Työläisaktivismiksi kutsutaan suomalaisen työväenliikkeen 1900-luvun alussa harjoittamaa vastarintaa, joka oli suunnattu Venäjän hallinnon Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistamia venäläistämistoimia vastaan. Se oli osa sortokausien aktivismia, jota työväenliikkeen ohella harjoittivat myös perustuslailliset aktivistit. Molempien toiminta käsitti passiivisen vastarinnan lisäksi suoraa toimintaa, kuten erilaisia ryöstöjä, terroritekoja ja väkivaltaisuuksia, jotka kohdistuivat venäläisiin viranomaisiin ja sotilashenkilöihin sekä heidän kanssaan yhteistyötä tehneisiin suomalaisiin.
Lyhytaikaiseksi jäänyt työläisaktivismi käynnistyi keväällä 1904, kun Helsingissä perustettiin maanalainen työläisaktivistien järjestö. Työläisaktivistit tekivät yhteistyötä porvarillisten aktivistien kanssa aina syksyn 1905 suurlakkoon saakka, jonka myötä työväenliikkeen ja perustuslaillisten välit katkesivat. Ennen suurlakkoa tapahtuneet terroriteot olivat lähes kaikki työläisaktivistien tekemiä ja porvarillisten aktivistien rahoittamia.Tikka, s. 16–17. Varsinainen työläisaktivismi tuli päätökseensä syksyn 1906 jälkeen, jolloin punakaartit lakkautettiin Viaporin kapinan seurauksena ja työväenliike keskittyi kevään 1907 eduskuntavaaleihin.
Työläisaktivistit toimivat pääosin sosialidemokraattisten työväenyhdistysten piirissä, mutta kuitenkin selkeästi erillään puoluejohdosta, joka ei missään vaiheessa osallistunut tai edes hyväksynyt aktivismia. He saivat vaikutteita myös anarkismista, kun toimittaja Kaapo Murros suomensi venäläisen anarkistifilosofi Pjotr Kropotkinin tunnetuimman teoksen Taistelu leivästä.Soikkanen, s. 236–238. Työläisaktivistien liikettä on luonnehdittu jopa kokonaan anarkistiseksi. Porvarillisten aktivistien tavoin työläisaktivistit olivat yhteistoiminnassa myös tsaarinvaltaa vastustaneiden venäläisten liberaalien ja sosialistivallankumouksellisten kanssa.
Historia Passiivinen vastarinta thumb|Työläisaktivistijärjestön perustaja Matti Turkia. Osa työväenliikkeen ensimmäisen polven vaikuttajista oli tehnyt yhteistyötä perustuslaillisten aktivistien muodostaman kagaalin kanssa jo ensimmäisen sortokauden (1899–1905) alkuvuosina. Heistä merkittävimpiä olivat N. R. af Ursin, Yrjö Mäkelin, Reino Drockila, Taavi Tainio, J. K. Kari, Kössi Ahmala ja Heikki Törmä sekä ruotsinkielisessä työväenliikkeessä vaikuttaneet Filemon Tiderman, Mårten Holmberg ja K. H. Wiik. Varsinaisen työläisaktivismin aikana he tulivat tunnetuiksi väkivaltaisen toiminnan arvostelijoina ja vastustajina,Soikkanen, s. 256. lukuun ottamatta ruotsinkielisiä, jotka vuoden 1905 aikana siirtyivät kannattamaan aktivistien toimintaa.
Passiivista vastarintaa, kuten kutsuntalakkoja organisoineet työväenliikkeen edustajat alkoivat radikalisoitumaan vasta Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen perustajan Konni Zilliacuksen kanssa tekemänsä yhteistyön johdosta. Hän tutustutti työläisaktivistit myös Venäjän sosialistivallankumouksellisiin, joiden kanssa porvarilliset aktivistit olivat jo pitkään tehneet yhteistyötä. Vaikka Suomen perustuslaillisilla ja Venäjän bolševikeilla oli täysin erilaiset poliittiset näkemykset, heitä yhdisti pyrkimys tsaarinvallan syrjäyttämiseen. Sosialidemokraattinen puolue ja sen edeltäjä Suomen Työväenpuolue sen sijaan pysytteli virallisesti erossa sekä passiivisesta että aktiivisesta vastarinnasta. Se ei halunnut riskeerata saavuttamaansa yhteiskunnallista asemaa, kuten omia työväenjärjestöjään ja lehdistöään, vaan keskittyi koko ensimmäisen sortokauden ajan äänioikeuskysymykseen.
Aktivistiryhmät muodostuvat Kagaalin johtama työläisaktivistien toiminta alkoi itsenäistyä vuoden 1903 lopussa ja työläisaktivistien oma järjestö perustettiin lopulta Helsingin työväentalolla huhtikuussa 1904. Kokouksen koollekutsujana ja koko hankkeen alullepanijana oli toimittaja Matti Turkia. Tilaisuudessa olivat läsnä myös muun muassa Otto Tiuppa ja Edvard Valpas, joka kuitenkin vetäytyi nopeasti syrjään aktivistiliikkeen toiminnasta. Organisaatio perustettiin SDP:n puoluehallinnon luvalla, koska puolueessa pidettiin mahdollisena, että viranomaiset kieltäisivät työväenliikkeen toiminnan kokonaan. Turkian johdolla muodostettiin eri puolille maata viisi- tai kymmenenhenkisiä ryhmiä, joiden jäsenet taas perustivat omia ryhmiään. Näin ollen osa niistä jäi kokonaan puoluejohdolle tuntemattomiksi ja sen kontrollin ulkopuolelle.Soikkanen, s. 248–251.
Vuoden 1905 alussa ryhmissä väitettiin olevan yhteensä 6 000 jäsentä, joista puolet oli pääkaupungissa. Muita keskuksia olivat Viipuri, Tampere ja Kuopio sekä Vuoksen- ja Kymenlaakso. Aktivistiryhmiä oli kaikkiaan ainakin 50.Smirnov, s. 34. Turkian ohella liikkeen ensimmäisiä johtohahmoja olivat oululainen räätäli Jaakko Kemppainen, hämeenlinnalainen suutari J. H. Saaristo, tamperelainen suutari Emil Saarinen ja Ensossa vaikuttanut sukeltaja Heikki Jalonen. Myöhemmin tunnetuista työväenliikkeen vaikuttajista aktivistien toiminnassa olivat mukana muun muassa Leo Laukki ja August Rissanen.Soikkanen, s. 238–240. Aseistuksensa järjestö hankki perustuslaillisilta aktivisteilta, joiden suuntaan yhdysmiehinä toimivat Timo Helenius ja Yrjö Mäkelin. Tarkoituksena oli aseellinen varustautuminen viranomaisten mahdollisia toimenpiteitä varten, mutta myös luoda yhteyksiä Venäjän vallankumouksellisiin ja avustaa heitä kaikin tavoin tsaarinvallan kukistamisessa.
Suurlakko 1905 pienoiskuva|Suurlakon aikainen väenkokous Porissa. Keväällä 1905 suomalaiset aktivistit aloittivat aseellisen kapinan valmistelun yhdessä venäjän vallankumouksellisten kanssa. Tarkoituksena oli lamauttaa Suomen suuriruhtinaskunnan ylin hallinto samaan aikaan, kun venäläiset aloittavan oman kapinansa Pietarissa. Strategian mukaan Suomi oli tarkoitus olla yksi vallankumouksen keskuspaikoista. Toukokuussa kagaali alkoi kuukausittain maksamaan suuria rahasummia Helsingin työväenyhdistyksen puheenjohtajalle Emil Perttilälle, joka oli myös työläisaktivistien johtomiehistä. Rahat oli tarkoitettu virkamiehiä ja sotaväkeä vastaan suunnattujen mielenosoitusten järjestämiseen. Suurimmat kansallishenkiset ja jyrkän venäläisvastaiset mielenosoitukset nähtiin heinä–elokuussa.
Kun kapinan käynnistäjäksi tarkoitettu yleislakko viimein alkoi Venäjällä lokakuussa 1905, se ei sujunutkaan vallankumouksellisten suunnitelmien mukaan. Lisäksi Konni Zilliacus oli siirtynyt syrjään ja aktivisteja johti nyt Saksasta käsin Henry Biaudet. Tämän vuoksi venäläiset eivät saaneet yhteyttä suomalaisiin aktivisteihin, mutta suurlakko syntyi kuitenkin heidän oma-aloitteisella toiminnallaan. Se alkoi Suomessa viikonloppuna 28.–29. lokakuuta, kun työläisaktivistit onnistuivat taivuttelemaan Viipurin ratajakson työläiset lakkoon. Samaan aikaan työläisaktivistit organisoivat paikallisia lakkoja kaikissa Suomen merkittävimmissä kaupungeissa ja ryhtyivät muodostamaan lakkokomiteoita ja yleisen järjestyksen ylläpitämistä varten tarkoitettuja kansalliskaarteja yhdessä perustuslaillisten kanssa. Lakon aikana työläisaktivistit organisoivat muun työväenliikkeen ohella suuria eri puolilla maata järjestettyjä kansankokouksia.Tikka, s. 22–23.
Vaikka lakko alkoi työväenliikkeen ja porvariston yhteistyönä, osapuolet ajautuivat nopeasti erilleen. Työväenliike antoi niin sanotun punaisen julistuksen, jonka toteuttaminen olisi merkinnyt muun muassa senaatin erottamista. Perustuslailliset taas kävivät kenraalikuvernööri Ivan Obolenskiin kanssa omia neuvottelujaan eivätkä kelpuuttaneet työväestön edustajia mukaan. Erimielisyyksien johdosta yhteisesti perustetut kansalliskaartit jakaantuivat lakon loppuvaiheessa työläisten punakaarteiksi ja ylioppilaiden suojeluskaartiksi, joiden välille oli lähellä syntyä jopa väkivaltaisia yhteenottoja.Tikka, s. 28–30, 39. Suurlakon johtohahmoihin kuuluneen Yrjö Mäkelinin ajama yhteistoiminta jäi näin ollen tappiolle ja enemmistö sosialidemokraateista omaksui Edward Valppaan kannattaman vallankumouksellisen linjan.
Työläisaktivismin hiipuminen pienoiskuva|Viaporin kapinan aikana vangittuja punakaartilaisia Helsingissä. Lopullisesti työläisaktivismi tuli päätepisteeseensä elokuun 1906 Viaporin kapinan jälkeen. Sen yhteydessä nähtiin niin sanottu Hakaniemen mellakka, jossa yhdeksän ihmistä sai surmansa punakaartin ja ylioppilaiden suojeluskaartin välille puhjenneessa tulitaistelussa.Soikkanen, s. 241–248. Perustuslaillisten aktivistien ja työväenliikkeen välit erkaantuivat, vaikka esimerkiksi Johannes Gummerus korosti Framtid-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa punakaartin isänmaallista luonnetta ja piti Hakaniemen mellakkaan johtaneita tapahtumia väärinkäsityksinä. Hieman myöhemmin Ola Castrén totesi samassa lehdessä yhteiskunnan kehittyvän sosialistien ennustamaan suuntaan ja katsoi, että alkavassa taistelussa aktivistit ja työväenliike olivat eri puolella kuin suurpääomaa edustavat kapitalistit. Nuorsuomalaiset ja aktivistit toivoivatkin työväenliikkeen edelleen asettuvan heidän kanssaan yhteiseen rintamaan tsaarinvaltaa vastaan. Se ei kuitenkaan toteutunut, koska sosialistien suurlakon jälkeen omaksuman luokkataisteluopin mukaan nationalismi ja työväenaate eivät sopineet yhteen. Tämän johdosta työväenliikettä alettiinkin arvostelemaan ”epäkansalliseksi”.Soikkanen, s. 352–353.
Hakaniemen mellakan johdosta senaatti päätti nopeasti määrätä molemmat kaartit lakkautettaviksi. SDP hajottikin punakaartit omatoimisesti Oulussa elokuun lopulla pitämässään puoluekokouksessa. Ne olivat muodostuneet ongelmalliseksi myös puolueen johdolle, koska kaartista oli tullut sen käskyvallan ulkopuolella toimiva rinnakkaisorganisaatio. Samana vuonna tehty eduskuntauudistus puolestaan muutti olennaisesti SDP:n poliittista asemaa, joten puolue päätti Oulun puoluekokouksessa väkivaltaisen vallankumouksen sijasta keskittyä parlamentaariseen vaikuttamiseen.
Muutamia punakaarteja jatkoi kuitenkin toimintaansa vielä maanalaisina ainakin Turussa ja Viipurin ympäristössä. Pohjois-Amerikkaan paennut Helsingin punakaartin johtaja Johan Kock piti niihin yhteyttä ja kaartien parissa eläteltiinkin toiveita hänen paluustaan kotimaahan. Maanalaisten kaartien toiminta kuitenkin hiipui kevään 1907 aikana, kun puoluejohto selkeästi tuomitsi ne ja työväenliikkeen mielenkiinto kohdistui vaalien jälkeiseen eduskuntatyöhön. Ainoastaan Kuopion seudulla toimi syksyn ja kesän 1907 ajan maanalainen taisteluryhmä, jolla oli ilmeisesti jonkinlaisia anarkistisia vaikutteita. Utopiasosialisti Matti Kurikka puolestaan perusti vielä vuonna 1908 Suomi-Suoja-nimisen järjestön, jonka tarkoituksena oli vastarinta Suomen suuriruhtinaskuntaan sijoitettuja venäläisiä joukkoja vastaan. Se ei kuitenkaan saavuttanut laajaa kannattajakuntaa ja lopetti toimintansa nopeasti.
Nuorsosialistien ja työläisaktivistien maanalainen organisaatio thumb|Punakaartin johtaja Johan Kock. Työväenliikkeen pariin oli vuoden 1905 suurlakon yhteydessä tullut joukko nuoria ylioppilaita, joita kutsuttiin ”nuorsosialisteiksi”. Vanhoista työväenliikkeen veteraaneista poiketen he edustivat radikaalia aseelliseen vallankumoukseen nojautuvaa linjaa, joka kuitenkin jäi tappiolle Oulun vuoden 1906 puoluekokouksessa. Tämän johdosta osa nuorsosialisteista ja työläisaktivisteista piti Oulussa oman salaisen kokouksen, jossa he perustivat SDP:lle maanalaisesti toimivan rinnakkaisjärjestön. Aloitteen tekijänä oli insinööri Severi Alanne, muita kokoukseen osallistujia olivat muun muassa Sulo ja Väinö Wuolijoki sekä vanhat työläisaktivistit Timo Helenius ja Leo Laukki. Organisaation tarkoituksena oli valmistautua uuden suurlakon varalle, hankkia aseita tsaarinvallan kukistamista varten ja tehdä yhteistyötä Venäjän vallankumouksellisten kanssa.Soikkanen, s. 251–252. Saksalaisen Karl Kautskyn ja Venäjän vallankumouksellisten lisäksi nuorsosialistit saivat radikaaleja vaikutteita myös Ruotsista, erityisesti Helenius kannatti sikäläisen sosialidemokraatin Hinke Bergegrenin väkivaltaista vallankumousta painottavaa linjaa.