Venäjän oligarkit ovat venäläisiä erittäin varakkaita liikemiehiä, joilla on taloudellisen vaikutusvallan lisäksi myös poliittista vaikutusvaltaa. Oligarkit keräsivät miljardiomaisuutensa Neuvostoliiton romahtamisen myötä 1990-luvulla, kun valtion omaisuutta yksityistettiin. 2000-luvulla oligarkit ovat menettäneet valtaansa takaisin valtiolle. Oligarkki-nimitystä käytetään nykyisin kaikista Venäjän superrikkaista.Ericson 2011, s. 9–10.
Jeltsinin kaudella Yksityistäminen thumb|upright|Anatoli Tšubais, jonka johtaman Venäjän yksityistämisprojektin seurauksena oligarkit keräsivät omaisuutensa ja vaikutusvaltansa. Kun Neuvostoliitto kaatui vuoden 1991 lopulla, sen suurimmassa tasavallassa Venäjällä pantiin välittömästi käyntiin joukko perustavia uudistuksia. Elokuun 1991 ja elokuun 1992 välillä maassa siirryttiin hyvin pikaisesti markkinatalousjärjestelmään: kommunismi kumottiin, vapaa hinnoittelu otettiin käyttöön ja suuri osa taloudesta yksityistettiin. Maassa ei kuitenkaan ollut valvovia viranomaisia.Ericson 2011, s. 18–19.
Venäjän kehittymättömän markkinatalouden pioneereja olivat tulevat oligarkit, jotka tarttuivat salamannopeasti uusiin mahdollisuuksiin. Oligarkit olivat aloittaneet toimintansa jo Neuvostoliiton aikana, perestroikan alkuvaiheessa. Jotkut heistä olivat nuoria yrittäjiä, jotka myivät palveluja ja toivat maahan ulkomaisia tuotteita. Aluksi he perustivat yksinkertaisia osuuskuntia. Kun rahamarkkinoiden vapauttaminen mahdollisti pankkien perustamisen, ansaintamahdollisuudet moninkertaistuivat. Liikemiehet alkoivat kilpailla houkuttelevista kauppasopimuksista ja valtion raaka-aineyhtiöistä, ja he perustivat sanomalehtiä ja televisiokanavia. Muutaman vuoden kuluessa Venäjän bisneseliitti oli hankkinut niin paljon pääomaa, infrastruktuuria ja kontaktiverkostoa, että he pystyivät osallistumaan maailman suurimpaan joukkoyksityistämiseen. Venäjän duumalla ei ollut valtaa, ja presidentti Jeltsiniä määräilivät liikemiehet, joilla oli omaisuutensa ansiosta nyt runsaasti vaikutusvaltaa.
Elokuussa 1992 Venäjän yksityistämisprojektin johtaja Anatoli Tšubais halusi luoda ostovoimaa tekemällä koko kansasta osakkeenomistajia ja osallisia Venäjän teollisuuskakusta. Kaikille Venäjän kansalaisille luvattiin kahden vuoden kuluttua yksityistämiskuponki, niin sanottu voucheri. Moni tuleva oligarkki tajusi kuponkien mahdollisen arvon ja osti niitä itselleen. Kahdessa vuodessa yli 100 000 valtionyhtiötä yksityistettiin.Ericson 2011, s. 33–34.
Nomenklatuuraoligarkit thumb|left|150px|Viktor Tšernomyrdin oli Neuvostoliiton kaasuteollisuudesta vastaava ministeri ja yksi ensimmäisistä oligarkeista. Ensimmäiset dollarimiljardöörit Venäjälle tulivat jo Neuvostoliiton loppuvaiheissa. Parhaat lähtöasemat markkinatalouden ensi merkeistä hyötymiseen oli niillä, joilla oli vaikutusvaltainen virka kommunistisessa puolueessa. Nämä ”nomenklatuuraoligarkit” eivät saaneet suurta palkkaa, mutta he pystyivät valtuuksiensa avulla kohtelemaan Venäjän taloutta ikään kuin se olisi heidän yksityistalouttaan. He hyödynsivät eroa, joka vallitsi Venäjän alhaisten, kiinteiden hintojen ja ulkomaisten markkinaehtoisten hintojen välillä. Puoluetaustan merkitys säilyi Neuvostoliiton romahduksen jälkeenkin, sillä vanha hierarkia säilyi Venäjän valtionhallinnossa.Ericson 2011, s. 44–45.
Merkittävimpiä nomenklatuuraoligarkkeja olivat Viktor Tšernomyrdin, Rem Vjahirev ja Vagit Alekperov, jotka kaikki keräsivät paljon varallisuutta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tšernomyrdin oli kaasuteollisuudesta vastaava ministeri Neuvostoliitossa. Hän toteutti kaikkein laajimman yksityistämisen, kun kaasuministeriöstä tehtiin valtionyhtiö Gazprom. Vjahirevista tuli Gazpromin toimitusjohtaja, ja hän johti yhtiötä kuin omaa yritystään. Hänen Gazprom-osakkeidensa arvo oli vuonna 2000 jo satoja miljoonia euroja. Alekperov nimitti itsensä energiayhtiö Lukoilin toimitusjohtajaksi.Ericson 2011, s. 45–47.
Yrittäjäoligarkit Suurin osa 1990-luvun suurista oligarkeista oli ”yrittäjäoligarkkeja”, joiden tausta oli toisenlainen kuin nomenklatuurasta ponnistavilla liikemiehillä. He pystyivät ansaitsemaan rahaa ilman työtä, koulutusta tai alkuomaa 1980-luvulla vallinneen kahden erilaisen talousjärjestelmän välisessä saumassa. He olivat nuoria ja röyhkeitä, vahvasti eteenpäin pyrkiviä miehiä.Ericson 2011, s. 70–71. Moni Venäjän yrittäjäoligarkki on etniseltä taustaltaan juutalainen, joille kommunistipuolueessa eteneminen tai korkeaan asemaan yhteiskunnassa pääseminen oli vaikeaa. He menestyivät sen sijaan harmaassa taloudessa ja olivat sen vuoksi Venäjän ainoiden kapitalistien joukossa, kun kapitalismin aika alkoi.Ericson 2011, s. 71.
Kun pienimuotoinen liiketoiminta tuli vuoden 1987 osuustoimintalain myötä lailliseksi, nuoret liikemiehet ymmärsivät markkinoita ja hyödynsivät uusia olosuhteita. He alkoivat myydä haluttuja tavaroita ja palveluja, joita he toivat maahan ja myivät hyvällä katteella. Aluksi tuotteet olivat savukkeita, farkkuja ja lp-levyjä, myöhemmin tietokoneita ja videonauhureita. Yritysten käyttämien paperiruplien ja oikeiden ruplien vaihtosuhdetta oli helppo käyttää hyväksi. Yksi ensimmäisistä ruplan arvon vaihtelujen hyväksikäyttäjistä oli Mihail Hodorkovski. Myös kontaktit poliittisen vallan kanssa olivat yrittäjäoligarkeille tärkeitä.Ericson 2011, s. 72–74.
thumb|upright|Venäjän rikkain mies Mihail Hodorkovski vuonna 2001 ennen pidättämistään. Käsitteen oligarkia, ’harvainvalta’, otti Venäjällä käyttöön Mihail Hodorkovski vuonna 1992, kun hänen pankkinsa Menatep tarjosi palveluja ”rahoituksen ja teollisuuden oligarkeille”, joilla oli omaisuutta vähintään kymmenen miljoonaa dollaria. Hodorkovskin mukaan tärkein menestystekijä tuolloin oli ”löytää ja hyödyntää laillisia porsaanreikiä”. Valtiovallan edustajat eivät välittäneet juridisista rikkeistä vaan keskittyivät haalimaan itselleen omaisuutta. Oligarkeista suurin, Boris Berezovski onnistui yhdistämään henkilökohtaiset suhteet suuressa valtionyhtiössä työskentelevään punajohtajaan ja pääsyn Venäjän ulkopuolisiin rahoituskanaviin. Hänen liikekumppaninsa oli autonvalmistajajätti AvtoVAZia johtanut Vladimir Kadannikov, ja he pystyivät nyhtämään yhtiön voitot itselleen.Ericson 2011, s. 78.
Koska Neuvostoliiton osuuskuntalaki antoi kaikille mahdollisuuden perustaa pankkeja, Neuvostoliitossa oli maan romahduksen aikaan jo lähes 1 400 uutta pankkia. Pankit tekivät helposti voittoa lainaamalla keskuspankilta rahaa ja käyttämällä inflaatiota hyväkseen. Yrittäjäoligarkit lainasivat pankkeihinsa rahaa rajalliseksi ajaksi, antoivat ne joksikin aikaa valtionyrityksille ja palauttivat ne valtiolle. Kun ruplan arvo oli sillä välillä laskenut, erotus jäi oligarkin pankkiin. Tärkeintä oli päästä hoitamaan valtion tilejä ja todella isoja transaktioita. Valvontaelimien puuttuminen teki transaktiot helpoksi. Aleksandr Smolenski pääsi hoitamaan Kremlin tilejä, Berezovski Aeroflotin transaktioita, Vladimir Gusinski Moskovan kaupungin tilejä, Hodorkovski valtiovarainministeriön tilejä ja Vladimir Potanin tulliviranomaisen ja muutaman suuren vientiyhtiön transaktioita. Vaikka pankkitoiminnasta sai suuria voittoja, riskejä aiheutti järjestäytyneen rikollisuuden mukaantulo, ja kymmenet pankinjohtajat tulivat murhatuiksi.Ericson 2011, s. 79–81.
Kun yrittäjäoligarkit olivat saaneet pääomaa, suhteita ja infrastruktuuria, he ryhtyivät käymään kauppaa ulkomaille. Pankit laajenivat niin kutsutuiksi teollisuus- ja rahoituskonserneiksi, jotka tekivät ennakkomaksuja öljysopimuksista omalla tai lainatulla pääomalla. Valtion energiasopimuksista hyötyminen oli varma tie vaurastumiseen.Ericson 2011, s. 81–83.
Kun yrittäjäoligarkkien kassavarat ja kontaktit olivat kasvaneet siihen pisteeseen, että he pystyivät vilkuilemaan Venäjän kaikkein suurimpia yrityksiä, heidän välilleen alkoi syntyä ristiriitoja. Etenkin Berezovskista ja Gusinskista tuli veriviholliset. Kumppanuuksien solmiminen oli kuitenkin välttämätöntä, joten syntyi ryhmittymiä eli ”klaaneja”, joihin oligarkit ottivat ystäviään sijoittajiksi ja yritysjohtoon levittääkseen omistamista. Jokaisella heistä oli myös oma hyödyllinen avainhenkilö valtion turvallisuuspalvelussa.Ericson 2011, s. 88–93. Kilpaillessaan vielä yksityistettävänä olevasta valtion omaisuudesta ja havitellessaan osuuksia valtion budjetin rahavirroista oligarkit riitelivät vuonna 1994–1995 niin sanotussa kompromat-sodassa, jossa he mustamaalasivat toisiaan julkisuudessa omien mediakanaviensa kautta.Luukkanen 2008, s. 43.
thumb|upright|Vladimir Potanin, "lainaa osakkeita vastaan" -mallin ideoija. Vuonna 1995 kourallinen yrittäjäoligarkkeja sai haltuunsa Venäjän tärkeimmät luonnonvaroja valvovat valtionyhtiöt. Koska valtiolla ei ollut rahaa, Vladimir Potanin ideoi ”lainaa osakkeita vastaan” -mallin, jossa valtio lainasi rahaa yksityisiltä pankeilta käyttämällä vakuutena valtionyhtiöiden osakkeita. Kun valtio ei pystynyt maksamaan lainoja takaisin, pantatut osakkeet myytiin huutokauppamenettelyllä. Yrittäjäoligarkit rajasivat huutokauppaan osallistuneet muutamaan itsensä valvomaan pankkiin, eli huutokaupan voittaja oli aina kytköksissä pankkiin, joka alkuperäisen lainan valtiolle oli myöntänyt. Kaikki yhtiöt myytiin huutokaupassa hyvin halvalla, sillä oligarkit tekivät yhteistyötä keskenään. Tulevina vuosina joidenkin myytyjen yhtiöiden arvo monikymmenkertaistui. Potanin itse sai haltuunsa 38 prosenttia Norilski nikel -yhtiöstä, Hodorkovski 300 miljoonalla 80 prosenttia Jukosista ja Berezovski ja Roman Abramovitš 100 miljoonalla enemmistöosuuden Sibneftistä. Sen sijaan esimerkiksi Gusinski jäi kokonaan ilman, sillä häneltä puuttuivat sopivat kontaktit. Etukäteen järjestetyt huutokauppaprosessit näyttivät selvältä varkaudelta, ja Tšubais sai tammikuussa 1996 potkut saamansa arvostelun takia.Ericson 2011, s. 98–101.
Vaikka oligarkit saivatkin tärkeät valtionyhtiöt hyvin halvalla, niiden halpuus johtui osittain niiden huonosta kunnosta ja nopea arvonnousu siitä, että uudet omistajat nykyaikaistivat ne tuottaviksi. Yksityistämisestä seuranneista investointihankkeista oli tuloksena se, että monet suuryhtiöistä nousivat luonnonvarojen tärkeiksi tuottajiksi ja muuttuivat valtionavun vastaanottajista veronmaksajiksi.Ericson 2011, s. 126–127.
Oligarkit pelkäsivät kommunistien Zjuganovin voittavan heinäkuun 1996 presidentinvaalin ja kansallistavan oligarkkien omistukseensa saamat yhtiöt. He siirsivät riitansa taka-alalle ja solmivat Davosissa rauhan, ”Davosin paktin” ja päättivät tehdä yhteistyötä sen puolesta, että Jeltsin valittaisiin toiselle kaudelle. Gusinski ja Berezovski valjastivat suuret televisiokanavansa ja sanomalehtensä käymään vaalikampanjaa Jeltsinin hyväksi, ja muutkin yrittäjäoligarkit keräsivät kampanjaan rahoitusta. Itse vaalit olivat vapaat ja Jeltsin voitti ne selvästi. Sen myötä oligarkit säilyttivät vaurautensa ja olivat turvanneet pääsyn maan ehdottomaan valtakeskukseen. Gusinski sai uusia medialupia ja Potanin ja Berezovski virat uudessa hallituksessa. Sen lisäksi maan yksityistämistä saatiin jatkaa.Ericson 2011, s. 106–111.