Nikita Sergejevitš Hruštšov (, , vanhentunut translitterointi Hruštšev; 15. huhtikuuta (J: 3. huhtikuuta) 1894 Kalinovka, Kurskin kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 11. syyskuuta 1971 Moskova, Neuvostoliitto) oli neuvostoliittolainen poliitikko, kenraali ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) pääsihteeri eli Neuvostoliiton johtaja vuosina 1953–1964. Hän saavutti Neuvostoliiton johtajuuden Josif Stalinin kuoleman jälkeisessä valtakamppailussa puolueen sisällä ja oli myös Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja vuosina 1958–1964. Hruštšov oli syntyperältään venäläinen, mutta hänellä oli läheinen suhde Ukrainan neuvostotasavaltaan.National Public Radio.

Elämä

Nuori työläinen

Nikita Hruštšov syntyi 15. huhtikuuta 1894 Kalinovkan kylässä Kurskin kuvernementin alueella (nykyinen Kurskin alue). Hänen isänsä oli nimeltään Sergei ja äitinsä Ksenia. Isä ansaitsi melko hyvin, mutta silti vähitellen perhe vajosi köyhyyteen. Perhe ei omistanut maatilaa eikä hevosta. Mies, joka ei omistanut hevosta, oli kylän sosiaalisessa hierarkiassa pohjimmaisena.Taubman 2007, s. 38.

Kun perheen vaurastumisesta ei tullut mitään, se myrkytti perheen jäsenten välit. Ksenia halveksi miestään eikä nuori Nikitakaan häntä kunnioittanut. Äiti asetti poikaansa suuria odotuksia ja myös kyläkoulun opettaja Lidia Ševtšenko odotti pojan pärjäävän elämässään. Kyläkoulun opettajalla Hruštšov näki ensimmäisen kerran kiellettyä kumouksellista aineistoa. Koulumyönteinen poika vastusti isäänsä, joka otti hänet pois koulusta ensin peltotöihin ja sittemmin suutarin oppiin. Poika kieltäytyi suutarinopista ja isä etsi pojalle paikan varastokirjurin oppipoikana. Tästäkin Hruštšov kieltäytyi ja sanoi mieluummin karkaavansa kotoa, kuin olevansa varastokirjurin opissa.Taubman 2007, s. 39.

Vuonna 1908 Sergei vei poikansa Nikitan töihin teollisuuskaupunki Juzovkaan eli nykyiseen Donetskiin. Muu perhe seurasi myöhemmin perässä.Taubman 2007, s. 45. Monet työläiset joutuivat elämään Juzovkassa äärimmäisessä köyhyydessä.Taubman 2007, s. 46–47. Seuraavan vuosikymmenen alussa myös Hruštšovin kaltaisella työläisellä alkoi kuitenkin olla mahdollisuus sosiaaliseen nousuun.Taubman 2007, s. 48–49. Vuoden 1912 paikkeilla Hruštšov kiinnostui politiikasta. Hän luki sosiaalidemokraattien sanomalehtiä, joita hän siteerasi lukutaidottomille työtovereilleen. Työtoverit pitivät häntä hyvänä juttumiehenä ja hän niitti mainetta myös naissankarina. Poliisi kiinnostui hänestä vuoden 1912 paikkeilla, jolloin hän keräsi avustuksia murhattujen kultakaivostyöläisten omaisille.Taubman 2007, s. 52.

pienois|pysty|Hruštšov ja hänen ensimmäinen vaimonsa Jefrosinja. Kuva vuodelta 1916. Politiikkaa enemmän Hruštšovia kiinnosti taloudellinen vaurastuminen. Vuoteen 1914 mennessä hän oli menestyvä ja hyvin palkattu metallityöläinen, ja oli nainut Jefrosinja Pisarevin, joka oli kotoisin suhteellisen varakkaasta perheestä. Vuodelta 1916 on säilynyt valokuva, jossa nuorellaparilla on muodikkaat vaatteet.Taubman 2007, s. 52–54.

Ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914. Koska Hruštšov oli ammattitaitoinen metallityöläinen, häntä ei kutsuttu armeijaan. Hänen palkkansa nousi ja vanhana miehenä hän totesi katkerasti, että kapitalistien hallitessa hänen ja monien ystäviensä elämä oli parempaa kuin monilla työläisillä oli kommunismin aikana.Taubman 2007, s. 52–55.

Ilman sotaa ja vallankumousta Hruštšov olisi todennäköisesti päätynyt haaveilemalleen insinöörin uralle. Maaliskuussa 1915 puhkesi suurlakko kaivoksilla ja Hruštšovin työpaikalla. Hän piti innostavia puheita, joissa vaati parempia työoloja sekä palkkausta. Seuraavana vuonna alkoi työläisillä olla sodanvastaisia mielipiteitä ja he menivät lakkoon. Hruštšov oli mukana organisoimassa näitäkin lakkoja. Kun tsaari Nikolai II pakotettiin luopumaan vallasta vuoden 1917 helmikuun vallankumouksessa oli tämä Hruštšoville suuri juhlapäivä ja hän osallistui mielenosoituksiin.

Aloitteleva puoluevirkailija

Helmikuun vallankumouksen jälkeen Venäjä suistui sekasortoon. Bolševikit olivat aluksi kaivostyöläisten keskuudessa yhtä vihattuja kuin porvarit. Porvareiden koteihin hyökkäiltiin, heitä pahoinpideltiin ja heidän omaisuuttaan tärveltiin. Isänmaallisesti ajattelevat kaivostyöläiset lynkkasivat vihollisen asiamiehinä pitämiään bolševikkeja. Monet Hruštšovin tuolloin tunteneet sanoivat, että hän ei ollut mukana vallankumouksessa vaan ainoastaan ammattiyhdistyksessä.Taubman 2007, s. 60–61. Hruštšov liittyi kommunistiseen puolueeseen vuonna 1918. Ajatusmaailmaltaan hän oli kuitenkin lähempänä menševikkejä kuin kovan linjan bolševikkeja.Taubman 2007, s. 61–62.

Ukraina oli välillä itsenäinen Ukrainan kansantasavalta, välillä taas keskusvaltojen miehittämä ja jälleen itsenäinen valtio. Hruštšov mobilisoitiin puna-armeijaan vuoden 1918 lopussa tai 1919 alussa. Armeijassa hän yleni pienen puoluesolun esimiehestä 9. armeijan poliittisen osaston kouluttajaksi. Sanottavaa sotamenestystä hänellä ei ollut.Taubman 2007, s. 63–64.

pienois|Nikita Hruštšov ja Nina Petrovna 1924. Sisällissodan jälkeen Ukraina oli raunioina. Puutetta oli asunnoista, hiilestä ja elintarvikkeista. Elintarvikepulan johdosta Hruštšovin ensimmäinen vaimo Jefrosinja kuoli nälkään. Lapset Leonid ja Julina jäivät isän yksinhuollettaviksi. Leninin hallinto ei luottanut Donbassin alueen työläisiin, sanottiin että ”heidän proletaarinen tietoisuutensa oli hukassa”. Työläiset lakkoilivat, ja heitä teloitettiin summittaisesti. Hruštšov nimitettiin vuonna 1922 johtamaan Rutšenkovon kaivosta ja hän paneutui tehtävään tarmokkaasti. Hän olisi puoluetoimitsijan työn sijasta opiskellut kaivosteknikoksi. Puolueen linjariidoissa hän päätyi kannattamaan Lev Trotskia, mitä hän joutui myöhemmin selittelemään ja varomaan.Taubman 2007, s. 64–71.

1920-luvulla Hruštšovilla oli suhde Marusija-nimisen nuoren naisen kanssa. Hruštšovin äiti painosti poikaansa lopettamaan suhteen Marusijan kanssa, sillä hänen mielestään tämä oli sopimaton henkilö. Pian Marusijan lähdettyä Hruštšov tapasi kolmannen puolisonsa, Nina Petrovnan, joka toimi kommunistisen puolueen propagandistina. He avioituivat vuonna 1924.Taubman 2007, s. 71–75.

Vuonna 1925 Hruštšov valittiin Petrovo-Marinskin puoluejohtajaksi. Tätä tehtävää hän hoiti vuoden 1926 loppuun. Hän keskittyi hankkimaan asuntoja ja elintarvikkeita vaikeuksissa oleville työläisille ja myös kuunteli heidän ongelmiaan toisin kuin muut kommunistivirkailijat. Siksi hänet valittiin alueensa edustajaksi Ukrainan kommunistisen puolueen kokoukseen, josta hänet lähetettiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 14. kokoukseen Moskovaan. Siellä hän tapasi ensimmäistä kertaa Josif Stalinin.Taubman 2007, s. 76–77.

Kohti Moskovaa

pienois|pysty|vasen|Nikita Hruštšov ja Josif Stalin 1930-luvulla. Ukrainassa kommunistipuolueen johdossa oli Lazar Kaganovitš, joka oli Stalinin tukija. Hän otti nuoren Hruštšovin huomaansa, minkä jälkeen hänen uransa lähti nousuun. Hruštšov tuki Kaganovitšia Ukrainan puolueen valtakamppailussa, ja Kaganovitš junaili Hruštšovin Stalinon alueen johtajaksi. Hruštšovin piti ensiksi järjestää Kaganovitšin tuella parjauskampanja alueen johtajaa Moisejenkoa vastaan. Hruštšov syytti Moisejenkoa ”järjestelmällisestä juoppoudesta” sekä ”puolueen sisäisen demokratian loukkaamisesta”. Moisejenko erotettiin, mutta Hruštšov ei päässyt hänen paikalleen.Taubman 2007, s. 78–79.

Vuonna 1929 Hruštšov lähti opiskelemaan Stalinin mukaan nimettyyn teollisuusakatemiaan Moskovassa. Tämä oli seurausta Stalinin kampanjasta, jonka mukaan ”porvarispesialistit” piti sivuuttaa ja tilalle piti saada nuoria työläistaustaisia, kommunismille uskollisia opiskelijoita. Nyt Hruštšovin ura lähti todelliseen nousukiitoon: hänestä tuli koulun puolueosaston johtaja, 1931 kahden Moskovan kaupunginosaneuvoston johtaja, 1932 Moskovan puolueen toinen sihteeri ja 1934 puolueen Moskovan kaupungin komitean (gorkom) pääsihteeri. Moskovan puoluejohtajana Hruštšov lähetti osana Stalinin puhdistuksia 8 500 ”petturia” ammuttavaksi ja 33 000 vankileireille. Vuonna 1934 hänestä tuli varajäsen kommunistisen puolueen keskuskomiteaan ja politbyroon jäseneksi hän nousi vuonna 1939.Taubman 2007, s. 79–126.

Hruštšoville Moskovan vuosien tärkeimpiä hankkeita oli metron rakentaminen. Tehtävä suoritettiin stalinistiseen tyyliin välittämättä ihmishengistä tai kustannuksista ja kuuntelematta asiantuntijoiden mielipiteitä. Asiantuntijoiden mielestä Moskova olisi tarvinnut ensin maanpäällisen liikenneverkon. Metrosta piti tulla näyte koko maailmalle sosialismin toimivuudesta. Vuonna 1934 siihen upotettiin 350 000 000 ruplaa, kun koko maan kulutustarvikkeisiin käytettiin 300 000 000 ruplaa. Hruštšov uhrasi metrotyömaalle lähes koko aikansa, hän nukkui vähän ja vietti runsaasti aikaa tunnelityömailla. Kaikesta huolimatta valmistuminen viivästyi puoli vuotta: metro avattiin vappuna 1935. Hruštšov palkittiin näyttävästi Leninin kunniamerkillä, ja tehdas ja lastentarha nimettiin hänen mukaansa.Taubman 2007, s. 106–108.

pienois|Alueellisia puoluejohtajia vuonna 1935. Istumassa Nikita Hruštšov (Moskova), Andrei Ždanov (Leningrad), Lazar Kaganovitš (Ukraina), Lavrenti Berija ja Nestor Lakoba. Asema puolueen sisäpiirissä toi Hruštšovin perheelle mukavat aineelliset olot. Heillä oli viiden huoneen huoneisto, jonne myös Hruštšovin vanhemmat muuttivat. Perheellä oli oma autonkuljettaja ja puhelin. Etuihin kuuluivat myös omat lomapaikat, kaupat ja kahvilat. Muistelmissaan Hruštšov väittää eläneensä vaatimatonta elämää. Kaikkien muiden johtohenkilöiden muistelmat kertovat päinvastaista.

Hruštšovin Moskovan vuosien aikana Stalin käynnisti puhdistukset. Moskovan kaupungin puoluekomitean 63 jäsenestä 45 surmattiin, koko läänin puoluekomitean 64 jäsenestä 46 surmattiin. Hruštšov avusti puoluetoverien kadottamisessa gulagiin ja piti asiasta puheita, joissa totesi ”Ryökäleet on tuhottava. Tämä koituu miljoonien eduksi. Kätemme ei saa vapista.” Puoluekomitea asetti Moskovan kiintiöksi 35 000 kansanvihollista, joista 5 000 piti ampua heti. Stalinille hän esitti raportissaan löytäneensä 41 500 kulakkiainekseen kuulunutta, joista 8 500 oli ammuttu. Koska moni Hruštšovin alainen oli tuhottu, hän alkoi uumoilla olevansa seuraavana joukossa. Näin ei käynyt, vaan hänet lähetettiin Ukrainaan.Taubman 2007, s. 107–115.Radzinski, E.: Stalin, 2001, s. 441.Figes 2021, s. 293.

Ukrainan johtaja

Vuonna 1938 Hruštšovista tuli Ukrainan kommunistisen puolueen keskuskomitean pääsihteeri sekä Kiovan kaupungin ja alueen puoluekomiteoiden johtaja. Vuosina 1938–1941 Hruštšov toimi Ukrainassa Stalinin ”varakuninkaana”, ja sai huomattavasti omaa toimintavaltaa tottelevaisuutensa ansiosta. Ukrainassa Hruštšov alkoi kuitenkin kyseenalaistaa Stalinin järjestelmän ja menetti Stalinia kohtaan aikaisemmin elättämänsä harhaluulot.Taubman 2007, s. 126–127.Radzinski, E.: Stalin, 2001, s. 448.

Ukrainan väestö, erityisesti intellektuellit, olivat itsenäisyysmielisiä. Ukraina liitettiin sodalla osaksi Neuvostoliittoa, mutta Lenin hyvitteli ukrainalaisia elvyttämällä ukrainan kieltä ja kulttuuria. Lenin antoi luvan opettaa kouluissa Ukrainan omaa historiaa ja kulttuuriperintöä ja laittoi puolueen johtoon ukrainalaisia. Stalin halusi lopettaa tämän ja tehtävä lankesi Hruštšoville. Ukrainan NKVD:n johtaja Aleksadr Uspenski piti puheen jossa ylisti Hruštšovia ”...uskollinen stalinisti... jonka saavuttua Ukrainaan kansanvihollisten murskaaminen käynnistyi.” Hruštšovin puolustajat taas sanovat hänen lieventäneen vainoja.Taubman 2007, s. 129.