pienoiskuva|Joki Jarlung Tsangpo virtaa Himalajan Tiibetissä, jonka valuma-alueella olevaa uomaverkostoa voidaan käyttää esimerkkinä poimuttuneessa vuoristossa muodostuneesta puumaisesta uomaverkostosta. Uomaverkosto tai joki- ja puroverkosto ( tai –”verkko” , ) on virtaveden pääuoman ja sen sivu-uomien muodostama geomorfologinen virtavesien rakenne, joka johtaa verkoston valuma-alueelle satavan veden pääuomasta järveen tai mereen.

Suomen ympäristökeskuksella on GIS-tuote Uomatietojärjestelmä, jota kutsutaan yleisesti nimellä Uomaverkosto.

Uomaverkostojen muoto pienoiskuva|Kaakkoisiranilaisen tulivuoren Bazmanin rinteillä esiintyy säteittäinen uomaverkosto. Uomaverkostojen muodot syntyvät, kun kallioperän rakenne, sen kivilajien tavat kulua ja maaperän paksuudet määrittävät vedelle luontaisia kulkureittejä. Geomorfologian uranuurtaja Marie Morisawa (1919–1994, Yhdysvallat) määritteli yhdeksän uomaverkoston rakennemuotoa.

Uomaverkostomuotoja: puumainen eli dendriittinen( ), kun virtavesien uomat virtaavat lähes tasaisella ja homogeenisella pinnalla. Sivu-uomat yhtyvät pääuomaan kuin puun oksat ja sivu-uomaissakin on pienet oksamaisesti niihin yhtyvät sivu-uomansa. Sivu-uomien yhtymiskulma jää varsin teräväksi ja verkoston uomat ovat yleensä uurtaneet itselleen V-laaksoja. Tämä on yleisimmin esiintyvä uomaverkosto. rinnakkainen ( ), jos sivu-uomat virtaavat lähes yhdensuuntaisesti ja yhtyvät pääuomaan hyvin pienessä kulmassa. Tällainen rakenne esiintyy uomaverkostoilla, jotka sijaitsevat yhteen suuntaan viettävällä kallioisella rinteellä. säleikkömäinen ( ), kun uomaverkosto syntyy rinnakkaisiin ja kapeisiin laaksoihin, jotka ovat pitkiä. Pääuomat ja sivu-uomat virtaavat laakson pohjalla ja siihen yhtyy molemmilta rinteiltä pieniä sivu-uomia tasaisin välimatkoin. suorakulmainen ( ), kun kallioperässä on murroksia ja siirroksia, jotka leikkaavat toisiaan lähes kohtisuorasti. Vesi on löytänyt kallioista nämä murrokset, jotka kestävät eroosiota heikommin kuin muu ehjä kalliopinta. Uomat tekevät murroksissa jyrkkiä käännöksiä ja yhtyvät pääuomaansa melkein kohtisuoraan. Suomessa tällaisen rakenteen aiheuttaa esimerkiksi rakoileva graniitti . vinokulmainen ( ), kun murrokset ja siirrokset risteävät toisensa suorasta poikkeavissa kulmissa. säteittäinen ( ), kun uomaverkostot muodostuvat keskeisen kohdan ympärillä ja laskevat sieltä eri suuntiin. Tällainen tilanne esiintyy esimerkiksi ylänköjen tai yksittäisten vuorten rinteillä (katso valokuva). keskihakuinen ( ), kun uomaverkostot muodostuvat kaukana toisistaan ja laskevat sieltä kohti alangon tai painauman keskustaa. kehämäinen ( ), kun kallioperässä on heikompaa kivilajia kerroksittain keskipisteen suhteen järjestäyneenä. Tällainen tilanne voi syntyä, jos kallioperä on muodostunut emäksisestä syväkivestä tai poimuttuneesta liuskeesta . epäsäännöllinen ( ), kun alkujaan puumainen uomaverkosto peittyy mannerjäätikön alle. Jäätikön väistyttyä alueelle on jäänyt paljon hienojakoista moreenia , joka patoaa vettä muodostaen järviä, lampia ja soita. Uomaverkosto on vielä geologisesti nuorta ja se on vasta aloittanut eroosioon perustuvan kulutuksensa ja uomaverkoston syventämisen. Tällainen tilanne on vallitseva esimerkiksi Suomessa.

Uomien järjestys valuma-alueen sisällä pienoiskuva|Kuvitteellisen uomaverkoston Strahler-numerointi:1. latvauomat2. uomat, johon latvauomat yhtyvät3. uomat, johon 2. luokan uomat yhtyvät4. uoma, johon 3. luokan uomat yhtyvätUomaverkoston 4. luokan uoma on valuma-alueen pääuoma, joka laskee esimerkiksi mereen.

Valuma-alueen uomaverkoston eri sivu-uomille voidaan luoda luokittelu, joka perustuu hierarkiselle järjestykselle. Kullekin uomalle annetaan luokittelunumero, joka ilmaisee sen asemaa uomaverkostossa. Tämän tapaista luokittelua on kirjallisuudessa nimitetty esimerkiksi Strahler-luokitteluksi (, , tai Horton–Strahler-luokittelu ()). Valuma-alueen vedenjakajalta valuva vesi kerääntyy aluksi pieniin noroihin, jotka voivat muuttua puroiksi. Maastossa selvästi erottuvat purot luokitellaan Strahler-numerolla 1. Jos kaksi 1. luokan uomaa yhtyvät toisiinsa, luokitellaan yhteinen uoma Strahler-numerolla 2. Sen sijaan, 1. luokan uoma ei yhtyessään 2. luokan uomaan nosta yhtymäkohdasta alkavaa uomaa luokkaan 3, vaan siihen tarvitaan kaksi 2. luokan uomaa. Luokittelu on tarpeen hydrologisessa tarkasteluissa, mutta sen tulokset voidaan pelkistää kahteen nimitykseen: korkeimman Strahler-luvun saanut uoma on osa pääuoma ja muut uomat ovat sivu-uomia tai sivu-uomien sivu-uomia.

Jotta Strahler-luokittelua voisi hyödyntää uomaverkoston ekologisissa tarkasteluissa, tulee 1. luokan uomat määritellä oikein. Niissä tehdyt virheet siirtyvät luokittelussa luokkiin 2., 3. ja niin edelleen. Väärä luokittelu voi johtaa vääriin ekologisiin johtopäätöksiin, jolloin sitä ei kannata tehdä nojaamalla pelkästään eptarkkoihin karttoihin. Sen sijaan uomat kannattaa käydä maastossa tarkistamassa, että siinä virtaisi edes jatkuvasti vettä ja että se voidaan varmasti luokitella 1. luokkaan.

Strahler-luokittelun luokkanumero korreloi usein uomien sijainnista uomaverkostossa, muulla tavalla tehdyn kokoluokituksen kanssa, uomien pituuden kanssa, vastaavien uomien lukumäärän kanssa ja uomien kaltevuuksien kanssa. Luokituksen järjestysnumero ei kuitenkaan korreloi esimerkiksi uoman pohjanlaadun kanssa.

Huomioita

Kirjallisuutta

Lähteet

Aiheesta muualla Karvonen, Tuomo & Warsta, Lassi: Hydrologisten mallien pilvipalvelu, 5.12.2019 Briney, Amanda: What is stream order?

Luokka:Potamologia