennuksen epätavallinen veistoksellinen muoto antaa erilaisen vaikutelman riippuen tarkastelupaikasta.
Turning Torso (1999–2004)