pienoiskuva|Kuva Kitagawa Utamaron shunga-albumista Uta makura (kirjaimellisesti ’Tyynyn runot’), 1788, 25,4 × 36,9 cm, puupiirrospainokuva. British Museum, Lontoo. Kuva on yksi tunnetuimmista ja rakastetuimmista shungateoksista. Uta Makura oli ensimmäinen kustantaja Tsutaya Jūsaburōn ja Utamaron yhteistyönä julkaisemaa korkealaatuisten, huolella painettujen albumien sarjaa. Shunga tai shunga-e (, kirjaimellisesti ’kevään kuvat’) oli kuvataiteen genre japanilaisessa ukiyo-e-tyylisuunnassa Edo-kaudella. Shungalla tarkoitetaan erityisesti eroottisia ja usein avoimen pornografisia puupiirrostekniikalla toteutettuja painokuvia ja kuvakirjoja, vaikka myös shunga-maalauksia tunnetaan.Uhlenbeck 2005, s. 6, 11.
Genre syntyi ja kukoisti varsinkin Tokugawa-shōgunaatin hallintokaupungissa Edossa (nykyisin Tokio). Painokuvat olivat aikansa populaarikulttuuria. Shungan yleisöä olivat sekä miehet että naiset kaikista yhteiskuntaluokista.Harris 2010, s. 218–220. Lähes jokainen ukiyo-e-mestari suunnitteli uransa aikana shunga-kuvia, sillä niitä ostettiin paljon, usein paremmalla hinnalla kuin muita puupiirroksia.Harris 2010, s. 233. Shungassa kuvattiin tavallisten kaupunkilaisten seksuaalista kanssakäymistä usein humoristisella tavalla. Lähes mikään seksuaalisuuden alue ei ollut vieras. Kuvat esittävät laajaa kirjoa erilaisia seksuaalisia asetelmia, tilanteita ja fetissejä.
Shunga menetti merkityksensä Meiji-kauden (1868–1912) aloittaneiden uudistusten jälkeen, kun Japaniin tuotiin länsimaista teknologiaa ja vaikutteita. Painokuvat eivät pystyneet kilpailemaan eroottisten valokuvien ja postikorttien kanssa. Japanin kiristyvä sensuuri johti shungan julkaisu- ja myyntikieltoon, ja myöhemmin kuvien tuhoamiseen. Japanissa asenteet shungaa kohtaan ovat lientyneet vasta 1900-luvun loppu- ja 2000-luvun alkupuolella.
Terminologia Japanin kielen sana shunga kääntyy kirjaimellisesti ’kevään kuvat’. ’Kevät’ oli Edo-kaudella yleinen kiertoilmaisu seksille ja erotiikalle. Shungalla tarkoitetaan yleisterminä aikakauden eroottisia painokuvia, painokuva-albumeita, kuvakääröjä ja kuvakirjoja.Harris 2010, s. 219.Seppänen, 2005. Edo-kauden Japanissa eroottisia kuvia kutsuttiin myös nimillä makura-e (’tyynykuvat’), warai-e (’naurukuvat’)Uhlenbeck 2010, s. 8. tai joskus nure-e (’märät kuvat’). Eroottisia kuvakirjoja kutsuttiin sanoilla enpon (’tyynykirjat’) tai shunpon (’kevään kirjat’).
Taustaa vasen|pienoiskuva|Hishikawa Moronobu: ’Nuori nainen ja alaston mies matolla’, 1680, 26,1 × 37,8 cm, arkki painetusta kirjasta, Rijksmuseum, Amsterdam. Shungan varhaisina edeltäjinä on pidetty kiinalaisia Muromachi-kauden (1336–1573) lääkintäoppaita ja Tang-kauden maalauksia. Japanissa varhaisia eroottisia kuvia tuotettiin ilmeisesti jo Heian-kaudella (794–1185). Ennen Edo-kautta eroottiset kuvat olivat nimellä emakimono tunnettuja jopa kymmenen metrin pituisia kuvakääröjä. Avattavien kääröjen vaakasuuntaiset silkille tai paperille maalatut kuvasarjat kertoivat hovin, samuraiden ja munkkien eroottisista seikkailuista ja skandaaleista. Ensimmäiset varsinaiset shunga-kuvakirjat julkaistiin Kiotossa 1650-luvulla. Ensimmäinen tunnettu signeerattu shunga-teos oli Hishikawa Moronobun kuvittama Edossa vuonna 1672 julkaistu kuvakirja.Uhlenbeck & al 2010, s. 16–17.
Edo-kausi pienoiskuva|Isoda Koryūsai: ’Kurtisaani ja iäkäs asiakas’ sarjasta Kaksitoista näkymää hienostuneesta Edosta, 1770–1775, 14,1 × 15,3 cm, Riksmuseum, Amsterdam. Shungan huippukaudella Tokugawa-shōgunaatin hallinnon aikana painotekniikan kehitys mahdollisti uudenlaisen massakulttuurin. Ukiyo-e-painokuvien yleisö oli erityisesti kaupunkilainen kauppiaiden ja käsityöläisten chōnin-luokka. Ukiyo-e oli aikansa populaarikulttuuria, jota ei pidetty taiteena.Bell 2004, s. 6.Carpenter 1998, s. 41.Marks 2010, s. 21. Alusta alkaen yksi tyylisuunnan tärkeimmistä genreistä oli eroottinen ja usein avoimen pornografinen shunga. Useimmat tunnetut ukiyo-e-mestarit suunnittelivat eroottisia kuvia. Uudet innovaatiot ja tekniset kokeilut levisivät ukiyo-e-kuviin usein juuri shungan kautta.Uhlenbeck 2005, s. 11.Seppänen, 2005.
Viranomaiset yrittivät sensuroida shungaa useaan otteeseen, vaikka kiellot eivät kohdistuneetkaan erityisesti shungaan. Kielloilla pyrittiin rajoittamaan ja sensuroimaan julkaisuja, joiden koettiin uhkaavan vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Jo 1661 shōgunaatti kielsi ensimmäisen kerran nimellä kōshokubon tunnettujen rienaavien kuvakirjojen julkaisemisen. Kielto tehosi daimioita eli lääninherroja ja samuraita pilkkaavaan kirjallisuuteen, mutta shungaa julkaistiin edelleen. Vuoden 1722 Kyōhō-uudistusten jälkeen viranomaiset alkoivat valvoa kaikkien uusien kirjojen julkaisua. Painotuotteet oli tarkistettava ja leimattava ennen julkaisua myyntiin. Shungan julkaiseminen jatkui kuitenkin ilmeisesti maanalaisena toimintana. Keisari Kōkakun kauden Kansei-uudistusten aikana 1790-luvulla shungan julkaisemista rajoitettiin jälleen. Onkin ilmeistä, että vaikka shunga oli ollut virallisesti kiellettyä, viranomaiset olivat katsoneet kuvien julkaisemista läpi sormiensa.
Meiji-kaudelta nykyaikaan Meiji-kaudella (1868–1912) avautuneeseen Japaniin tulvi länsimaisia vaikutteita. Painokuvat eivät lopulta pystyneet kilpailemaan valokuvien, eroottisten postikorttien ja modernin painotekniikan kanssa.Harris 2010, s. 220.Ishigami 2013, s. 46–48. Varhaisella Meiji-kaudella shungaa tuotettiin aluksi edelleen samoilla tekniikoilla kuin Edo-kaudella. Myös myynti jatkui ennallaan. Suhtautuminen shungaan muuttui kuitenkin vähitellen yhä kielteisemmäksi.Ishigami 2013, s. 17, 49-50. Shungan tuottaminen, myyminen ja lainaaminen kiellettiin jo 1870–1880-luvuilla, mutta kiellot ja rajoitukset kiristyivät huomattavasti Venäjän–Japanin sodan (1904–1905) jälkeen. Tuhansia kirjoja ja kuvia takavarikoitiin ja tuhottiin. Shungan myyjiä ja julkaisijoita pidätettiin.Ishigami 2013, s. 39–42, 45–46. Mitä ilmeisimmin shungaa pidettiin esimerkkinä vanhanaikaisesta kulttuurista, jonka oli tehtävä tietä modernille yhteiskunnalle. Samalla yhteiskunnan yleiset asenteet shungaa kohtaan muuttuivat kielteisemmiksi.Ishigami 2013, s. 43, 46.
Etenkin sukuelimiä kuvaavien eroottisten ja pornografisten kuvien levittäminen ja myyminen on ollut Japanissa virallisesti kiellettyä nykyaikaan saakka, vaikka sitä onkin usein katsottu läpi sormien. Kiellon seurauksena shungaa ei ole tunnustettu modernissa Japanissa eikä Shunga-kuvista ole järjestetty näyttelyjä samalla tavalla kuin länsimaissa.Uhlenbeck & al 2010, s. 11–12. 2000-lukuun mennessä suhtautuminen shungaan on kuitenkin vapautunut ja sitä pidetään yhä useammin yhtenä keskeisistä ukiyo-e-lajityypeistä.Uhlenbeck 2010, s. 12.
Shungan vaikutus näkyy myöhemmässä japanilaisessa kulttuurissa Shōwa- (1926–1989) ja Heisei-kausilla (1989–2019). Erityisen suoraan shunga on vaikuttanut hentai-yleisnimellä tunnettuihin tietokonepeleihin, anime-elokuviin ja manga-sarjakuviin, joiden sisältö on avoimen pornografista. Japanissa hentai tunnetaan nimellä jū hachi kin (kirjaimellisesti ’18-rajoitettu’).
Vastaanotto länsimaissa Monta Hayakawan ja C. Andrew Gerstlen mukaan länsimaiset vieraat Edo-kauden Japanissa vieroksuivat shungaa sen eroottisuuden vuoksi. Hayakawa siteeraa länsimaisten päiväkirjojen kuvauksia siitä, miten heille näytettiin japanilaisissa kodeissa shunga-kuvia.Hayakawa, 2013. Länsimaissa shunga-kuvat on 1900-luvun loppuvuosikymmeniin sekä 2000-luvun ensikymmeneen saakka unohdettu usein tarkoituksellisesti esimerkiksi Katsushika Hokusain ja Kitagawa Utamaron näyttelykatalogeista.
Yleisö pienoiskuva|Nainen lukee shunga-kirjaa ja masturboi. Tuntematon, todennäköisesti Meiji-kaudelta. Shungaa on pidetty usein nykyajan pornografian ja eroottisen kuvaston tapaan miesten tekemänä ja erityisesti kaupunkilaisen chōnin-luokan miehille suunnattuna.Seppänen, 2005. Lähteet eivät kuitenkaan tue näkemystä. Vaikka miehet olivatkin shungan pääasiallinen yleisö, myös naiset lukivat shungaa.Hayakawa 2013, s. 20–21, 25. Joidenkin arvioiden mukaan yli puolet shungan ostajista oli naisia.Harris 2010, s. 232–233. Painokuvien ohella on säilynyt yläluokkien häälahjoiksi tilaamia shunga-maalauksia, jotka eivät yksittäisinä kappaleina voineet levitä yhtä laajalle kuin suurina painoksina tuotetut puupiirrosvedokset. Tämä onkin todennäköisesti johtanut virheellisiin oletuksiin shungan yleisöstä.Hayakawa 2013, s. 27. Shungaa lukivat ja kuluttivat sekä naiset että miehet kaikista yhteiskuntaluokista. Samurait, chōninit ja kotirouvat omistivat shunga-kuvia.Hayakawa 2013, s. 17–19.
vasen|pienoiskuva|Katsukawa Shunchō: ’Rakasteleva pari läheisessä syleilyssä’, 1780–1800, 21,8 × 32,0 cm. Rijksmuseum, Amsterdam. Shunchōn kuvat ovat shunga-kuviksi poikkeuksellisen herkkiä ja aistillisia. Shunga on usein nähty esimerkkinä japanilaisen kulttuurin mutkattomasta suhtautumisesta seksuaalisuuteen. Edo-kaudella shungaa kutsuttiinkin usein nimellä warai-e, ’naurukuvat’.Ishigami 2013, s. 17. Useiden kirjallisten kuvausten ja päiväkirjamerkintöjen perusteella shungaa ei pidetty häpeällisenä ja myös naiset suhtautuivat shungaan mutkattomasti. Vaikka Shunga olikin virallisesti kiellettyä, sitä pidettiin luonnollisena, mutta yksityisyyteen kuuluvana osana elämää.Hayakawa 2013, s. 34.Ishigami 2013, s. 39. Länsimaisessa käsityksissä shungasta on kuitenkin ainakin osin kyse myös virheellisistä japanilaisten seksuaalista vapaamielisyyttä koskevista myyteistä.
Suurin osa shungasta myytiin Edon ulkopuolella. Myyjinä olivat kiertävät kauppiaat.Harris 2010, s. 230. Shungaa ei kuitenkaan hankittu pelkästään ostamalla. Edo-kauden lukijoilla oli käytössään laaja kiertävien kirjastojen verkosto, kashihonya. Kirjojen lainaajat kiersivät talosta taloon ja lainasivat myös shungateoksia pientä korvausta vastaan. Lainaajilla oli niiden suosion vuoksi aina valikoimissaan uusimmat kuvakirjat ja painokuvasarjat.Hayakawa 2013, s. 17.
Käyttötarkoitukset Länsimaiset tutkijat ovat myöhemmin esittäneet shungan käyttötarkoituksesta erilaisia teorioita. Varsinkin taiteentutkijat ovat väistäneet koko keskustelua ja käsitelleet shungaa pelkästään taiteena.Uhlenbeck 2005, s. 21. Shungaan liittyi uskomuksia. Samurait kantoivat mukanaan shunga-kuvia onnenamuletteina, joiden tarkoitus oli estää kuolema taistelussa. Talon, jossa oli shunga-kuvia, uskottiin olevan turvassa tulipaloilta.Hayakawa 2013, s. 17, 29.Harris 2010, s. 229. Toisaalta varakkaiden perheiden nuorille pareille annettiin usein häälahjaksi shunga-kuvia. Shunga-kuvat onkin nähty myös seksioppaina, vaikka ne kuvaavatkin usein käytännössä mahdottomia asentoja ja anatomiset yksityiskohdat ovat vahvasti liioiteltuja.Hayakawa 2013, s. 21.Harris 2010, s. 232–233.
Shunga oli kuitenkin myös seksuaalista materiaalia, jonka käyttötarkoitus oli yksinkertaisesti seksuaalinen kiihottaminen.Uhlenbeck 2005, s. 37. Tutkijat ovat perustelleet shungan yleisyyttä Edo-kauden yhteiskunnallisella järjestelmällä. Sankin kōtai oli järjestelmä, jonka pakottamina daimio-lääninherrat ja heidän tuhannet alaisensa asuivat vuorotellen maaseudulla ja hallintokaupungissa. Tämän lisäksi suuri osa Edon suurkaupungin asukkaista oli siirtotyöläisiä. Sekä naiset että miehet elivät pitkiä aikoja erossa puolisoistaan yksinäisinä ja seksuaalisesti turhautuneita.Uhlenbeck 2010, s. 12–13.
Tuotanto pienoiskuva|vasen|Aukeama nykyisin tunnetuimman ukiyo-e-kuvittajan Katsushika Hokusain kirjasta Kinoe no komatsu. Kuva tunnetaan myöhemmin annetulla nimellä Kalastajan vaimon haave. Esimerkki eläimistä shunga-kuvissa. Kyseessä on usein – myös Hokusain kuvassa – asetelma, joka on lähempänä fantasiaa kuin realismia. 1814, 18,9 × 26,6 cm. British Museum, Lontoo.