Pohjois-Afrikan rintama viittaa liittoutuneiden ja akselivaltojen välisiin sotatoimiin Pohjois-Afrikassa. Sotatoimet alueella alkoivat 11. kesäkuuta 1940 ja päättyivät 16. toukokuuta 1943. Pohjois-Afrikan rintaman vaiheet voidaan jakaa kolmeen osaan Libyan ja Egyptin aavikoilla käytyihin läntisen aavikon sotatoimiin tai yksinkertaisemmin aavikkotaisteluihin, Marokkoon ja Algeriaan tehtyihin maihinnousuihin liittyviin sotatoimiin sekä Tunisian taisteluihin.

Liittoutuneiden sotatoimista vastasi alkuvaiheessa brittiläisen Kansainyhteisön joukot vahvennettuna eri Euroopan pakolaishallitusten joukoilla. Yhdysvallat liittyi sotaan 1941 ja se osallistui Pohjois-Afrikan sotatoimiin 11. toukokuuta 1942 alkaen.

Pohjois-Afrikan taistelut alkoivat Italian sodanjulistuksella 10. kesäkuuta 1940. Brittien 11. husaarirykmentti 1. panssarirykmentin tukemana ylitti 14. kesäkuuta Egyptin ja Libyan välisen rajan ja valtasi italialaisen varuskunnan Fort Capuzzon. Tämän seurauksena Italia aloitti hyökkäyksen Egyptiin, jolloin he valtasivat syyskuussa 1940 Sidi Barranin. Liittoutuneiden vastahyökkäys, operaatio Compass, alkoi joulukuussa, jolloin Italian 10. armeija tuhottiin ja Saksa joutui lähettämään Erwin Rommelin komentaman armeijakunnan Afrikkaan (operaatio Sonnenblume) tukemaan perääntyviä italialaisia ja estämään rintaman sortumisen.

Taistelut aaltoilivat edestakaisin Libyan ja Egyptin välillä. Liittoutuneet saivat aloitteen, kun brittiläinen Bernard Montgomeryn komentama 8. armeija voitti toisen El Alameinin taistelun. Tämän jälkeen akselivaltojen joukkoja työnnettiin länteen kohti Tunisiaa.

Liittoutuneiden Dwight D. Eisenhowerin johtama maihinnousu Marokkoon ja Algeriaan loppuvuodesta 1942, jonka jälkeen Vichyn Ranskan Pohjois-Afrikassa olleet joukot liittyivät liittoutuneisiin, aiheutti akselivaltojen Pohjois-Afrikassa olevien joukkojen joutumisen kahden rintaman sotaan. 13. toukokuuta 1943 akselivaltojen Pohjois-Afrikassa ollut armeija lopulta antautui Tunisiassa liittoutuneille.

Läntisen aavikon taistelut

Pohjois-Afrikan alue oli strategisesti merkittävä sekä akselivalloille että liittoutuneille. Liittoutuneille se merkitsi toista rintamaa Euroopan mantereen haltuunottaneita akselivaltoja vastaan ja siten se helpotti itärintamalle kohdistunutta painetta. Akselivalloille se merkitsi mahdollisuutta hallita Välimerta sekä saada Lähi-idän öljyvarat käyttöönsä ja samalla estää liittoutuneilta niiden käyttö.

Vähään aikaan sodan syttymisen jälkeen ei nähty suuria hyökkäyksiä, mutta pienen mittakaavan hyökkäilyjä kyllä esiintyi. Eräässä sellaisessa britit valtasivat Capuzzon linnakkeen. Italian 10. armeija aloitti 13. syyskuuta 1940 suurhyökkäyksen Libyasta Egyptiin ja eteni rannikkoa pitkin vallaten muun muassa Sollumin. Libyan kenraalikuvernööri marsalkka Rodolfo Graziani pysäytti Italian armeijan hyökkäyksen sen saavuttua Sidi Barraniin täydennysongelmien vuoksi ja hän määräsi joukot linnoittamaan alueen.

Italialaisten tiedustelun heikkous ilmeni pysäyttämispäätöksessä. Hyökkäysjoukkoihin kuului lähes 200 000 miestä ja puolustajia oli noin 36 000, joten eteneminen aina Kairoon ja Niilille saakka olisi todennäköisesti ollut mahdollista.

Vuoden 1940 lopulla liittoutuneet aloittivat vastahyökkäyksen, operaatio Compassin, josta tuli menestys. Hyökkäyksessä tuhottiin pääosa Italian 10. armeijasta ja joukot etenivät aina El Agheilaan. Akselivaltojen vahvennuksiksi lähetettiin Uldo Capzonin johtamia italialaisia joukkoja sekä Erwin Rommelin Afrikan armeijakunta. Samanaikaisesti liittoutuneiden joukot vähenivät, kun joukoista lähetettiin muun muassa Australian 7. divisioona Kreikkaan ja 7. panssaridivisioona täydennettäväksi Niilille. Joukot korvattiin Australian 9. divisioonalla ja 2. panssaridivisioonalla.

Aluksi akselivaltojen täydennysjoukkojen tehtävänä oli vain puolustaa Tripolitaniaa ja estää liittoutuneiden eteneminen, mutta Rommelin huomattua liittoutuneiden puolustuksen heikkous saksalaiset aloittivat hyökkäyksen. Saksalaiset voittivat 24. maaliskuuta El Agheilassa ja saksalaiset olivat 15. huhtikuuta mennessä ajaneet liittoutuneet Egyptin rajalle Sollumiin. Rommel oli palauttanut asemat alkuperäisiksi piiritettyä Tobrukia lukuun ottamatta.

Liittoutuneet aloittivat vastahyökkäyksen, operaatio Brevityn, yrittäessään työntää akselivaltojen joukot takaisin. Seuraavassa operaatio Battleaxessa pyrittiin laukaisemaan Tobrukin saarto, missä epäonnistuttiin. Näiden operaatioiden aikana liittoutuneiden joukkoja organisoitiin uudelleen. Lähi-idän alueen johtajaksi Claude Auchinleckin tilalle saapui Archibald Wavell ja läntisen aavikon joukkoja täydennettiin toisella armeijakunnalla muodostettaessa alueen joukoista brittiläinen 8. armeija, jossa oli brittiläisiä, australialaisia, intialaisia, uusiseelantilaisia ja eteläafrikkalaisia joukkoja. Lisäksi siihen kuului prikaati Vapaan Ranskan joukoista.

thumb|Bernard Montgomery, 8. armeijan komentaja. Vasta perustettu 8. armeija aloitti 18. marraskuuta 1941 operaatio Crusaderin, joka oli samalla liittoutuneiden kolmas yritys murtaa Tobrukin piiritys. Tammikuussa 1942 liittoutuneet olivat vallanneet akselivaltojen aiemmin valtaamat alueet takaisin ja etulinja oli siirtynyt El Agheilaan.

thumb|Rommel Tobrukin lähellä 16. kesäkuuta 1942 Akselivaltojen saatua täydennyksiä Tripolista joukot aloittivat hyökkäyksen voittaen liittoutuneet kesäkuussa Gazalan taistelussa ja vallaten Tobrukin. Akselivaltojen joukot työnsivät 8. armeijan takaisin Egyptin rajan taakse aina 140 kilometrin päähän Alexandriasta, kunnes heidät pysäytettiin ensimmäisessä El Alameinin taistelussa.

Seuraavina viikkoina molemmat osapuolet, erityisesti liittoutuneet tekivät runsaasti hyökkäyksiä, jotka eivät johtaneet merkittäviin tuloksiin. Elokuussa Rommel yritti läpimurtoa Alam Halfan taistelussa siinä onnistumatta. Samassa kuussa britit korvasivat kenraali Auchinleckin Harold Alexanderilla. Brittiläisen 8. armeijan komentajaksi piti tulla William Gott, mutta hän kuoli ja armeijan komentajaksi nimitettiin Bernard Montgomery.

Koulutus- ja täydennysjakson jälkeen aloitti Montgomery suurhyökkäyksen akselivaltojen joukkoja vastaan. Hän voitti 23. lokakuuta alkaneessa toisessa El Alameinin taistelussa puolustautuneet akselivaltojen joukot, minkä jälkeen liittoutuneet pakottivat Rommelin aloittamaan peräytymisen kohti Tunisiaa. Liittoutuneet valtasivat Tripolin tammikuun puolessa välissä 1943. Helmikuussa 8. armeija pysähtyi Mareth linjan, jonne saksalais-italialainen panssariarmeija oli asettunut puolustukseen, edustalle, jolloin 8. armeija alistettiin Harold Alexanderin 18. armeijaryhmälle aloitettaessa Pohjois-Afrikan sodan viimeinen vaihe Tunisian taistelut.

Maihinnousut Marokkoon ja Algeriaan

thumb|left|Kartta operaatiosta englanniksi. Operaatio Torch oli länsiliittoutuneiden, enimmäkseen yhdysvaltalaisten, maihinnousu Ranskan Marokkoon ja Algeriaan, jotka olivat Vichyn hallituksen alaisuudessa. Yksi tärkeimmistä tavoitteista oli saartaa Rommelin joukot. Ranskalaisilla oli Marokossa 60 000 sotilasta, rannikkotykistöä, hiukan panssarivaunuja ja lentokoneita, noin kymmenen sotalaivaa ja 11 sukellusvenettä. Liittoutuneiden joukkoja komensi kenraali Dwight D. Eisenhower. Liittoutuneet uskoivat etteivät ranskalaiset tekisi vastarintaa. Maihinnousu alkoi 8. marraskuuta 1942. Silloin liittoutuneet nousivat maihin kolmella alueella: Marokossa, Oranissa ja Algerissa.

Algerin valtaus onnistui helposti, koska saksalaisvastaiset ranskalaiset ottivat kaupungin haltuunsa ennen maihinnousua. Oranissa yhdysvaltalaisilla oli vaikeuksia, kun ranskalaiset laivat avasivat tulen sataman valtausta yrittäviä joukkoja vastaan. Ranskalaiset laivat murtautuivat ulos satamasta hyökäten maihinnousulaivastoa vastaan, mutta hyökkääjät joko upotettiin tai pakotettiin rantautumaan.

thumb|Amerikkalaiset rantautuvat. Marokossa taas maihinnousu suoritettiin ilman suojatulta, koska liittoutuneet uskoivat, etteivät ranskalaiset tekisi vastarintaa. Se suoritettiin kolmeen paikkaan, Safiin, Fedalaan ja Port-Lyautey-hin. Ennen maihinnousua yritetty liittoutuneiden tukema vallankaappaus vichyläismielistä komentajaa vastaan kuitenkin epäonnistui ja ranskalaiset tekivät vastarintaa maihinnousijoita vastaan. Liittoutuneet onnistuivat Safissa kukistamaan vastarinnan ja valtaamaan kaupungin vielä samana päivänä. Port-Lyautey:ssa maihinnousijat olivat epävarmoja sijainnistaan ja sen vuoksi toisen maihinnousuryhmän rantauttamista viivytettiin. Sillä välin puolustajilla oli aikaa järjestää toimivaa vastarintaa ja loppu maihinnousu jouduttiin suorittamaan tykistön avustuksella. Ilmavoimien tukemina liittoutuneet joukot etenivät ja saavuttivat hyökkäyksen päämäärän vastarinnasta huolimatta. Fedalan seudulla sää haittasi maihinlaskuja. Liittoutuneet pääsivät kuitenkin rannalle ja saivat vielä samana päivänä (8. marraskuuta) turvattua asemansa rantavyöhykkeellä. 10. marraskuuta he piirittivät Casablancan ja kaupunki antautui. Ranskan Marokon laivasto oli tehty toimintakyvyttömäksi jo maihinnousun alkaessa. Samaan aikaan Operaatio Torchin kanssa saksalaiset valloittivat Tunisian huolimatta ranskalaisten vastustuksesta.

Tunisian taistelut 17. marraskuuta 1942 – 13. toukokuuta 1943

Marraskuussa 1942 akselivaltojen tilanne näytti erittäin huonolta. Montgomeryn sotilaat etenivät idästä ja Eisenhowerin komentamat joukot valloittivat Marokon ja Algerian. Tripolitanian aavikolla kahden rintaman taistelu olisi ollut akselivaltojen joukoille mahdotonta, joten heidän oli saatava parempi puolustusasema seuraavien kuukausien taisteluita varten. Vuoristoista vain muutaman solan läpäisemää Tunisiaa oli helppo puolustaa. Saksalaiset ja italialaiset joukot ottivat haltuunsa 10. marraskuuta 1942 Tunisian ranskalaisilta joukoilta.

Liittoutuneet aloittivat 25. marraskuuta ensimmäisen hyökkäyksen Tunisiassa, minkä tavoitteena oli Tunisin ja Bisertan kaupunkien valtaaminen. Joukot etenivät itään, mutta eivät onnistuneet tavoitteissaan, saksalaiset pysäyttivät heidät. 1. joulukuuta 1942 saksalaiset aloittivat vastahyökkäyksen, jolla he työnsivät amerikkalaiset takaisin 25. päivän asemiin. 22. joulukuuta liittoutuneet hyökkäsivät taas, mutta heidät lyötiin takaisin. Sitten Tunisiassa alkoi noin kuukauden enimmäkseen taisteluton aika. Se loppui siihen, kun Rommelin Libyasta vetäytyvät joukot saapuivat Tunisiaan tammi-helmikuun vaihteessa. 30. tammikuuta he hyökkäsivät eräiden amerikkalaisjoukkojen kimppuun ja muutaman päivän kuluttua amerikkalaiset vetäytyivät Sbeitlan lähistölle ja rakensivat sinne puolustuslinjan. Kuitenkin saksalaiset hyökkäsivät seuraavalla viikolla ja amerikkalaisten linja murtui 16. helmikuuta. Saksalaiset valloittivat Sbeitlan seuraavana päivänä ja liittoutuneet pakenivat Algerian vastaisten vuorten solille. Koko Tunisia oli akselivaltojen hallussa. 19. helmikuuta saksalaiset hyökkäsivät liittoutuneiden asemien kimppuun Kasserinen solassa. Amerikkalaisten asemat luhistuivat parissa minuutissa ja saksalaiset valtasivat solan.

thumb|left|M3-panssarivaunun miehistöä Tunisiassa.