Taikahuilu () (KV 620) on Wolfgang Amadeus Mozartin säveltämä kaksinäytöksinen ooppera, jonka libretto on Emanuel Schikanederin nimissä. Teos kantaesitettiin Wienin esikaupungissa sijaitsevassa Schikanederin johtamassa Freihaus-teatterissa 30. syyskuuta 1791. Taikahuilu on ensimmäinen suuri saksankielinen ooppera ja se saavutti heti suuren suosion. Taikahuilu on yksi kaikkien aikojen esitetyimmistä oopperoista ja kuuluu edelleen oopperatalojen vakio-ohjelmistoon. Taikahuilun musiikki sisältää monenlaisia aineksia kansanomaisista lauluista vaativiin koloratuuriaarioihin.
Oopperan tapahtumat sijoittuvat myyttiselle, sadunomaiselle tasolle. Tapahtumapaikkoina ovat Yön kuningattaren hallitsema metsä ja Sarastron hallitsema Viisauden temppeli. Prinssi Tamino lähtee Yön kuningattaren palveluksessa pelastamaan tämän tytärtä Paminaa pahalta Sarastro-velholta. Viisauden temppelissä hänelle selviää että Sarastro onkin vanginnut Paminan pelastaakseen hänet pahalta äidiltään. Lopuksi rakastavaiset Tamino ja Pamina vihitään Viisauden temppelin mysteereihin.
Oopperan synty Freihaustheaterissa eli Theater auf der Wiedenissä esitettiin näyttäviä tehosteita, eksotiikkaa ja fantastisia satuaiheita sisältäviä spektaakkeleita (, konekomedia tai Alt-Wiener Zauberoper, wieniläinen taikaooppera), joita 1700-luvun lopun wieniläinen teatteriyleisö rakasti. Tultuaan teatterin johtoon 1789 alkoi Emanuel Schikaneder käyttää työryhmiä nopeuttaakseen oopperoiden tuotantoja. Schikaneder, joka paitsi näytteli ja lauloi, myös kirjoitti ja sävelsi. Schikanederin seurueeseen kuuluneet Benedikt Schack ja Franz Xaver Gerl sävelsivät tarvittaessa, ja Karl Ludwig Giesecke kirjoitti librettoja. Ryhmä käytti suosittuja Wielandin satuja pohjana useissa oopperoissa: marraskuussa 1789 Giesecken librettoon sävelletty Oberon pohjautui Wielandin romanttiseen runoelmaan, Der Stein der Weisen (1790) ja Der wohltätige Derwisch (1791) puolestaan Wielandin toimittamaan itämaista romantiikkaa pursuavaan Dschinnistan-kokoelmaan.Buch 2005.
Libreton synty pienoiskuva|150px|Emanuel Schikaneder Papagenon roolissa. Vuonna 1790 teatterissa kantaesitettiin Schikanederin librettoon sävelletty Der Stein der Weisen; oder, die Zauberinsel (), jonka säveltämiseen osallistuivat Schikanederin, Schackin ja Gerlin lisäksi teatterin uusi kapellimestari Johann Baptist Henneberg sekä Mozart. Alkaessaan kirjoittaa Taikahuilun librettoa Schikaneder hyödynsi Viisasten kiven materiaalia sekä Liebeskindin kirjoittamaa, Dschinnistanissa ilmestynyttä tarinaa Lulu oder die Zauberflöte (). Eräs selitys libreton juonen kääntymiseen päälaelleen toisessa näytöksessä on se, että Schikaneder oli saanut valmiiksi vain ensimmäisen näytöksen tekstin, kun kilpailevassa Leopoldstheaterissa tuli ensi-iltaan Wenzel Müllerin sävellys, Luluun pohjautuva Kaspar, der Fagottist, oder: Die Zauberzither. Koska Kaspar saavutti suuren menestyksen, ei Schikaneder uskaltanut heti tuottaa toista oopperaa, joka pohjautuisi yhtä suoraan Luluun.Krehbiel 2004.
Toisen näytöksen kuperkeikka ja Giesecken osuus Karl Ludwig Giesecken osuus Taikahuilun libreton luomisessa on kiistelty. Giesecke oli Mozartin tapaan vapaamuurari. Sarastron esikuvana pidetään Wienin loošien presidenttiä Ignaz von Bornia, joka kuoli Taikahuilun syntyaikoihin. Hildesheimer (1983) esittää, että Sarastron hahmon lisäksi myös Pamina olisi Giesecken käsialaa. Lisäksi Hildesheimer pitää Gieseckeä, joka oli tunnettu naisvihaaja, päävastuullisena libreton naisvihamielisyyteen.Hildesheimer 1983. Kerbielin (1909) mukaan Giesecke toi oopperan toiseen näytökseen aineksia vapaamuurarien salamenoista, mutta peitellyssä muodossa, sillä keisari Leopold II:n johdolla Itävallan hallinto oli alkanut suitsia vapaamuurareiden vaikutusvaltaa peläten muurariaatteiden levittävän vallankumouksellisia ajatuksia.
Toisessa näytöksessä paha velho Sarastro muuttuu hyveelliseksi tietäjäksi, ja sen sijaan että yrittäisi estää Taminon aikeet vapauttaa ryöstetty Pamina ja tuoda hänet takaisin äitinsä luo, Sarastro ottaa Taminon johtamaansa viisauden temppeliin ja vihkii tämän Isiksen mysteereihin. Kolme poikaa, jotka ensimmäisessä näytöksessä vaikuttavat olevan Yön kuningattaren palveluksessa, ovat toisessa näytöksessä edelleen hyvyyden puolella, vaikka heidän emäntänsä paljastuukin pahaksi. Nämä ja muut samankaltaiset epäloogisuudet ovat antaneet aihetta kritisoida juonta.
Sävellystyö pienoiskuva|150px|Doris Stock, Wolfgang Amadeus, Mozart, 1789. Mozart aloitti Taikahuilun säveltämisen keväällä 1791 ja sävelsi sitä kesällä 1791 samaan aikaan La clemenza di Titon ja Requiemin kanssa. Hänen vaimonsa Constanze oli Wienin lähellä Badenissa terveyskylpylässä Mozartin oppilaan Franz Xaver Süßmayrin kanssa, ja partituuria lähetettiin edestakaisin Wienin ja Badenin välillä Süßmayrin tehdessä partituurin puhtaaksikirjoitusta. Mozart sai Taikahuilun sävellystyön valmiiksi heinäkuussa lukuun ottamatta alkusoittoa ja toisen näytöksen aloittavaa pappien marssia, jotka valmistuivat 28. syyskuuta, vain kaksi päivää ennen ensiesitystä.
Oopperan vastaanotto Taikahuilun ensi-ilta Freihaus-teatterissa 30. syyskuuta 1791 oli menestys, vaikka muutamia soraääniäkin kuultiin. Yksi wieniläisen musiikkielämän julkisista makutuomareista, kreivi Karl Zinzendorf, kirjoitti päiväkirjaansa: ”Musiikki ja lavastus ovat sieviä, muu uskomatonta farssia”. Suuri yleisö kuitenkin piti teoksesta, ja kuukauden sisällä ensi-illasta sitä oli esitetty jo 20 kertaa. Schikaneder toi Taikahuilun näyttämölle sadannen kerran jo vuoden 1792 marraskuussa, ja 6. toukokuuta 1801 mennessä teosta oli esitetty Wienissä 223 kertaa.
Johann Wolfgang von Goethe arvosti Taikahuilua suuresti ja tuotti sen näyttämölle lähes sata kertaa ollessaan Weimarissa teatterinjohtajana. Neljä vuotta Mozartin kuoleman jälkeen (1795) Goethe alkoi kirjoittaa Taikahuilun jatko-osaa, mutta työ ei edistynyt toisen näytöksen alkua pidemmälle.Osten 1991. Myös Ludwig van Beethoven, G. W. F. Hegel ja Johann Gottfried von Herder kuuluivat Taikahuilun ihailijoihin. Taikahuilu on yksi kaikkien aikojen esitetyimmistä oopperoista ja kuuluu edelleen oopperatalojen vakio-ohjelmistoon.
Musiikki
Taikahuilu on ensimmäinen suuri saksankielinen ooppera. Henry Baconin mukaan teos kuuluu singspielin perinteeseen, mutta on sellaisena poikkeuksellinen, kuten oopperana ylipäätään. Singspielin tapaan Taikahuilussa on lauletun tekstin lisäksi paljon puhuttua dialogia. Ilmestyessään teos tosin liitettiin wieniläisen taikaoopperan (Wiener Zauberoper) traditioon.
Vapaamuurariteemat toistuvat libreton lisäksi myös musiikissa. Teoksen alkusoitto alkaa kolmella koko orkesterin akordilla, ja vapaamuurareiden pyhänä pitämä luku kolme toistuu järjestelmällisesti läpi oopperan: kolme naista, kolme poikaa, kolme temppeliä, Yön kuningatar näyttäytyy kolme kertaa, Tamino soittaa huiluaan kolme kertaa. Lisäksi oopperassa käytetään runsaasti juhlallista Es-duuria ja vaikuttavia matalia puhaltimia. Es-duurin liittää vapaamuurareihin paitsi juhlallisuus, myös sen etumerkintä, jossa on kolme alennusmerkkiä.
Taikahuilun musiikki sisältää monenlaisia aineksia. Yön kuningattaren ja Sarastron roolit edustavat enemmänkin eräänlaisia periaatteita – Yön kuningatar pimeyttä, luonnon voimaa, feminiinisyyttä ja Sarastro valoa, järjen voimaa ja maskuliinisuutta – kuin todellisia eläviä henkilöitä. Tällaiset roolit ovat tyypillisiä opera serian piirissä. Papageno ja Papagena ovat opera buffan hahmoja, Taminon ja Paminan roolit puolestaan saksalaisen singspielin hahmoja. Tällaiset luokitukset eivät kuitenkaan ole ehdottomia, sillä esimerkiksi Sarastron rooliin sisältyy myös tragédie lyriquen ja opera buffan piirteitä.
Libretisti ja teatterinjohtaja Schikanederille sävelletyn Papagenon roolin ääniala on vain desimi eli oktaavi ja terssi, mutta rooliin kuuluu kolme pitkää säkeistöaariaa. Papagenon roolia, joka on partituuriin merkitty bassorooliksi, laulaa usein lyyrinen baritoni tai buffobasso. Yön kuningattaren molemmat aariat vaativat laulajaltaan taituruutta ja dramaattista koloratuuriääntä. Taminon rooliin sopii parhaiten lyyrinen tenori tai kevyt dramaattinen tenori (). Sarastron ääniala ulottuu matalammalle kuin mikään muu Mozartin bassorooli Ryöstö seraljista -oopperan Osminia lukuun ottamatta, ja se on malliesimerkki vakavasta ja matalasta basso profondo -roolista.
Orkesteri Orkesterin kokoonpanoon kuuluu: 2 huilua / piccoloa 2 oboeta 2 klarinettia / basettitorvea 2 fagottia 2 käyrätorvea 2 trumpettia patarummut 3 pasuunaa kellopeli jouset (1. ja 2. viulut, alttoviulut, sellot ja kontrabasso)
Lisäksi Papageno soittaa omaa huiluaan, joka on useimmiten panhuilu.
Kuuluisia aarioita Nro 2 ”Der Vogerfänger bin ich ja” (Papageno) none|frame|Papagenon ensimmäisen aarian alku. Suom. ”Mä linnustaja olen vain, iloinen ja huoletonna ain!” Nro 3 ”Dies Bildniss ist bezaubernd schön” (Tamino) Nro 12 ”O Isis und Osiris” (Sarastro) Nro 14 ”Der Hölle Rache kocht in meinem Herzen” (Yön kuningatar) none|frame|Koloratuuri Yön kuningattaren toisesta aariasta. Nro 15 ”In diesen heil'gen Hallen” (Sarastro) Nro 17 ”Ach, ich fühl's, es ist verschwunden” (Pamina)
Henkilöt pienoiskuva|Max Slevogt, Tamino ja Pamina, noin 1920. Sarastro – basso (kantaesityksessä Franz Xaver Gerl) Tamino – tenori (Benedikt Schack) Kaitsijapappi – basso (hra Winter) ensimmäinen pappi – tenori (Urban Schikaneder) toinen pappi – basso (Johann Michael Kistler) kolmas pappi – puherooli (hra Moll) Yön kuningatar – sopraano (Mozartin käly Josepha Hofer) Pamina, hänen tyttärensä – sopraano (Anna Gottlieb) ensimmäinen nainen – sopraano (nti Klöpfer) toinen nainen – sopraano (nti Hofmann) kolmas nainen – sopraano (Elisabth Schack) Papageno – basso (Emanuel Schikaneder) Papagena (partituurissa vanha nainen) – sopraano (Barbara Gerl) Monostatos, mauri – tenori (Johann Joseph Nouseul) ensimmäinen haarniskoitu mies – tenori (Johann Michael Kistler) toinen haarniskoitu mies – basso (hra Moll) ensimmäinen poika – sopraano (Anna Schikaneder) toinen poika – sopraano (Anselm Handelgruber) kolmas poika – sopraano (Franz Anton Maurer) ensimmäinen orja – puherooli (Karl Ludwig Gieseke) toinen orja – puherooli (Wilhelm Frasel) kolmas orja – puherooli (hra Starke) pappeja, orjia, Sarastron seuruetta – kuoro
Synopsis Tapahtumapaikka ja -aika Taikahuilun tapahtumat sijoittuvat myyttiselle, sadunomaiselle tasolle. Tapahtumapaikkoina ovat Yön kuningattaren hallitsema metsä ja Sarastron hallitsema Viisauden temppeli.
Ensimmäinen näytös pienoiskuva|Yön kuningatar ilmestyy. Karl Friedrich Schinkelin näyttämökuva vuodelta 1815. Prinssi Tamino pakenee valtavaa lohikäärmettä ja huutaa paetessaan apua. Lopulta hän eksyneenä uupuu ja menettää tajuntansa. Kolme salaperäistä ja kaunista naista pelastaa hänet tappamalla lohikäärmeen. Taminon tultua tajuihinsa hän kohtaa linnustaja Papagenon, joka väittää Taminolle kuristaneensa lohikäärmeen.
Kolme naista ilmestyy uudelleen ja rankaisee Papagenoa valehtelusta asettamalla lukon hänen suulleen. Taminolle kolme naista kertovat palvelevansa Yön kuningatarta, jonka valtakuntaan Tamino on eksynyt. Kuningattaren tytär Pamina on ryöstetty. Kolme naista antaa Taminolle Paminan kuvan ja Tamino rakastuu välittömästi kuvan esittämään naiseen.
Yön kuningatar ilmestyy ja kertoo että paha demoni Sarastro on ryöstänyt Paminan. Hän lupaa tyttärensä käden Taminolle jos tämä onnistuu vapauttamaan Paminan. Tamino suostuu ja Papageno määrätään hänen seurakseen. Tamino saa naisilta taikahuilun ja Papageno taikakellopelin, joilla nämä voivat puolustautua vaaroilta. Lukko otetaan pois Papagenon suulta ja kolmen pojan opastamana Tamino ja Papageno lähtevät matkaan.