pienoiskuva|Jyväskylän Liikenteen paikallislinja-auto siirtoajossa. Suomen linja-autoliikenne on lähes koko maan kattava joukkoliikenteen muoto. Se muodostuu paikallis-, tilaus- ja kaukoliikenteestä. Suomen lain mukaan linja-autolla tarkoitetaan ajoneuvoa, joka on tarkoitettu yli kahdeksan matkustajan kuljetukseen. Enintään kuudentoista matkustajan linja-autoa sanotaan pikkubussiksi tai minibussiksi.

Suomessa linja-auton suurin sallittu ajonopeus on vuoden 1993 alussa voimaan tulleen ajoneuvoasetuksen mukaan pääsääntöisesti 80 km/h. Linja-auto saa kuitenkin ajaa 100 km:n tuntinopeudella, mikäli se on katsastuksessa hyväksytty käytettäväksi suuremmalla ajonopeudella, siinä on lukkiutumattomat jarrut, turvavyöt kaikilla istumapaikoilla ja 100 km/h:n tunnus auton takaosassa eikä siinä ole seisovia matkustajia. Turvavöiden käyttö linja-autossa on pakollista, mikäli sellaiset on autoon asennettu. Sellaisessa linja-autossa, jota ei käytetä yli 80 km/h:n ajonopeudella (pääosin kaupunki- ja lähiliikenteen linja-autot sekä vanhat autot), ei vaadita turvavöitä.

Historia

Linjaliikenteen alkuvaiheet Suomessa tiettävästi ensimmäinen yritys linjaliikenteen aloittamiseksi tapahtui vuonna 1827, kun turkulainen teollisuusmies Johan von Julin järjesti diligenssi- eli postivaunuliikenteen Helsingin ja Turun välille. Ilmeisesti vain tavaroita kuljettanut linja ei kannattanut, mutta kymmenen vuotta myöhemmin pietarilainen liikemies William Henry Stuckey aloitti henkilölinjaliikenteen Pietarista Helsinkiin ja edelleen Turkuun. Kolmen hevosen vetämissä diligenssivaunuissa oli kuljettajan ja konduktöörin lisäksi tilat neljälle matkustajalle ja rahtitavaralle. Matka Pietarista Helsinkiin sujui 48 tunnissa. Tämäkin linja päättyi kannattamattomana, ja seuraavat linjakokeilut tehtiin vasta 1800-luvun lopulla.Linja-autoliikenteen alku: hevosella ja häpeällä matkaan, teoksessa

Helsingissä HKL:n edeltäjä Helsingin Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiö HRO aloitti 1888 hevosomnibusliikenteen ja 1936 linja-autoliikenteen. Tuolloin matkustajia kuljetettiin usein paitsi sisällä myös katolla.

Hevosvedosta moottoriautoihin pienoiskuva|Suomen ensimmäinen linja-auto korjattavana talvella 1905–1906. Oikealla teknikko J. L. Stenroos. Moottorikäyttöiset linja-autot otettiin käyttöön 1900-luvun alussa. Suomessa teknikko J. L. Stenroos alkoi kesällä 1905 järjestää autolinjaliikennettä Uudenkaupungin ja Turun välille. Auton hankinnan rahoittivat useat uusikaupunkilaiset kauppiaat ja laivanvarustajat. Saksasta tilattu 14 matkustajapaikan ja 24 hevosvoiman Scheibler-merkkinen ”automobiiliomnibus” saapui laivarahtina Turkuun 9. joulukuuta 1905. Ensimmäiselle matkalleen omnibussi lähti jo 11. joulukuuta Turun Tuomiokirkontorilta ilman matkustajia. Auton moottorin rikkouduttua Laitilan Kodjalan kylässä auto hinattiin seuraavana päivänä Uuteenkaupunkiin neljällä hevosella. Auto kärsi toistuvista moottorivaurioista, joiden korjaus kesti aina kuukausia kerrallaan. Kesän 1906 ajan Stenroos harjoitti autolla kaupunkiliikennettä Turussa, mutta alkuinnostuksen jälkeen tämäkin toiminta hiipui. Lopulta auto myytiin vuonna 1907 Pietariin, jossa matkustajamäärät riittivät kannattavaan toimintaan.Vuosisata suomalaista autoilua Jukka Marttila: Linja-auton horjuvat alkumetrit. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 24–30. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.

Helsingissä linja-autoliikennettä kokeiltiin ensimmäisen kerran toiminimi M. G. Steniuksen aloitteesta vuoden 1907 aikana välillä Töölö–Haagan tienristeys. Stoewer-merkkinenMarttila 2005. auto osoittautui kuitenkin rakenteeltaan liian heikoksi ja se myytiin vielä samana vuonna Stockmannille, jossa se muutettiin kuorma-autoksi.U. E. Moisala: Auto Suomessa: auton kaupan, käytön ja korjaamotoiminnan historia vuoteen 1982, s. 29. Helsinki: Autoalan Keskusliitto ry ja Autotuojat ry, 1983. .

Kolmas vakava yritys säännöllisen linja-autoliikenteen aloittamiseksi tapahtui Kotkassa vuonna 1913, jolloin kolme sikäläistä liikemiestä hankki Sveitsistä Arbenz-merkkisen auton, jolla ajettiin Kotkan keskustan ja Hovinsaaren välistä linjaa sekä tilausajoja talven tuloon saakka. Liikennettä jatkettiin jälleen keväällä 1914, mutta ensimmäisen maailmansodan syttyminen keskeytti melko lupaavasti alkaneen toiminnan ja tämäkin auto myytiin Venäjälle. Elokuussa 1913 Keski-Suomi -lehti kertoi sahanomistaja Juho Pölkin aloittaneen omistamallaan Opel-autolla säännöllisen liikenteen silloin Karstulan pitäjään kuuluneesta Kyyjärven kylästä Kokkolaan. Autoon mahtui rahdin lisäksi 17 matkustajaa ja 130 kilometrin matkaan kului aikaa 4–5 tuntia.Matti Viitaniemi ja Aarne Mäkelä: Suomen linja-autoliikenteen historia, s. 35. Helsinki: Linja-autoliitto, 1978. . Aluksi linjaa ajettiin kerran viikossa, mutta kesällä 1914 ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä jo viitenä päivänä viikossa.Linja-auto-lehti 1/1988, s. 7. Helsinki: Linja-autoliitto, 1988. Tamperelainen liikemies Kaarlo Leander osti Saksasta vuonna 1920 kaksi käytettyä kaksikerroksista linja-autoa tarkoituksenaan kaupunkiliikenteen aloittaminen Tampereella, mutta tämäkin jäi vain yritykseksi.Ossi Säpyskä: Pirkanmaan autoliikenteen vaiheet, s. 9. Pirkanmaan autoalan veteraanit ry, 1988, Tampere.

Ilmeisesti linja-autoliikennettä on 1910-luvulla kokeiltu Suomessa useammallakin taholla kuin tähän asti on tiedetty. Historioitsija Tapani Maurasen mukaan jo näissä varhaisissa yrityksissä olivat nähtävissä useimmat niistä piirteistä, jotka myöhemmin muodostuivat linjaliikenteen peruskiviksi: maaseudun ja kaupungin välinen asiointiliikenne, rautateiden ja laivojen jatkoyhteydet, kaupunkien sisäinen liikenne ja autojen matkailukäyttö. Merkille pantavaa on myös se, että käytössä olleita ajoneuvoja ei ollut 1920-luvun ensimmäisten linja-autojen tavoin rakenneltu kuorma-autoista, vaan ne oli tehty alun alkaen henkilöliikenteeseen.Tapani Mauranen: Koko kansan kulkuväline: Linja-autoliitto 70 vuotta. Bussiammattilainen 3/1998, s. 10–14.

Linja-autoliikenteestä tärkein joukkoliikennelaji pienoiskuva|Helsinki-Nurmijärvi -välillä liikennöinyt linja-auto Helsingissä 1920-luvulla. Laajempi linja-autoliikenne alkoi Suomessa 1920-luvulla. Toiminta alkoi noin 20-paikkaisilla busseilla. Myös rahtia ja matkustajia kuljettavia seka-autoja käytettiin. Bussien omistajina oli yksityisyrittäjiä, useamman omistajan yrityksiä, valtio (Postilinjat) ja kuntia (Helsinki, Tampere, Turku ja Eno). Linjaliikennettä harjoittivat myös muutamat osuuskunnat, viimeisenä 1980-luvulle saakka toiminut Saimaan Osuus-Auto Lappeenrannasta.Olli J. Ojanen: Linja-autot, s. 149. Helsinki: Kustannus Oy Alfamer, 2002. . Linja-autoliikenteen harjoittajien yhdyssiteeksi ja etujärjestöksi perustettiin vuonna 1928 Linja-autoliikennöitsijäin Liitto (nykyisin Linja-autoliitto). Kun todettiin, että asiakkailla oli monia pulmia linja-autoliikenteen tarjoamien palvelujen käyttämisessä, syntyi ajatus perustaa Suomeen rautatielaitoksen tavoin matkustajista ja tavaranvälityksestä huolehtiva asemaverkosto. Ensimmäiset linja-autoasemat perustettiin vuonna 1929 Tampereelle ja Hämeenlinnaan Shellin ja Nobel-Standardin (myöhemmin Esso) huoltoasemille. Ensimmäiset nimenomaan linja-autoasemaksi suunnitellut rakennukset olivat Viipurin linja-autoasema vuonna 1932 ja Lappeenrannan linja-autoasema vuonna 1933. Vuoden 1933 alussa perustettiin Oy Matkahuolto Ab hoitamaan keskitetysti koko maan asematoimintaa. Vuonna 1939 yrityksen hoidossa oli 36 linja-autoasemaa ja niiden lisäksi 56 asiamiestoimipistettä eri puolilla maata.Matti Viitaniemi: Viiksi-Voortista virtaviivalinjuriin. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 31–37. Mobilia-säätiö, 2005, Kangasala.

Kehittyvä linja-autoliikenne teki joustavuutensa ja edullisuutensa ansiosta ikivanhan kestikievarilaitoksen nopeasti tarpeettomaksi. Maailmansotien välisen ajan erityispiirre olivat ns. torivuorot, joissa maaseudun asukkaat toivat tuotteitaan kaupunkien toreille myytäviksi. Tällä tavoin sisävesien höyrylaivaliikenne sai kilpailijan linja-autoliikenteestä. Linja-autot, joissa kuljetettiin miltei kaikkea ajateltavissa olevaa tavaraa maitotonkista sianruhoihin – jopa eläviä eläimiäkin –, saapuivat kaupunkiin aamulla ja lähtivät paluumatkalle iltapäivällä kello 14 aikoihin. Kärjistäen voi jopa sanoa, että linja-autot kuljettivat tavaroiden ohella matkustajiakin.Mauranen 1998. Kieltolain aikana rehottanut pirtun salakuljetus sivusi linja-autoliikennettä vain vähän; linja-autoissa kulki alan vaatimattomimpia yrittäjiä ja ainetta omiksi tarpeikseen hankkineita. Näin ollen poliisi tarkasti maanteillä säännöllisesti myös linja-autot, joista pidätettiin silloin tällöin satunnaisia pirtun kuljettajia.Tapani Mikola: Yli 50 vuotta linja-autoliikennettä: Lauttakylän Auto Oy 1934–1984, s. 121–122. Pori: Satakunnan Kirjateollisuus Oy, 1984. .

Linja-autot olivat aluksi avolavaisia kuorma-autoja, joiden lavaa reunustivat pitkittäissuuntaiset penkit. Hienommissa autoissa lavan yläpuolelle viritettiin kangaskatto metalliputkien varaan. Kangaskaton sivuilla saattoi olla alaslaskettavat kangasrullakaihtimet suojaksi maantiepölyltä, sateelta tai auringolta. Seuraava kehitysaskel olivat ”suflettikorien” pellistä tai vanerista tehdyt seinät läpinäkyvällä selluloidilla päällystettyine pienine ikkunoineen. Sisään busseihin kavuttiin auton takaa irrotettavia tikkaita pitkin. 1920-luvun lopulla alettiin rakentaa umpikoreja lasi-ikkunoineen ja pehmustettuine, eteenpäin katsovine istuimineen. Varhaisimpien linja-autojen alustana oli useimmiten T-mallin Ford.Paavo Lammer: K. Nummela Oy – Autokori- ja Palokalustotehdas, s. 13. Lahti: Suomen Linja-autohistoriallinen Seura, 2001. .

pienoiskuva|Turun linja-autoasema 1930-luvulla. Suomalaisen linja-auton perustyyppi 1930-luvulta 1950-luvulle oli kaksiovinen kori, jonka etuovi oli kaksilehtinen taiteovi ja takaovi etureunastaan saranoitu ns. sedan-ovi. Matkatavarat kuljetettiin pääasiassa matkustamon takaosassa. Kun matkustajia ja tavaraa alkoi olla niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet auton sisälle, tavaraa kuormattiin myös kattotelineelle ja auton takapuskurin päälle varapyörän ympärille. Linja-autoilla kuljetettiin usein myös polkupyöriä, joita varten kiinnitettiin pyöräkoukut korin takaseinään.Tom Rönnberg: Linja-autojen mukavuus paranee ja merkkikirjavuus vähenee. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 58–64. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala. Korin kantava rakenne tehtiin puusta auton rungon päälle ja korilevyt kiinnitettiin kehikkoon pulteilla tai niiteillä. Erityisesti linja-autokäyttöön suunniteltuja alustoja, joissa auton painopiste saatiin alemmaksi, alkoi tulla markkinoille 1930-luvun loppupuolella. Nimenomaan kaupunki- ja lähiliikenteeseen tarkoitettuja autoja käytettiin sotien jälkeisiin vuosiin saakka vain pääkaupunkiseudulla ja Tampereella. Suurin osa linja-autokannasta edusti yhdysvaltalaisia merkkejä (mm. Reo, Chevrolet ja Studebaker), mutta myös ruotsalaisen Volvon ja suomalaisen Sisun osuus kasvoi 1930-luvun aikana.Lammer 2001, s. 14.

Linja-autoliikenteestä tuli lyhyessä ajassa Suomen merkittävin joukkoliikennemuoto sen ohitettua rautatieliikenteen henkilökuljetussuoritteen vuonna 1937, jolloin arvioitiin jo 90 prosentin Suomen maanteistä olevan säännöllisen linja-autoliikenteen piirissä. Vuonna 1938 käyttöön vihitty Tampereen linja-autoasema oli valmistuessaan Pohjoismaiden suurin. 1930-luvulla linja-autoilla alettiin yhä enemmän ajaa myös tilausajoja aina ulkomaita myöten.Viitaniemi 2005. Vuonna 1939 viisi Suomen suurinta linja-autoyhtiötä olivat Savonlinja Oy (81 autoa), Someron Linja Oy (71), Tampereen Liikenne Oy (65), Viipurin Linja-auto Oy (50) ja Väinö Paunu (45). Yli 20 linja-autoa omistaneita yhtiötä oli edellisten lisäksi tuolloin 13.Mikola 1984, s. 139.

Linja-autot sodassa