Frans I (12. helmikuuta 1768 Firenze, Toscanan suurherttuakunta – 2. maaliskuuta 1835 Wien, Itävallan keisarikunta) oli viimeinen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari vuosina 1792–1806 ja ensimmäinen Itävallan keisari vuosina 1804–1835. Hän kuului Itävaltaa 1200-luvulta 1900-luvulle hallinneeseen Habsburg-sukuun.

Hallitsemissaan maissa hänet tunnettiin eri nimillä: saksaksi: Franz II/I, tšekiksi ja slovakiksi: František I, unkariksi: I. Ferenc, italiaksi: Francesco II/I ja sloveeniksi: Franc.

Frans nousi valtaistuimelle vuonna 1792 isänsä, keisari Leopold II:n jälkeen. Tuolloin hänestä tuli Rooman keisari hallitsijanimellä Frans II sekä Itävallan arkkiherttua ja Unkarin ja Böömin kuningas. Napoleonin kukistettua Saksalais-roomalaisen keisarikunnan Frans julistautui vuonna 1804 Itävallan keisariksi hallitsijanimellä Frans I; kaksi vuotta myöhemmin hän luopui virallisesti Rooman keisari arvonimestään. Hän on Euroopan historian ainoa hallitsija, joka on kantanut yhtaikaa kahta eri keisarinarvoa ja on siksi saanut kutsumanimen Doppelkaiser (”kaksoiskeisari”).

Suku ja koulutus Fransin vanhemmat olivat keisari Leopold II sekä Espanjan prinsessa Maria Luisa (1745–1792), joka oli Espanjan Bourbon-sukuisen kuninkaan Kaarle III:n ja Saksin prinsessa Maria Amalian tytär. Fransin syntyessä keisarina oli hänen setänsä Joosef II, ja hänen isänsä hallitsi pohjoisitalialaista Toscanan suurherttuakuntaa, joka kuului Habsburg-suvun omistuksiin. Koska Joosef II oli lapseton, näytti todennäköiseltä, että keisariuden perisi hänen veljensä vanhin poika Frans. Tämän vuoksi Frans kutsuttiin 16-vuotiaana keisarilliseen hoviin Wieniin, jossa hän sai kruununperillisen kasvatuksen.

Keisari Joosef II kuoli vuonna 1790, ja hänen veljestään Leopoldista tuli uusi keisari. Leopold II ehti kuitenkin olla valtaistuimella vain kaksi vuotta, sillä hän kuoli ennenaikaisesti vuonna 1792 vain 44-vuotiaana. Hänen poikansa, 24-vuotias Frans kruunattiin saman vuoden maaliskuussa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi.

Vuonna 1789 alkanut Ranskan suuri vallankumous uhkasi Fransin valtakuntaa. Hänen tätinsä Marie Antoinette kuoli giljotiinissa vuonna 1793. Huhtikuussa 1792 vallankumouksellinen Ranska julisti sodan Itävallalle. Ensimmäinen sota kesti viisi vuotta ja päättyi tappioon. Itävalta pakotettiin rauhaan Campo-Formiossa vuonna 1797, ja menetti Lombardian ja Reinin länsirannan. Frans johti Itävallan sotaan uudelleen 1799 ja 1805, mutta hävisi joukkoineen molemmilla kerroilla. Pressburgin rauhassa vuonna 1805 Fransin oli luovutettava Venetsia Italian kuningaskunnalle ja Tiroli Baijerin kuningakunnalle.

Frans otti 1804 Itävallan keisarin arvonimen, pian sen jälkeen kun Napoleon julisti itsensä keisariksi. Itävallan keisarina hän oli Frans I. Seuraavan hävityn sodan jälkeen hän hajotti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan.

Frans julisti uudelleen sodan Ranskalle huhtikuussa 1809. Wienin rauhassa vuonna 1809 hän menetti Salzburgin, Krainin ja Adrianmeren rannikon. Frans nimitti uuden ulkoministerin, Klemens von Metternichin, ja ryhtyi voittoisan Ranskan liittolaiseksi. Keisarin tytär Marie Louise annettiin keisari Napoleonin puolisoksi ja Ranskaa autettiin Napoleonin Venäjän sotaretkellä.

Vuonna 1813 Frans I ryhtyi taas sotaan Ranskaa vastaan ja sai Wienin kongressissa (1814–1815) takaisin entisen alueensa, paitsi Belgian ja lisäksi Venetsian. Keisarien vuonna 1815 solmima Pyhä allianssi takasi taantumuksen pysymisen vallassa ja Euroopan suurvaltojen rajat pysyivät muuttumattomina lähes puoli vuosisataa.

Wienin kongressi, jonka aikana keisarin yksinkertainen ja moraalinen elämänkatsomus erottui suotuisasti muiden osallistujien elämäntavoista, näki päätehtäväkseen laillisen poliittisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen palauttamisen, mutta vanhentuneita instituutioita ei palautettu ennalleen. Saksan liitto korvasi vanhan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan. Itävalta liittyi liittokuntaan entisten keisarillisten provinssiensa kanssa ja päävaltana johti liittoneuvostoa. Keisarilla, joka oli primus inter pares, ei enää ollut keisarillista valtaa, joten hän luopui itsenäisen valtion eduksi Belgiasta eli Itävallan Alankomaista ja Habsburgien Ylä-Reinin varrella sijaitsevista alueista. Muuten monarkia palautettiin täysin, mukaan lukien Adrianmeren rannikkoseutu, Dalmatia ja Istria. Lombardian ja Venetsian sekä Habsburgien Toscanan ja Modenan alueiden hallussapito Itävalta yhdessä Sardinian kuningaskunnan, Napolin kuningaskunnan ja Kirkkovaltion kanssa oli hallitseva mahti Italian niemimaalla, aivan kuten sillä oli johtava rooli Keski-Euroopassa. Wienin kongressin luoman järjestyksen ylläpitämisestä tuli keisarin ensisijainen tavoite.

Kansa puhui "hyvästä keisari Franzista", eivätkä he luultavasti erehtyneet ymmärtäessään tämän tarkoittavan hänen jokapäiväistä suhdettaan alamaisiinsa. Hänen yksinkertainen, lähes porvarillinen elämäntapansa, hänen ystävällisyytensä ja avuliaisuutensa jättivät vaikutelman hallitsijasta, joka oli syvästi kiinnostunut kansan hyvinvoinnista. Niin ylimielinen ja myötätuntoinen kuin hän saattoi ollakin jokapäiväisessä elämässä, hän saattoi olla yhtä ankara, hellittämätön ja jopa ankara puolustaessaan niitä periaatteita, joille valtio oli rakennettu. Hän ei ollut niin yksinkertainen kuin hänet joskus kuvataan, vaan taipumaton ja saavuttamaton, jopa myötätuntoinen, kun oli kyse demokraattisista liikkeistä tai mielipiteistä, jotka paljastivat kiihkeämmän edun. – "Hallitse äläkä muuta mitään!" Tämä periaate jätettiin hänen pojalleen testamentissa.

Klemens von Metternichin luoma "Järjestelmä" koski ensisijaisesti politiikkaa, mutta se ei estänyt tieteellistä, kulttuurista tai taloudellista kehitystä. Ei pidä unohtaa, että monet myöhemmin merkittäväksi saavutetut yritykset saivat alkunsa arkkiherttua Franzin hallituskaudella. Teollisuus- ja rahoituslaitosten perustaminen sekä maatalouden ja kaivosteollisuuden innovaatiot, jotka muodostivat poikkeuksellisen aktiivisen ja uudistusmielisen arkkiherttua Johanneksen kiinnostuksen kohteen, osuivat kaikki tähän ajanjaksoon. Taide kukoisti suuresti. Läheinen suhde luontoon, kansaan ja isänmaahan antoi voimakkaan sysäyksen tieteelliselle historiantutkimukselle ja alueellisille tutkimuksille. Sensuuri ja poliisivoima, autoritaarisen järjestyksen välineet, antoivat tässä suhteessa tietynasteista vapautta. Hän tarjosi auttavan käden uskonnolliselle uudistumiselle Klemens M. Hofbauerille, jesuiittajärjestön uudelleenperustaminen ja katolisen koulutuksen edistäminen. pienoiskuva|225x225px|Keisari Frans I:n sarkofagi Keisarillisessa kryptassa Wienissä.|vasen

Perintö Frans tuki Klemens von Metternichin konservatiivista politiikkaa ja palautti katoliselle kirkolle sen menettämää valtaa. Lisäksi hän tuki taiteita ja tieteitä, sekä otti käyttöön höyrylaivat Tonavalla ja oli innostunut rautateiden rakentamisesta.

Keisari Frans I kuoli 67-vuotiaana Wienissä maaliskuussa 1835. Hänet haudattiin Wieniin Habsburgien keisarilliseen kryptaan hautaan numero 57 neljän puolisonsa ympäröimänä.

Avioliitot ja lapset pienoiskuva|Toinen puoliso, Napolin prinsessa Maria Teresa, Élisabeth Vigeé Le Brun 1790. pienoiskuva|Frans I ja toinen puoliso keisarinna Maria Teresa kuuden vanhimman lapsensa kanssa noin vuonna 1807. Kuvaan ei ole otettu mukaan vanhinta poikaa, kehitysvammaista Ferdinandia (s. 1793).

Vas.: Joseph Franz (s. 1799), Franz Karl (s. 1802), keisari Frans I, Maria Anna (s. 1804), Maria Karoline (s. 1801), keisarinna Maria Teresa, Marie Klementina (s. 1798) ja Maria Leopoldina (s. 1797). Frans I oli naimisissa neljä kertaa:

Ensimmäisen avioliittonsa Frans solmi 6. tammikuuta 1788 Wienissä Württembergin herttua Fredrik II Eugenin ja prinsessa Friederike von Brandenburg-Schwedtin tyttären, prinsessa Elisabeth Wilhelmine Luise von Württembergin (1767–1790) kanssa. Avioliitto kesti vain kaksi vuotta, sillä Elisabeth kuoli 22-vuotiaana pian synnytettyään ennenaikaisesti 18. helmikuuta 1790 ensimmäisen lapsensa.

Ludovika Elisabeth (1790–1791), kuoli jo hieman yli yksivuotiaana kesäkuussa 1791.

Toisen avioliiton Frans solmi 19. maaliskuuta 1790 kaksinkertaisen serkkunsa, Napolin ja Sisilian prinsessa Maria Teresan (1772–1807) kanssa, joka oli Molempain Sisilian kuninkaan Ferdinand I:n ja Itävallan arkkiherttuatar Maria Karoliinan vanhin tytär. He saivat kaksitoista lasta, joista seitsemän saavutti aikuisiän. Kaksi lapsista oli henkisesti kehitysvammaisia ja ainakin yksi, Frans Kaarle heikkolahjainen. Maria Teresa kuoli 12. lapsensa ennenaikaisen synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin 35-vuotiaana, myös lapsi kuoli. Marie Louise, synt. Maria Ludovika (1791–1847), Ranskan ja Italian keisarinna, naitettiin välittäjän avulla keisari Napoléon I:n kanssa 1810, heillä oli yksi poika Napoléon François Joseph Charles; avioitui toisen kerran 1821 morganaattisesti rakastajansa Adam-Adalbert von Neippergin kanssa, heillä oli kolme lasta, joista kaksi syntyi ennen avioliittoa. 1834 solmi toisen morganaattisen avioliiton Charles René, kreivi de Bombelles'n kanssa. Ferdinand (1793–1875), kruununperillinen ja myöhempi keisari Ferdinand I, naitettiin 1831 Sardinian prinsessa Savoijin Maria Annalle (1803–1884), joka toimi kehitysvammaisen miehensä hoitajana. Maria Karoline vanhempi (1794–1795), kuoli alle vuoden ikäisenä. Karolina Ludovika (1795–1797), kuoli alle 2-vuotiaana. Maria Josefina Leopoldina (1797–1826), naitettiin 1817 välittäjän avulla Brasilian keisari Pedro I:n kanssa, heillä oli yhdeksän lasta mm. Maria II ja Pedro II. Maria Klementina (1798–1881), nai 1816 enonsa ja kaksinkertaisen serkkunsa Salernon prinssi Leopoldon, Molempain Sisiliain kuninkaan Ferdinand I:n pojan, heille syntyi neljä lasta, joista yksi eli prinsessa Maria Carolina Augusta (1822–1869) aikuiseksi asti. Hän avioitui 1844 Aumalen herttua Henri d'Orléansin kanssa; kaikki heidän kahdeksan lastaan joko syntyivät kuolleina, kuolivat alle 2-vuotiaina tai viimeistään alle 20-vuotiaina. Joseph Franz Leopold (1799–1807), kuoli 8-vuotiaana keltakuumeeseen tai isorokkoon. Maria Karoline (1801–1832), nai 1819 Saksin kuningas Fredrik August II:n (1797–1854), liitto oli lapseton. Franz Karl (1802–1878), avioitui 1824 Baijerin prinsessa Sophien kanssa, heidän neljästä pojastaan tuli keisari Frans Joosef I, Meksikon kuningas Ferdinand Maksimilian I ja Itävallan arkkiherttua Kaarle Ludvig. Maria Anna (1804–1858), syntyi henkisesti kehitysvammaisena ja kasvoiltaan epämuodostuneena, pysyi naimattomana. Johann Nepomuk (1805–1809), kuoli 3-vuotiaana. Amalie Theresa (6. huhtikuuta – 9. huhtikuuta 1807), kuoli kolmen päivän ikäisenä. Äiti Maria Teresa kuoli neljä päivää myöhemmin synnytyksen aiheuttamaan infektioon.

Turvatakseen miespuolisen perillisen (kaksi pojista oli kehitysvammaisia ja kaksi poikaa oli kuollut lapsena) Frans avioitui 40-vuotiaana kolmannen kerran 6. tammikuuta 1808 pikkuserkkunsa Maria Ludovika von Austria-Esten (1787–1816) kanssa, joka oli arkkiherttua Ferdinand Karlin ja Modenan, Reggion ja Massan herttuatar Maria Beatrice d'Esten nuorin tytär. Maria Ludovika kasvatti edellisen vaimon lapset ja antoi heille hyvän koulutuksen. Hän myös toimi emäntänä Wienin kongressin aikana vuonna 1815. Avioliitto oli lapseton ja päättyi kahdeksan vuoden kuluttua, kun Maria Ludovika kuoli tuberkuloosiin.

Neljännen avioliittonsa 48-vuotias Frans solmi 10. marraskuuta 1816 Baijerin prinsessa Charlotte Karoline Augusten (1792–1873) kanssa, joka oli Baijerin kuningas Maksimilian I Joosefin ja Hessen-Darmstadtin prinsessa Augusta Wilhelminen tytär ja ollut 1808–1814 naimisissa Württembergin kruununprinssi Vilhelm I:n kanssa, avioliitto oli mitätöity 1814. Lapseton avioliitto kesti Fransin kuolemaan asti, jonka jälkeen Karoline Auguste eli korkeaan ikään ja kuoli 81-vuotiaana.

Kuvagalleria

Lähteet

Aiheesta muualla

Luokka:Habsburgin hallitsijasuku Luokka:Itävallan keisarit Luokka:Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijat