Haukipudas on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Se liittyi vuoden 2013 alussa kolmen muun kunnan kanssa osaksi Oulun kaupunkia.
Kunnassa asui lakkauttamishetkellä ihmistä. Sen pinta-ala oli km², josta km² oli merialueita ja km² sisävesiä. Väestötiheys oli asukasta/km². Haukiputaan naapurikunnat olivat Hailuoto, Ii, Kiiminki, Oulu ja Yli-Ii. Kiiminkijoki laskee Perämereen Haukiputaalla.
Nimensä Haukipudas on saanut Vahtolanlahdesta Martinniemeen virranneen putaan mukaan. Maankohoamisen takia pudas alkoi 1500-luvulla umpeutua. Ruohottuva uoma houkutteli putaaseen haukia.Ervasti-Julku & Asunmaa, 1986, s. 16
Historia Jo varhain keskiajalla runsaslohinen Kiiminkijoki houkutteli erämiehiä asettumaan pysyvästi jokisuistoon. Niinpä Haukiputaan ja Kellon alueelle rannikon tuntumaan syntyi useiden kymmenien talojen muodostamaa kyläasutusta. Valtaosa asukkaista oli kotoisin Lounais- ja Länsi-Suomesta. Myös Venäjän karjalaiset yrittivät saada Pohjanmaan rannikkoa haltuunsa ja hävittivät useilla valtausretkillään pahoin asutusta. Ruotsin valta kuitenkin lujittui vähitellen alueella pysyvän suomalaisasutuksen myötä. Haukiputaan-Kellon alueelle muutti 1500-luvun jälkipuolella myös jonkin verran savolaisia uudisasukkaita. Vuonna 1548 Kellossa oli 30 ja Haukiputaalla 18 taloa. Taloluku kasvoi hitaasti ja vuonna 1770 taloja oli vain 88. 1900-luvun alussa taloja oli 342, minkä lisäksi pitäjässä oli viitisenkymmentä torppaa.
pienoiskuva|vasen|Haukiputaan kirkko ja kellotapuli.Hallinnollisesti Haukiputaan ja Kellon kylät kuuluivat 1300-luvulla perustettuun Iin pitäjään. Kello oli tuohon aikaan Haukiputaan seudun merkittävin kylä. Se mainitaan Vatikaanissa 16. elokuuta 1488 päivätyssä asiakirjassa Iin anneksina. Kellosta ja Haukiputaasta tehtiin vuonna 1630 Iin kappeli ja vuoteen 1646 mennessä tai kenties jo hieman aiemmin rakennettiin Haukiputaalle kirkko. Se purettiin nykyisen kirkon valmistuttua 1762. Tämän yli kaksisataavuotiaan puukirkon kattoholveja ja seiniä koristavat Mikael Toppeliuksen arvokkaat 1770–1790-luvuilta peräisin olevat maalaukset. Seurakunta oli Kiimingin kappelina vuosina 1838–1873, minkä jälkeen perustettiin Haukiputaan itsenäinen seurakunta. Haukiputaan kunta perustettiin jo vuonna 1866.
Maatalous sekä lohen, siian ja silakan pyynti olivat pitkään väestön pääelinkeinot. Laivanrakennusta ryhdyttiin harjoittamaan 1600-luvulla. Haukiputaan ensimmäinen suursaha oli Kiiminkijoen varteen perustettu Maunun saha (1863–1908). 1800-luvun lopussa perustettiin myös Halosenniemen saha, joka toimi vuoteen 1950 saakka. Santaholman saha oli toiminnassa vuosina 1914–1968. Martinniemen saha toimi vuosina 1905-1988. Nykyisin vanhalla saha-alueella toimii Martinniemi Timber Oy. Sahojen ansiosta Haukipudas muuttui tärkeäksi teollisuusalueeksi, sahapitäjäksi.
Haukipudas menetti 1960-luvun alueliitoksissa ison osan alueestaan ja asukkaistaan Oulun kaupungille. Ouluun liitettiin vuoden 1961 alussa Kuivasjärven kylä, jossa oli tuolloin noin 700 asukasta. Haukiputaan ja Oulun rajalle Pateniemen sahan ympäristöön oli kasvanut teollisuusyhdyskunta. Pateniemen asukkaista noin 2 000 allekirjoitti keväällä 1963 kirjeen, jossa ehdotettiin Herukkaojan eteläpuolisen alueen liittämistä Ouluun. Haukiputaan kunta ja Oulun kaupunki neuvottelivat yhteisymmärryksessä Pateniemen alueen liittämisestä sopimuksen, jossa Oulu muun muassa suostui ottamaan vastatakseen kolmasosan Haukiputaan kunnan veloista ja sijoittamaan liitosalueen työntekijät kaupungin palvelukseen. Valtioneuvoston päätöksellä Pateniemen alue liitettiin Ouluun 1. tammikuuta 1965. Kun Oulujoen kunta 1965 lakkautettiin, liitettiin osa Korvenkylästä ja Oulunsuusta Haukiputaaseen.
Kun vuonna 1965 etsittiin aluetta Oulun yliopiston uudelle kampustyyliselle yliopistoalueelle, yhtenä vaihtoehtona nykyiselle Linnanmaan kampukselle oli Haukiputaan Virpiniemi. Virolaisen hallitus teki pääministerin johdolla päätöksen kampusalueen rakentamiseksi Virpiniemeen. Haukiputaalla ehdittiin jo juhlia yliopiston tulemista, mutta eduskunta päätti kuitenkin toisin.
Maantiede Luonto Näkymä Haukiputaan Virpiniemen mäkihyppytornin huipulta merelle.|left|thumb|200px Haukipudas on tasaista lakeutta ja tasankoa, joka on kohonnut merestä varsin myöhään. Luonnonoloiltaan Haukipudas jakautuu kahteen osaan. Haukiputaan länsiosa kuuluu Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan jokimaahan ja Yli-Iin ja Kiimingin väliin pistävä itäpuoli nevalakeuteen. Länsiosa on metsäisempää ja käsittää enemmän peltoa kuin itäosa.
Kallioperältään Haukipudas kuuluu karjalaiseen liuskevyöhykkeeseen. Eteläosassa vallitsevat kvartsi-maasälpäliuskeet ja pohjoisessa fylliitti ja kiilleliuskeet. Idässä on melko laaja kvartsiittialue. Yleisin maalaji on moreeni, joka sisältää paikoin runsaasti suurikokoisia kiviä. Haukiputaan alueella on kolme pitkittäisharjulaaksoa. Lounaisin kaartuu kirkon eteläpuolelta Kalimenojan varteen, Kiimingistä ulottuu yksi harjujako Kiiminkijoen varteen ja kolmas harjujakso kulkee idässä Martimojoen alueella. Hiekkamaita on myös rannikolla, etenkin Isollaniemellä. Virpiniemen retkeily- ja ulkoilualueella on pieniä lentohiekkadyynejä. Kiiminkijokisuulla joen pohjoispuolella Kurtinhaudan ranta-alueella on vanhoille hiekkadyyneille kasvanut rantametsä, joka on suosittua virkistys- ja ulkoilualuetta. Savea ja hiesua on Haukiputaan alueella vähän.
Pääosa Haukiputaasta on loivaa tasankoa. Maaston korkeus meren pinnasta mitattuna vaihtelee 10–20 metrin välillä. Martimojoen alueella maasto kohoaa 50 metrin tasolle ja muuttuu samalla epätasaisemmaksi. Rannikon korkein kohta on Isonniemen Runtelin harju. Se kohoaa melko jyrkkänä 34,5 metrin korkeuteen vain 400 metrin päässä rannasta ja erottuu selvästi muuten tasaisen laakeasta maisemasta. Rannikon edustalla ovat muun muassa Kraaselin, Kotakarin ja Hietakarin saaret. Kalimeenojan Kalimeenkylällä Haukiputaalla.|thumb|350px Haukiputaan päävesistö on Kiiminkijoki, joka laskee entisen Kiimingin kunnan puolelta Haukiputaan keskiosien kautta kirkonkylän pohjoispuolitse mereen. Joki meanderoi, kiemurtelee paikoin voimakkaasti ja tulva-aikana monet vanhat uomat joutuvat veden valtaan. Kiiminkijoen suu on muuttunut huomattavasti viimeisten sadan vuoden aikana, sillä jatkuva maankohoaminen ja joen mukanaan tuomat lietteet ovat muuttaneet monet entiset lahdet ja salmet pajuttuneiksi rantaniityksi. Kiiminkijoen vielä kahlitsemattomista koskista huomattavimmat ovat Jalo-, Jokelan-, Kärppä-, Allikko-, ja Puuperänkoski. Kalimenoja virtaa Haukiputaan etelärajan tuntumassa ja laskee Kellon eteläpuolitse Perämereen. Martimojoki virtaa Haukiputaan itäosien suomaiden halki kaakosta luoteeseen ja laskee Yli-Iin puolella Iijokeen. Rannikkovyöhykkeellä on maatalouden edistämiseksi tehty laajoja suokuivatuksia ja lukuisia järvienlaskuja. Laskettuja järviä ovat muiden muassa Iso Liesjärvi, Heikistö, Utalampi, Isolahti, Hetejärvi ja Rautionlahti.
Haukiputaan kasvillisuuden yleisluonne on varsin karu. Moreeni- ja harjualueet ovat mäntyvaltaisia kuivia kangasmetsiä. Monin paikoin entiset viljelysalueet ovat muuttuneet lehtipuuvaltaiseksi korveksi. Kiiminkijoen varressa on pieniä tulvaniittyjä. Haukiputaan länsiosassa on suota noin 30–40 prosenttia maa-alasta, mutta idässä soiden osuus on jo yli 60 prosenttia. Rautatien itäpuoliset suoalueet ovat etupäässä rämeitä ja osittain nevoja.
Perämeren saaria Haukiputaan edustalla Hanhikari, Hietakari, Hoikka-Hiue, Iso-Hiue, Iso-Miehikkä, Isonkivenletto, Kaasamatala (Hiuvet), Kattilankalla, Kellon Kraaseli, Kintasletto, Kotakari, Kriisinkivi, Kropsu, Laitakari, Lemmonletto, Länsiletto, Lönkytin, Mustakari, Mustakari (Martinniemi), Nimetön, Pallonen, Pensaskari, Pikku-Miehikkä, Pulkkisenmatala, Puukkoletto, Rapakari, Rivinletto (Kaasamatala), Santapankki, Satakarinletto, Ulko-Pallonen, Välikari, Väliletto, Ykskivi, Äijänkumpele.
Talous ja elinkeinot Haukipudas tunnetaan sahapitäjänä, vaikka varsinaisia suursahoja ei Haukiputaalla enää toimikaan. Haukiputaan ensimmäinen saha oli Maunun saha, joka aloitti vesivoimakäyttöisenä vuonna 1863 ja muutettiin höyrysahaksi vuonna 1882.
Vanhin Haukiputaan höyrysahoista oli Pateniemen saha, joka perustettiin vuonna 1873.Ervasti-Julku & Asunmaa, 1986, s. 28–29. Nykyisin Pateniemen alue kuuluu Oulun kaupunkiin. Muita Haukiputaalla toimineita sahoja ovat olleet Martinniemen saha, joka oli yksi maan suurimmista, Halosenniemen saha ja A. Santaholma Oy:n omistama Jokirannan saha KiiminkijokisuullaErvasti-Julku & Asunmaa, 1986, s. 29–31.. Martinniemen sahan tuotteita lähti maailmalle sekä meritse että maitse Martinniemen pistorataa pitkin. Nykyisin vanhalla saha-alueella toimii Martinniemi Timber Oy. pienoiskuva|vasen|Martinniemen vanha saha vuonna 2009. Suursahaksi ja merkittäväksi työllistäjäksi kasvanut Martinniemen saha perustettiin vuonna 1905, jolloin se toimi Granfeltin sahan nimellä. Myöhemmin omistaja ja nimi vaihtui monia kertoja. Viime vaiheessa suursaha toimi Rauma-Repolan Martinniemen tehtaiden nimellä ja työllisti enimmillään 1 300 henkeä. Lyhyen aikaa ennen sahan lopullista lopettamista sahaajana oli Vapo. Martinniemen tehtaat olivat Haukiputaan kunnan suurin työllistäjä.
Puutavaran sahauksen lisäksi Rauma-Repola Oy:n Martinniemen tehtailla valmistettiin sodan jälkeen puutaloja ja Laitakarissa sijaitsevassa Martinniemen puuhiomossa tehtiin paperimassaa. Tehtailla oli oma höyryvoimala. Sähköä tuotettiin sahaus- ja kuorimojätteitä polttamalla myytäväksi asti. Puuhiomon ja voimalan rakennukset ovat arvokkaita 1920-luvun teollisuusrakennuksia ja ne ovat suojeltuja. Voimalaitoksen 72 metriä korkea, kauas Perämerelle näkyvä piippu on purku-uhan alainen. Kyläläiset toivovat sen säilyttämistä sahaustoiminnan muistomerkkinä.
Jatkosodan aikana Neuvostoliitto yritti pommittaa ainakin kerran, eräiden tietojen mukaan kaksi kertaa, Martinniemen tehtaita, mutta pommit putosivat pääosin tehdasalueen ulkopuolelle Kurtinhaudan eturannalle aiheuttamatta muita kuin aineellisia vahinkoja.
Martinniemessä oli laivaliikennettä ja puutavaran ulosvientiä 1800-luvun loppupuolelta 1970-luvulle asti. Enimmillään kävi lastia noutamassa 1960-luvun alkupuolella yli 200 laivaa vuodessa. Laivat lastasivat sahatavaraa, jonkin verran myös propseja ja paperimassaa. Lastaus tapahtui redillä Kiiminkijokisuun ulkopuolella. Kylällä oli oma luotsiasema Mustakari-saaressa, jonne rakennettiin pengertie.
Martinniemen redin kautta vietiin ulos sahatavaraa myös A. Santaholma Oy:n Jokirannan sahalta. Puutavara kuljetettiin Santaholmalta ja Rauma-Repolasta redillä oleviin laivoihin hinaajien vetämillä proomuilla. Redilastauksen päätyttyä vientitoimintaa oli vielä Rauma-Repolan tehtaiden omassa satamassa, joka avattiin vuonna 1970. Satama oli eräs Perämeren merkittävimmistä satamista toiminta-aikanaan 1970-luvulla.
Martinniemen tehtaiden ympärille kasvoi suurehko taajaväkinen teollisuusyhdyskunta, jonka asukasluku kipusi 1960-luvulla viiteen tuhanteen. Asukkaiden työpaikkoina olivat lähes yksinomaan Martinniemen tehtaat ja vilkas satama. Martinniemi oli Haukiputaan kunnan suurin kylä, jonka palveluvarustus oli monipuolinen kauppoineen, pankkeineen, ravitsemusliikkeineen, elokuvateattereineen, monine tanssipaikkoineen, apteekkeineen ja lääkärin vastaanottoineen.
Sahojen rakentaminen muutti Haukiputaan maanviljelyspitäjästä teolliseksi maalaiskunnaksi, joka 1950-luvulla oli Suomen maalaiskunnista toiseksi teollistunein Harjavallan jälkeenHäkkilä, 1995, s. 90..