Mirus-patteri () oli Guernseyn saarella Saint Peter Portin ja Saint Saviourin kylien alueilla sijainnut järeä rannikkotykistöpatteri, joka kuului toisen maailmansodan länsirintaman miehitettyjen alueiden rannikkoja kiertäneeseen Atlantin valliin. Patteri oli aseistettu neljällä Obuhovin 12 tuuman 52 kaliiperin merikanuunalla, jotka olivat päätyneet saksalaisille.
Alun perin Venäjän keisarilliselle laivastolle rakennettu taistelulaiva Imperator Alexander III oli päätynyt Venäjän vallankumouksessa Ranskan Tunisiaan, missä se riisuttiin aseista ja romutettiin vuonna 1935.
Suomalaiset kiinnostuivat ranskalaisten haltuun päätyneistä tykeistä sodan uhatessa. Niiden hankinnasta neuvoteltiin, jolloin Ranska luovutti putket lopulta vastikkeettomana aseapuna. Ne laivattiin kolmeen rahtialukseen Suomeen toimitettavaksi.
Yksi aluksista, Nina, jäi Bergenissä Norjaa miehittäneiden saksalaisten haltuun. Saksalaiset ottivat tykinputket sotasaaliiksi. Ne siirrettiin Esseniin kunnostettaviksi ennen toimitusta Guernseylle, mistä niistä rakennettiin alkuun Nina-patterina () tunnettua järeää tykistöpatteria marraskuussa 1941. Patteri saatiin ampumakykyiseksi kesäkuuhun 1942 mennessä, minkä jälkeen se osallistui joitakin kertoja sotatoimiin. Patteri oli Kanaalisaarten järein, ja sen kantama oli 51 kilometriä.
Kanaalisaarten miehityksen ja toisen maailmansodan päätyttyä saksalaisten asemiinsa jättämät tykit purettiin 1950-luvun alussa. Osa tykkiasemien betonisista kantalinnoitteista on kuitenkin säilynyt.
Historia Sotasaalistykkien tausta
Saksalaiset kaappasivat neljää 12-tuumaista Obuhov-tykkiä kuljettaneen rahtialuksen Norjan rannikolla keväällä 1940. Putket olivat peräisin alun perin Venäjän keisarilliselle laivastolle rakennetusta taistelulaiva Imperator Alexander III, joka oli päätynyt Ranskan hallinnoiman Tunisian Bizertaan Venäjän vallankumouksessa. Bizertassa alus oli riisuttu aseista ja romutettu lopullisesti vuonna 1935.
Tykeistä oli käyty ensin kauppaa niistä kiinnostuneiden suomalaisten kanssa, mutta Ranska päätyi lopulta luovuttamaan kaikki 12 tykkiä vastikkeettomana aseapuna Suomeen. Putket lastattiin kolmeen suomalaiseen rahtilaivaan, jotka lähtivät Turkuun. Raskain aluksista, Nina, sai lastikseen myös 18 raskasta Vickers-tykkiä. Alus pysähtyi matkalla Norjan Bergeniin odottamaan talvisodan loppuvaiheen tilanteen ratkeamista maaliskuussa 1940. Täällä se jäi Norjaan hyökänneiden saksalaisten miehitysjoukkojen haltuun, jolloin lastina olleet tykit päätyivät saksalaisten sotasaaliiksi.
Kehitystyö Saksassa Kaapatut järeät putket lähetettiin huollettavaksi Saksan Essenissä sijaitseville Kruppin terästehtaille, missä ne saivat mallinimen 30,5 cm K.14(r). Ensimmäinen luku oli tykkien kaliiperi (30,5 cm), toisen tarkoittaessa valmistusvuotta (1914). Sulkuihin merkatulla r-kirjaimella viitattiin tykkien alkuperämaahan, Venäjään.Partridge & Wallbridge 1983, s. 18–19.
Tykkien alkuperäinen venäläinen lavetti mahdollisti vain 15 asteen ampumakoron, mikä rajoitti merkittävästi niiden kantamaa. Matalan koron ansioista aseen joustolaite oli varsin yksinkertainen; putki pääsi perääntymään neljä metriä, eikä näin ollen aiheuttanut kovin suurta rasitusta kannatintapeille.
Saksalaiset halusivat hyödyntää sotasaalistykkien täyttä ballistista potentiaalia, mikä vaati huomattavasti suuremman ampumakoron. Uutta lavettia alkoivat kehittää Saksan laivaston esikunnan (, lyh. OKM) alaisen tykistörakentamisen toimiston (, lyh. A. Wa. B) insinöörit tiiviissä yhteistyössä Kruppin terästehtaan kanssa. Sotasaalisputkien Bettungsschiessgerüst C.40Partridge & Wallbridge 1983, s. 20–21. -lavetin pohjaksi otettiin aiemmin 30,5 cm SK L/50 -tykille kehitetty lavetti, mikä tosin vaati lopulta huomattavia muutoksia uusien putkien sovittamiseksi. Obuhov-putkille kehitetty uusi lavetti mahdollisti korottamisen -2 ja 48 asteen välillä, mutta asetti samalla huomattavasti suuremman kuormituksen aseen kannatintapeille, kun rekyyliliike lyheni. Saksalaisessa lavetissa oli sähkökäyttöinen suuntaus- ja korotuslaitteisto, ja se painoi 38 190 kilogrammaa ilman panssarointia.Partridge & Wallbridge 1983, s. 96. Lavetin alkuperäinen panssarointi oli seuraavanlainen: edessä 150 mm, sivuilla, katossa ja takana 50 mm.
Lavettien rakentaminen käynnistyi kesällä 1941. Putkien koeammunnoista ei ole säilynyt tarkempia tietoja, ne toteutettiin suurella todennäköisyydellä Kruppin käyttämällä Meppenin ampuma-alueella.
Osien siirto saarelle Tykit lavetteineen valmistuivat lokakuuhun 1941 mennessä, jolloin ne päätettiin sijoittaa laivaston esikunnan päätöksellä Kanaalisaarten Guernseylle. Päätöksen tekemisen jälkeen alettiin valmistelemaan logistisesti suurta siirto-operaatiota Kanaalisaarille. Suunnitteluun kuuluivat kuljetusreitin varren kahden sataman tarkastukset sekä Guernseyn saaren maantiekuljetusreittien suunnittelu, joista jälkimmäiset osoittautuivat etenkin suureksi haasteeksi.Partridge & Wallbridge 1983, s. 22–23.
Tykinputket ja lavetit kuljetettiin junalla miehitetyn Ranskan Saint-Maloon, mistä ne laivattiin yksitellen Georges-nimisellä proomulla Saint Peter Portin satamaan Guernseyllä. Kymmenien tonnien painoisten tykinosien siirtelyä varten saarelle hinattiin marraskuun 1941 lopulla Le Havren satamasta hollantilaisvalmisteinen sadan tonnin nostokapasiteettinen kelluva nosturi.
Tykkien osat olivat merikuljetusten aikana altteimmillaan vihollisen tuhoamisyrityksille, mikä johti niitten toteuttamiseen hyvin vaivihkaisesti. Kuljetuksista ei esimerkiksi etukäteen tiedotettu Saint-Malon satamahenkilökuntaa. Tykkien osien siirto vei kuukausia: ensimmäiset saapuivat Guernseylle joulukuussa 1941, minkä jälkeen kuljetuksia tehtiin aina maaliskuun 1942 lopulle.Partridge & Wallbridge 1983, s. 24–25.
Saint Peter Portin satamassa osat nostettiin proomusta 12-akseliselle trailerille, joka oli toimitettu Kanaalisaarille juuri tykkipatterien osien kuljetuksia varten. Traileria veti kävelyvauhtia saaren läpi neljä 12-tonnista Sd. Kfz 8 -puolitela-ajoneuvoa. Kuljetusreitin varren tiestölle oli paikoitellen tehty muutostöitä, jotta osia kuljettanut ajoneuvokolonna pystyisi välttämään teräviä käännöksiä.
Lavetit ja tykinputket asennettiin asemiinsa kahdella Ardeltin valmistamalla siirrettävällä 75 tonnin nostokapasiteettisella portaalinosturilla, jotka oli tuotu Guernseylle juuri raskaiden tykkiasemien rakentamista varten.Partridge & Wallbridge 1983, s. 30–31. Pääaseiden rakennustyöt Alkuvaihe Guernseyn järeän rannikkopatterin sijoituspaikan tiedustelu oli käynnistynyt loppukesästä 1941. Alueen esivalmistelut oli aloitettu marraskuussa. Tykit oli päätetty ryhmittää Saint Saviourin ja Saint Peterin kylien rajalle Frie Baton, Route de Clos Landais, L’Erée ja Les Paysans -teiden muodostaman kolmion sisälle.Partridge & Wallbridge 1983, s. 34–35. Patterin neljä järeää asemaa oli sijoitettu kahdelle eri korkeudelle maastoon. Tykit 1 ja 4 olivat 38 metrin korkeudella, tykkien 2 ja 3 ollessa 46 metrin korkeudella.Partridge & Wallbridge 1983, s. 42–43.
Saksalaiset antoivat saarten siviilihallinnolle () käskyn patterialueen maiden pakko-otosta. Maa-alueet ja niillä sijainnut omaisuus siirtyivät saksalaisten haltuun, jotka käyttivät niillä sijainneita asuinrakennuksia muun muassa saarelle saapuneiden upseerien majoittamiseen. Osan patterialueen alkuperäisestä väestöstä annettiin asua kodeissaan tykkiasemien rakennustöiden ajan, mutta siirrettiin valmistumisen jälkeen muualle.
Alue siirtyi saksalaisten sotilaspoliisien valvontaan, minkä seurauksena sille johtava tiestö suljettiin vähitellen ja liikkuminen muutettiin rajoitetuksi.
Nina-patteri () -työnimellä tunnettu Guernseyn järeä patteri oli projektina valtava, eivätkä Saksan asevoimien omat rakentamisresurssit riittäneet sen toteuttamiseen. Patterin rakentamisesta vastasi muita miehitettyjen alueiden suurskaalan rakennusprojekteja hoitanut Organisation Todt (OT). Berliinistä johdetulla OT:lla oli miehitetyillä alueilla useita alueellisia toimistoja, joiden kautta se hallinnoi muun muassa Atlantin vallin rakennustöihin tarvittuja materiaalitoimituksia ja työvoimaa.Partridge & Wallbridge 1983, s. 38–39.
Todtin ensimmäinen tehtävä Guernseylle saapumisen jälkeen oli perustaa tarvittavat yhteydet työvoiman ja rakennusmateriaalin kuljetuksia varten. Urakan ajaksi patterin tykkiasemien lähelle tarvittiin myös varasto- ja asuintiloja, jotka sijoitettiin uuteen Lager Westmarkin työleiriin.Partridge & Wallbridge 1983, s. 40–41.
Patteria rakentamaan tuotiin runsaasti ulkomaalaista työvelvollisuudella alueelle käskettyä työvoimaa, joiden lisäksi työmaalla työskenteli jonkin verran paikallisia guernseyläisiä. Paikalliselle työvoimalle maksettiin 28 reichsmarkin palkkaa viiden ja puolen päivän työviikoista. Saarelaisten työmoraali ei ollut kovin korkea; materiaalikuljetuksia ajamaan otetut guernseyläiset muun muassa karkasivat joulun aikaan tehtävistään. Saksalaiset rankaisivat karkureita 50 reichsmarkin sakoilla, mistä huolimatta henkilöt saivat jatkaa työskentelyä samoissa tehtävissä.Partridge & Wallbridge 1983, s. 42–43.
Tykkiasemien rakentaminen Tykkiasemat oli suunnitellut Organisation Todtin tekninen henkilöstö yhdessä OKM:n tykistörakentamisen toimiston ja Kruppin insinöörien kanssa. OT:n Lorientin toimistolla työskennellyt diplomi-insinööri Fritz Bihler siirrettiin Guernseylle tammikuussa 1942 valmistelemaan tykkiasemien rakennepiirustuksia ja valvomaan asemien rakennustöitä.
Aseman rakentaminen alkoi kaivuutöillä, jossa niiden paikalta poistettiin maata ja kalliota kaivinkonein ja räjäyttämällä. Aseman valutyöt käynnistyivät bunkkeriosan lattian muodostaneen osissa valetun betonilaatan ja tykkitornin pyöreän betoniperustan valamisella. Lattialaatan ja tykin perustan valujen valmistuttua jatkettiin seinien muotti- ja raudoitustöihin. Tykkiasemien rakenteiden betoniraudoituksissa käytettiin 12 millimetrin terästangoista tehtyä verkkoa. Betonikattoa vahvistamaan asennetut teräslevyt ja -palkit tuettiin katon valamisen ajaksi rakennuksen sisälle asennetuilla puutelineillä. Tykkiasemat valettiin vuorotyönä yhtenä jatkuvana valuna alhaalta kattoon betonimyllyjen jauhaessa yötä päivää. Valun valmistuttua ja betonin kovetuttua purettiin betonimuotit ja muut rakentamisen aikaiset tukirakenteet. Asemien katot maalattiin veden eristämiseksi bitumilla, minkä jälkeen ne peitettiin maa-aineksella.Partridge & Wallbridge 1983, s. 46–47.
Patterin rakentaminen kulutti kokonaisuudessaan noin 47 000 kuutiometriä betonia, mikä huolestutti paikallista saksalaista sotilasjohtoa, sillä rakennustöiden suuret materiaali- ja työvoimatarpeet olivat hidastaneet merkittävästi muita Guernseyn linnoitusprojekteja.Partridge & Wallbridge 1983, s. 50–51.
Britannian kuninkaalliset ilmavoimat (RAF) tekivät tasaisin väliajoin tiedustelulentoja patterialueen yli sen rakennustöiden etenemisen seuraamiseksi. Neljän pääaseen asemat, patterialueen muut avustavat rakennukset ja sen raja-aita olivat helposti tunnistettavissa maastossa, sillä saksalaiset eivät pyrkineet millään tapaa niiden piilottamiseen rakennusvaiheen aikana. Alueelle ei jälkeenpäin myöskään rakennettu valeasemia oikeiden tunnistamisen vaikeuttamiseksi.
Tykkiasemat valmistuvat