Kristinuskon historia alkoi ensimmäisellä vuosisadalla Rooman valtakunnassa. Kristinusko perustuu Jeesukseen, joka oli Uuden testamentin evankeliumien mukaan juutalainen saarnaaja, joka ristiinnaulittiin Jerusalemissa noin vuonna 30. Hänen seuraajansa julistivat, että hän oli Kristus, Jumalan Poika ja että hän oli noussut kuolleista. Tärkeimpiä kristinuskon varhaisista levittäjistä oli Paavali.
Kristinuskon pyhäksi kirjaksi koottiin Raamattu ja sen Uusi testamentti. Kristillinen taide, kirkkoarkkitehtuuri, luostarilaitos ja teologia kehittyivät. Kilpailevat teologiset opit johtivat jakautumisiin, joihin pyrittiin vastaamaan Nikean uskontunnustuksella vuonna 325. Kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto vuonna 380.
1000-luvulla kristinusko jakaantui läntiseen katoliseen kirkkoon, jota johtaa paavi, ja itäiseen ortodoksiseen kirkkoon. Keskiajan ilmiöitä olivat ristiretket erityisesti Lähi-itään. Inkvisitio eli kirkolliset tuomioistuimet vastustivat harhaoppeja. Katolisesta kirkosta erkaantui 1500-luvun reformaatiossa protestantismi, mikä johti uskonsotiin. Kristinusko levisi siirtomaavalloitusten ja lähetystyön myötä Afrikkaan, Aasiaan ja Amerikkaan.
Valistuksen järkiajattelu sai vastavoimakseen herätyskristillisyyden. 1900-luvulla kristinuskon asema länsimaissa heikkeni, mutta kasvoi muualla. Nykyisin kristittyjä on noin 2,55 miljardia eli 32,4 prosenttia maailman väestöstä. Yli kaksi kolmasosaa kristitystä asuu globaalissa etelässä. Nykyisin kristittyjä on noin 2,55 miljardia eli 32,4 prosenttia maailman väestöstä. Yli kaksi kolmasosaa kristitystä asuu globaalissa etelässä.
Kristinuskon juuret
pienois|pysty|Jeesus, Kristus Kaikkivaltias, Pyhän haudan kirkko. Kristinuskon keskeinen hahmo on evankeliumien mukaan noin vuonna 4 eaa. Rooman hallitsemassa juutalaisessa Palestiinassa syntynyt Jeesus Nasaretilainen eli Jeesus Kristus. Kirjoitusten mukaan hän alkoi saarnata noin vuodesta 28 alkaen Galilean ja Gennesaretinjärven alueella ihmisille Jumalan valtakunnan tuloa ja tarvetta tehdä parannus. Hän sai paljon seuraajia, kunnes roomalaiset vangitsivat ja ristiinnaulitsivat hänet Jerusalemissa noin vuonna 30. Jeesuksen elämän ja opetusten varhaisin kirjallinen esitys sisältyy Uuden testamentin evankeliumeihin, jotka kirjoitettiin noin vuosina 70–100.Birnstein 1999, s. 14–15.
Varhaiskristillisyys
Alkukirkko
Jeesus Nasaretilaisen ristiinnaulitsemisen jälkeen hänen oppilaansa olivat vakuuttuneita siitä, että Jeesus eli yhä. He tulkitsivat kokemiaan ilmestyksiä Jeesuksen opetusten ja juutalaisten pyhien kirjoitusten avulla ja uskoivat Jeesuksen nousseen kuolleista tullakseen tuomitsemaan maailman sekä ottamaan omansa luokseen. Ensimmäiset kristityt uskoivatkin, että nykyistä elämää seuraisi jo pian toinen, parempi elämä.
pienois|Paavalin patsas Rooman Pietarinkirkon edustalla. Paavali oli ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskon merkittävin levittäjä. Ensimmäiset kristityt perustivat Jerusalemiin alkuseurakunnan. Tiedot sen vaiheista perustuvat Uuden testamentin Apostolien tekoihin, jotka kirjoitettiin mahdollisesti noin 50 vuotta tapahtumien jälkeen.Birnstein 1999, s. 18–19. Aluksi alkuseurakunnan jäsenet olivat erimielisiä siitä, miten uskoa toteutetaan käytännössä ja mikä on juutalaisen elämäntavan merkitys siinä. He olivat niin sanottuja juutalaiskristittyjä ja katsoivat, että kaikkien kristittyjen tuli elää juutalaisen lain määräysten mukaisesti. Roomalaisia vastaan vuosina 66–70 kärsityn tappion jälkeen Jerusalemin seurakunta kuitenkin hajosi ja juutalaiskristittyjen merkitys alkoi vähentyä. Kristinuskon valtavirrassa vakiintui käsitys, että kristinusko oli eri asia kuin juutalaisuus eikä kristittyjen tarvinnut noudattaa juutalaista lakia. Samalla alettiin ajatella, että loppu ei tulekaan aivan heti, vaan vasta kun evankeliumi on Jeesuksen antaman lähetyskäskyn mukaisesti viety kaikille kansoille.
Tärkein kristinuskon levittäjä ensimmäisellä vuosisadalla oli Paavali, jonka kirjoittamia kirjeitä on Uudessa testamentissa useita. Käännyttyään kristinuskoon noin vuonna 33 ja toimittuaan aluksi Jerusalemin alkuseurakunnassa Paavali ryhtyi kiertämään Välimeren itäosia kristinuskoa levittäen ja seurakuntia perustaen. Oleskellessaan Korintin seurakunnassa vuonna 50 Paavali alkoi kirjoittaa teologiaansa kirjalliseen muotoon. Hänen kehittämästään uskon rakennelmasta tuli myöhäisemmän kristillisen teologian perusta.
Jeesuksen elämä kirjoitettiin ensi kerran muistiin vuoden 70 jälkeen. Sitä ennen Jeesus-perinne oli kulkenut alkukirkossa vain suullisessa muodossa, mikä oli rajoittanut kristinuskon leviämistä. Vanhin näistä evankeliumeista on Markuksen evankeliumi.Birnstein 1999, s. 30.
Toisella vuosisadalla
pienois|vasen|Kristinuskon levinneisyys noin vuonna 100. Kristillisten seurakuntien verkko oli toisen vuosisadan alkupuolella levittäytynyt jo yli roomalaisen maailman. Etenkin Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa oli paljon seurakuntia, mutta niitä oli myös Egyptissä, Italiassa ja Pohjois-Afrikan Karthagon seudulla. Seurakuntia toimi aluksi lähinnä kaupungeissa.
Kirkon jäseneksi tultiin kasteessa, joka alkuaikoina toimitettiin heti, kun joku oli ilmaissut halunsa tulla kristityksi. Askeettinen elämä oli ihanteena ja paastoaminen yleistä etenkin perjantaina, Jeesuksen kuolinpäivänä. Seurakuntien jäsenet kokoontuivat sunnuntaisin, Jeesuksen ylösnousemisen päivänä. Sunnuntaipalveluksissa luettiin juutalaisten pyhiä kirjoituksia eli Vanhaa testamenttia sekä kristittyjen omia kirjoituksia. Eri seutujen seurakuntien liturgiat poikkesivat toisistaan.Arffman 2004, s. 17. Ehtoollista alettiin viettää sunnuntaiaamuisin Jeesuksen muistoksi.Birnstein 1999, s. 42–43.
Toisen vuosisadan alkupuolella seurakuntien johdossa oli ”kaitsijaksi” kutsuttu mies eli piispa, jota pidettiin Jeesuksen asettamien apostolien seuraajana.
pienois|pysty|Apostoli Pietarin patsas. Rooman seurakunnasta tuli toisen juutalaissodan jälkeen kaikkein arvovaltaisin seurakunta. Sen merkitystä kasvatti se, että johtavat apostolit Pietari (Petros) ja Paavali (Paulus) olivat kärsineet Roomassa marttyyrikuoleman.Arffman 2004, s. 19.
Kristinusko kasvoi Rooman valtakunnassa kääntymisten sekä kristittyjen suuren lapsimäärän seurauksena. Seurakuntien jäseniksi otettiin kaikenlaisia ihmisiä syntyperään, sukupuoleen ja asemaan katsomatta. Kristinuskossa oli paljon samaa kuin kaupunkien monissa mysteeriuskonnoissa, mutta sen lisäksi seurakunnat pystyivät huolehtimaan avun tarpeessa olevista jäsenistään, sillä ne olivat keränneet jäseniltään suuren omaisuuden.Arffman 2004, s. 19–20.
Kahdensadanviidenkymmenen vuoden ajan kirkko oli marttyyrien kirkko. Kristittyjä vainottiin, koska he kieltäytyivät palvomasta Rooman keisaria ja valtakunnan jumalia jumalina. Epäluuloa lisäsi se, ettei ehtoollinen ollut ulkopuolisille avoin, mikä herätti huhuja ihmisuhreista ja irstaista menoista sekä pelkoa ja halveksuntaa kristinuskoa kohtaan.
Toisen vuosisadan puolivälin jälkeen syntyi kiistoja siitä, mitä on oikea kristinusko. Useat yhteisöt lähtivät omille teilleen ja erosivat kristinuskon pääuomasta eli katolisesta kirkosta. Katolinen kirkko otti pyhiksi kirjoituksikseen 100-luvun lopulla juutalaisten pyhät kirjoitukset eli Vanhan testamentin ja sen jälkeen muun muassa evankeliumit sisältävän Uuden testamentin.Arffman 2004, s. 21–23.
Toisella vuosisadalla katolisen kirkon haastajiksi nousivat esimerkiksi montanolaisuus ja gnostilaisuus, mutta nämä uskontulkinnat torjuttiin. Samalla katolinen kirkko sai tiivistettyä rivejään. Kirkko alkoi pitää alueellisia kokouksia eli synodeja tai konsiileja. Kirkkoprovinssit alkoivat hahmottua, ja niiden suurimpien kaupunkien piispojen asema korostui. Eripuraa aiheutti esimerkiksi pääsiäisjuhlan ajankohta, joka laskettiin idässä eri tavalla kuin lännessä.Arffman 2004, s. 24–27.
Toisen vuosisadan puolivälissä Justinoksen kaltaiset oppineet kristityt loivat apologian eli kristinuskon kirjallisen puolustamisen mallin. He loivat myös kristillisen teologian määritellessään selkeästi sen, mitä kristinusko oli.Arffman 2004, s. 28–29.
Kolmannella vuosisadalla
Merkittävä kristinuskon puolustaja Tertullianus toi 200-luvun alussa kristinuskoon sellaisia käsitteitä kuin armo ja kolminaisuus. Kristillisen kirkon ensimmäisen dogmatiikan kehittivät Origenes ja Klemens Aleksandrialainen.Birnstein 1999, s. 47.
Rooman keisari Decius pani vuodesta 250 alkaen toimeen kristittyjen yleisen ja järjestelmällisen vainon valtionuskonnon elvyttämisen nimissä. Vaino kohdistui ensisijaisesti papistoon ja piispoihin. Kun kristittyjä kiellettiin pitämästä kokouksia, he siirtyivät pitämään jumalanpalveluksia hautakammioihin ja katakombeihin, joihin heidän marttyyrinsa ja muut vainajansa oli haudattu. Itäisen ja läntisen teologian välinen kuilu tuli näkyviin 260-luvulla, kun Aleksandrian ja Rooman piispat kiistelivät Isä-Jumalan ja Kristuksen välisestä suhteesta.Birnstein 1999, s. 50.
Kristinusko alkoi 200-luvulla levitä Rooman valtakunnan kaupungeista myös maaseudulle. Keisari Diocletianuksen aikana 284–305 roomalaiset yrittivät hävittää kristinuskon kokonaan mutta epäonnistuivat.Arffman 2004, s. 36–38.
Valtionuskonnoksi Roomassa
pienois|Kristinuskon levinneisyys noin vuonna 325. Kristinuskon laillistaminen Rooman valtakunnassa
Diocletianuksen vallasta luopumisen jälkeen Rooman uskontopolitiikassa alkoi käänne, jonka seurauksena kristinuskosta tuli sallittua. Kristinuskon asemaa edesauttoi keisari Konstantinuksen kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen vuonna 313 antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet ajoittaiset vainot loppuivat. Konstantinus myös kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan.
300-luvun alussa kristittyjä oli Rooman valtakunnan asukkaista noin kymmenen prosenttia eli kuusi miljoonaa.
Pakanauskontojen viimeinen nousu
Vaikka kristityt olivatkin nousseet monella alueella enemmistöksi, kristinuskolla oli yhä useita varteenotettavia kilpailijoita. Manikealaisuus oli levinnyt idästä 200-luvun lopulla ja saavutti laajaa suosiota 300-luvulla. Uusplatonismi sai kannatusta sivistyneissä piireissä ja levisi kouluihin. Kristityksi kasvatettu mutta uusplatonismin omaksunut keisari Julianus yritti 360-luvulla palauttaa ei-kristillisen kulttuurin uusplatonilaisuuden hengessä. Hän pyrki luomaan yhtenäisen uskonnon, joka tyydyttäisi kaikkien alamaisten uskonnollisia tarpeita.Arffman 2004, s. 41.
Kristinuskosta tulee valtionuskonto
Julianuksen vastaisku oli lyhytikäinen, sillä häntä seuranneet keisarit, kuten Konstantinus II, peruivat hänen toimensa ja rohkaisivat kristinuskon kasvua. Kristinuskon asema vahvistettiin lopulta nikealaisen uskontunnustuksen omaksuneen keisari Theodosius I:n 300-luvun lopulla antamilla säädöksillä. Kristinuskosta tuli valtionuskonto vuonna 380 ja kaikki pakanalliset eli ei-kristilliset kultit kiellettiin vuonna 392. Muiden uskontojen temppelit hävitettiin, ja vuonna 416 keisari Theodosius kielsi pakanoilta julkiset virat.
Rooman valtakunta ei ollut varhaisin kristillinen valtio, sillä Armenian apostolinen kirkko oli saanut valtionkirkon aseman jo vuonna 301.
Kirkon järjestäytyminen
Ulkoinen järjestäytyminen
pienois|Mosaiikki San Vitalen basilikassa 500-luvulta. Jeesuksen vieressä on kaksi enkeliä, pyhimys ja piispa.