thumb|Vuonna 1874 julkaistu pilakuva, jossa esiintyi republikaanisen puolueen norsu-symboli ensimmäistä kertaa.|alt= thumb|Abraham Lincoln, Yhdysvaltain ensimmäinen republikaanipresidentti. Yhdysvaltain republikaaninen puolue (, myös Grand Old Party, GOP) eli republikaanit on toinen Yhdysvaltain kahdesta pääpuolueesta. Toinen on demokraattinen puolue. Republikaaninen puolue perustettiin vuonna 1854 ja sillä oli vuonna 2004 noin 55 miljoonaa rekisteröityä jäsentä.
Republikaaninen puolue vastusti 1800-luvulla orjuuden laajentamista ja ajoi lopulta orjuuden täydellistä lakkauttamista. 1900- ja 2000-luvulla puolueen politiikka on yhdistynyt laissez-faire-kapitalismiin, alhaiseen veroasteeseen ja konservatiiviseen sosiaalipolitiikkaan.Grigsby, Ellen: Analyzing Politics: An Introduction to Political Science, s. 106–107. Florence: Cengage Learning, 2008. .
Puolue tunnetaan sanan Grand Old Party lyhenteellä GOP. Sana on peräisin 1870-luvulta. Samalta aikakaudelta on peräisin myös puolueen tunnuseläin, norsu. Puolueen ensimmäinen valittu Yhdysvaltain presidentti oli Abraham Lincoln, joka astui virkaansa vuonna 1861.
Nimen alkuperä Republikaani-käsite otettiin käyttöön vuonna 1792 Thomas Jeffersonin kannattajien keskuudessa. Jefferson kannatti hajautettua hallintoa, jolla oli rajoitettu valta. Jeffersonin poliittinen filosofia vastaa nykyaikaisen republikaanisen puolueen näkemyksiä. Jeffersonin oma demokraattis-republikaaninen puolue kehittyi kuitenkin ironisesti 1830-luvulla demokraattiseksi puolueeksi, joka on republikaanien pääkilpailija.
Historia Orjuuden vastustaminen ja puolueen perustaminen (1850–1865) Republikaanisen puolueen perustamisen juuret ovat 1850-luvulla, jolloin orjuuden vastustajat yhdistivät voimansa Kansas-Nebraska-Actin torppaamiseen. Puolue perustettiin Michiganin Jacksonissa heinäkuussa 1854 pidetyssä kokouksessa. Ensimmäiseen presidenttiehdokaskokoukseen puolue asetti ehdolle John C. Frémontin ohjelman, jossa kongressia kehotettiin lakkauttamaan orjuus alueilla. Puolue syrjäytti neljän ensimmäisen vuoden aikana Whigit demokraattien tärkeimpänä oppositiona.
Vuonna 1860 demokraatit jakautuivat orjuuskysymykseen. Republikaanien ehdokas Abraham Lincoln voitti presidentinvaalit saamalla taakseen 18 pohjoista osavaltiota ja 60 prosenttia valitsijamiehistä. Lincolnin ohjelman mukaisesti republikaanit aloittivat rohkean uudistusohjelman, johon kuului kansallispankin perustaminen, paperirahan käyttöönotto, korkeat suojatullit, rautateiden rakentaminen ja maanjako . Lincolnin virkaanastujaisiin mennessä seitsemän eteläistä osavaltiota erosi unionista ja Yhdysvallat ajautui pian sisällissotaan (1861–1865). Vuonna 1863 Lincoln allekirjoitti vapautusjulistuksen, jossa orjat julistettiin vapaiksi. Orjuuden lakkauttaminen kirjattiin virallisesti Yhdysvaltojen perustuslakiin 1864 kolmantenatoista lisäyksenä.
Ennen ensimmäistä maailmansotaa (1865–1914) Pitkittyneen sisällissodan rauhoittamiseksi Lincoln valitsi varapresidentikseen Tennesseen demokraatin, Andrew Johnsonin. Lincoln ja Johnson voittivat vaalit selvästi. Lincolnin salamurhan jälkeen Johnson suosi maltillista ohjelmaa etelän jälleenrakentamiseksi. Radikaalit republikaanit saivat vuoden 1866 vaaleissa kongressin vallan ja järjestivät Johnsonin viraltapanon. Radikaalit republikaanit toteuttivat rangaistusluonteisemman ohjelmansa, joka herätti vastenmielisyyttä puoluetta kohtaan koko entisessä Konfederaatiossa. Pohjoisessa puolueen samaistuminen unioniin takasi kuitenkin useimpien maanviljelijöiden uskollisuuden. Puolueen tuki suojatulleille ja yritysten eduille toi puolueelle vaikutusvaltaisten teollisuus- ja talouspiirien tuen.
Republikaanit ja demokraatit olivat liittovaltion vaaleissa 1870-luvulta 1890-luvulle suurin piirtein tasaväkisiä. Ainoastaan etelävaltioista tuli vankaasti demokraattisia. Molemmat puolueet hallitsivat kongressia lähes yhtä kauan. Kriittisenä pidetyissä vuoden 1896 vaaleissa republikaanit voittivat sekä presidentin viran että kongressin molemmat kamarit. Lisäksi puolue sai enemmistön useimmissa osavaltioissa etelävaltioita lukuun ottamatta. Konservatiivinen William McKinley kannatti korkeita suojatulleja sekä kullan arvoon sidottua rahaa.
Presidentti McKinley murhattiin vuonna 1901, ja presidentiksi nousi edistyksellinen Theodore Roosevelt. Roosevelt omaksui sovittelevan asenteen työläisiä kohtaan ja kehotti luonnonvarojen säilyttämiseen. Roosevelt ja Robert M. La Follette ajoivat suuryritysten ja rautatie-alan sääntelyä, sekä vahvoja ammattiliittoja. Roosevelt valittiin uudelleen 1905, mutta vuonna 1908 hän kieltäytyi ehdokkuudesta. Roosevelt tuki William Howard Taftia, jonka konservatiiviseen, ammattiliittoja heikentävään ja yrityksiä tukevaan politiikkaan Roosevelt kuitenkin pettyi ja haastoi tämän ehdokkuuden 1912. Roosevelt pyrki presidentiksi Taftia ja demokraattien Woodrow Wilsonia vastaan. Republikaanien äänten jakautuessa Wilson voitti presidentinvaalit.
Ensimmäinen maailmansota (1914–1918) Vuoden 1918 välivaaleissa republikaaninen puolue voitti enemmistön sekä senaatissa että edustajainhuoneessa ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Vaalikampanjassa demokraattinen puolue oli leimattu etelävaltioiden etuja ajavaksi ja siten sopimattomaksi johtamaan koko liittovaltiota.
Kultainen 1920-luku ja suuri lama (1918–1945) Kultaisen 1920-luvun huikean vaurastumisen aikana republikaanien konservatiivinen ja liiketoimintamyönteinen politiikka osoittautui selvästi äänestäjiä puhuttelevammaksi kuin Wilsonin idealismia ja internationalismia edustava linja. Republikaanit voittivat helposti vuosien 1920, 1924 ja 1928 presidentinvaalit.
Vuoden 1929 pörssiromahduksella ja sitä seuranneella suurella lamalla oli vakavia seurauksia republikaanien kannalta. Tämä johtui erityisesti haluttomuudesta torjua laman vaikutuksia valtion suoralla väliintulolla. Vuoden 1932 vaaleissa republikaanien presidentti Herbert Hoover hävisi selvästi demokraattien Franklin D. Rooseveltill ja republikaanit jäivät vähemmistöpuolueeksi. Roosevelt valittiin uudelleen kolme kertaa.
Toisen maailmansodan jälkeen (1945–1964) Rooseveltin kuoltua kuoltua Harry S. Truman nousi presidentiksi ja republikaanit olivat poissa Valkoisesta talosta kahden vuosikymmenen ajan. Vielä 1930-luvulla useimmat republikaanit vastustivat Rooseveltin New Deal-sosiaaliohjelmaa. 1950-luvulle tultaessa puolue oli pitkälti hyväksynyt liittovaltion laajentuneen roolin ja sääntelyvaltuudet.
Vuonna 1952 republikaanien ehdokkaana oli Dwight D. Eisenhower joka voitti presidenttiyden keskustalaisella, konservatiivisella ja kommunisminvastaisella ohjelmallaan. Eisenhowerin ohjelmassa vaadittiin valtion talouden sääntelyn vähentämistä, verojen alentamista ja vastustettiin kansalaisoikeuslaki. Eisenhower lähetti liittovaltion joukkoja Arkansasiin 1957 valvomaan Little Rockin rotuerottelun päättmistä. Eisenhower asetti myös sosiaaliturvan laajentamisen, vähimmäispalkan korottamisen sekä terveys-, koulutus- ja hyvinvointiministeriön perustamisen.
1950-luvulla Wisconsinin senaattori Joseph McCarthysta tuli kasvot puolueen kiihkeälle kommunisminvastaisuudelle. McCarthy pyrki paljastamaan kommunisteja Yhdysvaltain hallinnossa. Puolue säilytti aikakaudella tukensa niin pienten kuin suurten yritysten keskuudessa saaden uutta kannatusta yhä useammilta keskiluokkaisilta esikaupunkiasukkailta. Erityisesti etelän valkoiset asukkaat olivat järkyttyneitä Trumanin ja muiden johtavien demokraattien integraatiopolitiikasta. Eisenhower valittiin uudelleen vuonna 1956, mutta vuonna 1960 Richard Nixon hävisi niukasti John F. Kennedylle.
Yhteiskunnallinen muutos (1964–1980) Vuoden 1964 puoluekokouksessa maltilliset ja konservatiivit taistelivat puolueen hallinnasta. Konservatiivit saivat ehdolle Barry Goldwaterin, joka hävisi selvästi Lyndon B. Johnsonille. Vuonna 1968 maltilliset saivat ehdolle Richard Nixonin, joka voitti presidenttiyden niukasti. Vuosien 1964 ja 1968 vaaleissa demokraattinen etelä menetti lopullisesti merkityksensä. Sekä Goldwater että Nixon saivat etelässä vahvan aseman. 1960-luvun mustien kansalaisoikeustaistelun myötä mustien ja latinoiden ylivoimainen enemmistö siirtyi demokraatteihin ja etelävaltioiden valkoiset republikaaneihin. 1950- ja 1960-luvulla republikaanipuolue käänsi demokraattipuolueen lähes satavuotisen ylivoiman Yhdysvaltojen eteläisissä osavaltioissa, jolloin ”Deep Southin” eli ”Solid Southin” enemmistö vaihtui kansalaisoikeusliikkeen ja väestönmuutoksen myötä republikaaneille. Rotukysymyksen ohella puolueen ”eteläiseen strategiaan” kuului feminismin vastustaminen ja kristillinen oikeistolaisuus.
Vaikka Nixon valittiin uudelleen 1972, republikaanit saavuttivat kongressi-, osavaltio- ja paikallisvaaleissa vain vähän voittoja. Watergate-skandaalin seurauksen Nixon luopui virasta elokuusa 1974 ja hänen seuraajaksi valittiin Gerald R. Ford. Ford oli ensimmäinen presidentiksi nimitetty varapresidentti. Ford kuitenkin hävisi niukasti Jimmy Carterille 1976. Vuoden 1972 Roe vastaan Wade–oikeustapauksen jälkeen republikaanit ryhtyivät järjestelmällisesti vastustamaan aborttia. Aikaisemmin aborttia olivat tukeneet monet näkyvät republikaanipoliitikot.
Reaganin aika ja aktiivinen ulkopolitiikka (1980–1991)
Vuonna 1980 presidentiksi valittiin Ronald Reagan, joka oli republikaanien konservatiivien karismaattinen johtaja. Reaganin johdolla republikaanit saivat vallan myös senaattiin, jota he pitivät hallussaan vuoteen 1987 saakka. Reaganin kaudella toteutettiin suuria veronalennuksia ja Yhdysvaltojen asevoimia kasvatettiin. Reaganin henkilökohtainen suosio ja talouden elpyminen veivät Reaganin jatkokaudelle 1984. Reaganin varapresidentti George H. W. Bush valittiin presidentiksi 1988. Bushin kaudella kylmä sota päättyi, kun kommunismi romahti Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa.
Kylmän sodan jälkeen (1991–2008) Bush johti kansainvälistä liittoumaa, joka ajoi Irakin armeijan pois Kuwaitista Persianlahden sodassa. Kongressi oli kuitenkin demokraattien halinnassa ja Bush hävisi uudelleenvalinnan 1992 etelän demokraatille Bill Clintonille. Clintonin laskeneen suosion vuoksi republikaanit voittivat vuoden 1994 välivaalit ja saivat kongressin molemmat kamarit hallintaansa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1954. Republikaanit ryhtyivät välittömästi toimeen maan hyvinvointijärjestelmän uudistamiseksi ja budjettivajeen pienentämiseksi.
Vuonna 2000 Texasin kuvernööri George W. Bush voitti presidentinvaalit. Republikaanit saivat myös enemmistön kongressin molempiin kamareihin. Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen vuonna 2001 Bushin suosio kasvoi, minkä ansiosta republikaanit saivat senaatin takaisin ja voittivat edustajainhuoneen 2002. Vuonna 2004 Bush valittiin uudelleen. Vuoden 2006 välivaaleissa republikaanit menestyivät kuitenkin huonosti, mikä johtui suurelta osin Irakin sodan kasvaneesta vastustuksesta. Vuoden 2008 vaaleissa republikaanien ehdokas John McCain hävisi demokraattien Barack Obamalle ja demokraatit saivat vuorostaan enemmistön kongressin molempiin kamareihin.
Puolueen lähihistoria (2008–)
Republikaanit saivat vuoden 2010 välivaaleissa edustajainhuoneen hallinnan ja pienensivät selvästi demokraattien enemmistöä senaatissa. Vaaleja pidettiin laajalti kansanäänestyksenä Obaman hallinnon poliittisesta ohjelmasta. Vaaleja leimasi huoli talousvaikeuksista ja korkeasta työttömyydestä sekä kasvava teekutsuliike, jonka kannattajat vastustavat yleisesti liiallista verotusta ja suurta hallintoa. Teekutsuliikkeen ehdokkaat menestyivät vaihtelevasti vaaleissa. Osa liikkeen ehdokkaista syrjäytti puolueen suosimat ehdokkaat.