Suomen metsätalous käsittelee Suomen valtion alueella harjoitettavaa metsätaloutta. Suomessa on metsää noin 230 000 neliökilometriä eli 78 prosenttia pinta-alasta. Metsien osuus pinta-alaan suhteutettuna on Euroopan valtioista suurin ja maailman valtioista kymmenes.
Suomen metsien lajiston laajuus vaihtelee kasvupaikan mukaan; esimerkiksi lajimäärä on boreaalisissa havumetsissä pienempi kuin monimuotoisimmissa lehtometsissä. Suomen metsien yleisimmät puut ovat mänty, ja metsäkuusi.. Muita yleisiä lajeja ovat hieskoivu, rauduskoivu, kotipihlaja, haapa, harmaaleppä, tervaleppä, raita ja kataja. Etelä-Suomessa esiintyy myös jaloja lehtipuita (metsävaahtera, metsälehmus, tammi, saarni, vuorijalava ja kynäjalava).
Metsänhoitoyhdistyksien pakkojäsenyys poistui vuoden 2014 alussa ja metsänhoitomaksun kerääminen veromuotoisena poistui vuoden 2015 alusta.
Kasvaneet puut myydään usein ostajille, kuten metsäteollisuudelle, mutta puun käyttömuodot vaihtelevat omakäytöstä teolliseen hyötykäyttöön. Teollisuuteen myytyä puuta käytetään yleisimmin sellun- ja paperinvalmistuksen raaka-aineena sekä puutavaran tuotannossa. Puusta voi tehdä myös puupolttoaineita, kuten polttopuita ja pellettejä. Tähän tarkoitukseen käytetään yleensä puuta, joka ei käy teollisuuden käyttöön esimerkiksi pienen läpimitan tai huonon runkomuodon vuoksi. Hakkuutähteitä hyödynnetään energiaksi joillakin alueilla; kantojen korjuu on alueellisesti ja ajallisesti vaihtelevaa.
Rahatalous Metsätalous on sanansa mukaisesti taloudellista toimintaa, jolla tuotetaan uusiutuvaa raaka-ainetta metsäteollisuuden ja energiateollisuuden käyttöön. Hyvä metsänhoito voi parantaa puun laatua ja taloudellista tuottoa, mutta tulos riippuu myös markkinaolosuhteista ja omistajan tavoitteista. Investointien kannattavuuslaskennassa käytetään yleisesti investointikustannusten diskonttausta eli tulevaisuudessa saatavien tulojen siirtämistä nykyaikaan.
Satojatuhansia suomalaisia omistaa metsää ja monet saavat metsätaloudesta tuloja, mutta saatujen tulojen suuruus vaihtelee huomattavasti. Esimerkiksi vuonna 2018 bruttokantorahatulot olivat noin 2,66 miljardia euroa; ajantasaisemmat tiedot löytyvät tilastolähteistä.
Suunnittelu Metsänhoidon järjestelmällisyyttä helpottaa metsäsuunnitelma. Se sisältää kartan metsäalueesta, metsäalueen jaon kuvioihin, käsittelyehdotukset kullekin kuviolle sekä ennusteen metsikön tulevasta kasvusta, kehityksestä sekä tuotoksesta. Kuviolla tarkoitetaan metsikköä, joka on iältään, puulajiltaan ja kasvupaikkatyypiltään samankaltaista, eli jolle voidaan ehdottaa yhtä ja samaa käsittelyvaihtoehtoa. Kuviot on numeroitu. Metsänhoidollisia toimenpiteitä suunnitellaan yleensä kuvioittain, mutta poikkeuksia (esim. säästöpuuryhmät, pienaukot, pienemmät toimenpiteet) tehdään tarpeen mukaan. Metsäsuunnitelmien suositeltu päivitysväli vaihtelee; käytännössä suunnitelmia tehdään usein useiksi vuosiksi ja niitä suositellaan päivitettäväksi tarpeen mukaan.
Uudistaminen
Metsänhoitoon kuuluvat jaksollisessa kasvatuksessa metsikön kehitysvaiheen mukaiset toimenpiteet, kuten maanmuokkaus, puiden istutus tai kylvö, luontaisen uudistumisen hyödyntäminen, taimikon varhaishoito ja perkaus, ensiharvennus, myöhemmät harvennukset sekä uudistushakkuut. Uudistushakkuun jälkeen huolehditaan uuden puuston syntymisestä joko istuttamalla taimia, kylvämällä tai jättämällä siemenpuita hakkuualueelle. Luontaisessa uudistamisessa taimien syntymistä voidaan edistää rikkomalla metsämaan pintarakenne siten, että siemenpuista varisevat siemenet päätyvät kivennäismaahan.
Metsälaki ja sitä täydentävät säädökset asettavat vähimmäisvaatimuksia metsän uudistamiselle ja uudistamisen aikataululle, kun taas käytännön toteutus perustuu metsänhoitosuosituksiin, paikallisiin olosuhteisiin ja metsänomistajan tavoitteisiin.
Ojitus ja metsäautotiet Metsätalouteen kuuluvat myös soistuvien metsien ja soiden ojitus ja kunnostusojitus, sekä metsäautoteiden rakentaminen ja niiden kunnossapito. Suomessa on laaja metsäautotieverkosto suhteessa metsäalueisiin, ja sen rakentamista on tuettu ja tuetaan verovaroin metsätalouden kannattavuuden parantamiseksi. Ojituksia Suomessa on tehty runsaimmin 1970-luvulla. Metsien kasvatuksen ekologinen kestävyys on aihe keskustelulle; tutkimukset ja seurannat ovat nostaneet esiin sekä parannuksia että haasteita eri indikaattoreissa. Esimerkiksi turpeen ravinnevarat hiipuvat karuimmilla suotyypeillä nopeasti. Tuhkalannoitus on joissakin tutkimuksissa todettu tehokkaaksi tietyissä oloissa turvemailla, mutta sen ympäristövaikutukset ja soveltuvuus riippuvat paikallisista olosuhteista
Neuvonta Metsänomistajan neuvojaksi ja toimenpiteiden tekijäksi on perustettu metsänhoitoyhdistyksiä. Samoja tehtäviä suorittavat myös monet yritykset. Valtion viranomaisina toimivat alueelliset metsäkeskukset neuvovat, ohjaavat ja valvovat metsissä tapahtuvaa taloudellista toimintaa.
Metsän rinnakkaiskäyttö
Suomessa metsätalouden harjoittamisessa on pyritty siihen, että metsien käyttö ei rajoittuisi yksinomaan puuntuotantoon, vaan metsiä voitaisiin hyödyntää samanaikaisesti useisiin tarkoituksiin. Metsän rinnakkaiskäytöllä tarkoitetaan metsien käyttöä esimerkiksi puuntuotantoon, marjastukseen, sienestykseen, ulkoiluun ja virkistykseen siten, etteivät eri käyttötavat lähtökohtaisesti sulje toisiaan pois.
Talousmetsät ovat monille virkistyskäyttäjille helposti saavutettavia, ja niiden käyttö virkistykseen vaihtelee alueittain ja käyttäjäryhmittäin. Talousmetsissä yhdistetään usein puuntuotanto ja muut käyttötarkoitukset, kun taas suojelualueilla metsien käyttöä ohjaavat ensisijaisesti suojelutavoitteet, ja sallitut toiminnot vaihtelevat suojeluluokan mukaan.
Matkailualueilla metsien rinnakkaiskäyttöön liittyy usein yhteistyö metsänomistajien ja matkailutoimijoiden välillä. Esimerkiksi matkailureittejä voidaan suunnitella yhdessä, ja talviaikaan metsäautoteitä saatetaan käyttää sovitusti matkailutoimintaan, kuten ohjelmapalveluihin.
Metsätalouden kestävä kehitys
Suomen metsätaloudessa alettiin 1990-luvulla kiinnittää aiempaa enemmän huomiota metsäluonnon monimuotoisuuden vähenemiseen. Tämän seurauksena metsien käsittelyä on ohjattu lainsäädännön, sertifiointijärjestelmien, metsänhoitosuositusten ja koulutuksen avulla siten, että luonnon monimuotoisuutta pyritään huomioimaan talousmetsissä aiempaa systemaattisemmin. Toimenpiteitä ovat muun muassa säästöpuiden ja lahopuun jättäminen, arvokkaiden elinympäristöjen huomioiminen sekä käsittelymenetelmien monipuolistaminen.
Kansalliset seurannat ja uhanalaisarvioinnit osoittavat, että joillakin monimuotoisuutta kuvaavilla indikaattoreilla on havaittu myönteistä kehitystä, mutta monien metsälajien elinympäristöjen tila on edelleen heikentynyt, erityisesti vanhoissa metsissä ja lehtometsissä. Vuoden 2019 uhanalaisarvioinnin mukaan metsät ovat edelleen merkittävin uhanalaisten lajien elinympäristö Suomessa, ja metsien käsittely on keskeinen uhanalaisuuden syy useille lajeille.
Suomen metsätaloudessa kestävän kehityksen tavoitteet pyritään huomioimaan taloudellisesta, ekologisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta, mutta eri tavoitteiden yhteensovittaminen ja vaikutusten arviointi ovat jatkuvan keskustelun ja tutkimuksen kohteena.
Ekologinen kestävyys Ekologinen kestävyyden huomioiminen on tullut metsätalouteen viime vuosikymmeninä. Nykyisissä metsänhoidon suosituksissa on 1990-luvulta lähtien pyritty ohjaamaan metsänomistajia käsittelymenetelmiin, joista koituisi vähemmän haittaa metsäluonnolle ja sen monimuotoisuudelle. Nykyiset suositukset sisältävät monipuolisesti erilaisia käsittelytapoja, joilla voidaan muun muassa parantaa monimuotoisuudelle tärkeitä rakennepiirteitä hakkuiden yhteydessä. Suosituksia on tehty erilaisiin olosuhteisiin ja eri lajeja ajatellen. Esimerkiksi riistametsänhoidolle on omat suosituksensa. Tätä kutsutaan talousmetsien luonnonhoidoksi. Metsälaki ja -asetus (1200/1996) sekä Luonnonsuojelulaki (1096/1996) ja -asetus (160/1997) määrittelevät vaaditun luonnonhoidon minimitason.
Talousmetsä on puuntuotannollista aluetta, jossa ihmisen toiminta vaikuttaa myös metsän lajistoon. Muutokset metsäelinympäristöissä arvioidaan ensisijaiseksi uhanalaisuuden syyksi 733 lajille ja uhanalaisista lajeista lähes kolmasosa elää metsissä. Yleisimpiä muutosten syitä ovat metsien uudistamis- ja hoitotoimet sekä vanhojen metsien, kookkaiden puiden ja lahopuun väheneminen. Metsien elinympäristöistä uhanalaisia lajeja löytyy etenkin erilaisista lehtometsistä ja vanhoista metsistä.
Metsälajistolle arvokasta lahopuuta ei talousmetsissä juuri esiintynyt aiemmin, mutta nykyään metsätaloustoimissa pyritään lisätään lahopuuta aktiivisesti mm. säästöpuuryhmien, kuolleiden puiden jättämisellä metsään sekä tekopökkelöiden tekemisellä. Lahopuun määrä toimii hyvin luonnon monimuotoisuutta kuvaavana indikaattorina, sillä kaikista metsälajeista joka neljäs on lahopuusta riippuvaisia ja uhanalaisista metsälajeista joka kolmas. Lahopuun määrän väheneminen on merkittävin metsissä elävien lajien uhanalaisuuden aiheuttaja. Etelä-Suomen oloissa luonnonmetsien lahopuun määräksi on arvioitu 60–120 m³/ha ja koko maan suojelualueiden metsä- ja kitumaalla on lahopuuta keskimäärin 13 m³/ha. Talousmetsässä on lahopuuta vain 2–10 m³ hehtaarilla.
Luonnonhoidon laadun seurannan tulosten valossa talousmetsien luonnonhoito on 20 vuoden aikana heijastellut sille lainsäädännössä ja sertifioinnissa asetettuja kriteereitä. Toisaalta luonnonhoidon taso ei suosituksista ja neuvonnasta huolimatta ole 2000-luvun alusta lähtien parantunut, vaan taso on päinvastoin laskenut 2010-luvulla. Tarkastelujakson viimeisten viiden vuoden (2014–2018) aikana luonnonhoidon taso on määrällisissä muuttujissa keskimäärin noin 20 prosenttia heikompi kuin se oli 2000-luvulla, ja lähes 30 prosenttia heikompi kuin se on ollut parhaalla viisivuotisjaksolla aikavälillä 1998–2009.
Suomessa on käytössä kaksi metsätalouden sertifiointijärjestelmää: ympäristöjärjestöjen luoman Forest Stewardship Councilin FSC ja yleisempi PEFC, joka kattaa lähes kaikki Suomen metsät.
Taloudellinen kestävyys Suomessa metsätalouden taloudellista kestävyyttä on pyritty edistämään jo 1900-luvun alkupuolelta lähtien ohjaamalla metsien käyttöä siten, että puuntuotannon edellytykset säilyvät pitkällä aikavälillä. Taloudellinen kestävyys on perinteisesti tarkoittanut sitä, että metsien hakkuut eivät ylitä puuston kasvua ja että metsien rakenne mahdollistaa jatkuvat tai ennakoitavat hakkuumahdollisuudet myös tulevilla kiertoajoilla. Joissakin metsänomistusmuodoissa on pyritty tasaisiin hakkuutuloihin soveltamalla normaalimetsän periaatetta, jossa eri-ikäisiä metsiköitä on tilalla tasaisesti ja vuotuinen hakkuumäärä vastaa keskimääräistä vuotuista kasvua. Käytännössä metsätalouden taloudellinen kestävyys riippuu metsien kasvukyvystä, markkinaolosuhteista, metsänomistajien tavoitteista sekä metsänhoidon ja -käytön valituista menetelmistä.
Sosiaalinen kestävyys Metsätalouden sosiaalinen kestävyys liittyy metsien käytön vaikutuksiin paikallisiin yhteisöihin, työllisyyteen ja elinkeinoihin sekä ihmisten mahdollisuuksiin käyttää metsiä virkistykseen ja hyvinvoinnin lähteenä. Metsätalous ja siihen liittyvä teollisuus ovat monilla alueilla merkittäviä työnantajia ja kunnallistalouden tukijoita. Metsien virkistyskäyttö, kuten ulkoilu, marjastus ja sienestys, on Suomessa laajaa, ja sitä tukevat jokaisen oikeudet, jotka mahdollistavat liikkumisen ja luonnon tuotteiden keruun yksityisilläkin mailla tietyin rajoituksin. Sosiaalisen kestävyyden tarkasteluun kuuluu myös metsien käytön yhteensovittaminen eri käyttäjäryhmien tarpeiden ja odotusten kanssa.
Kulttuurinen kestävyys