Pekka Reino Laurila (13. marraskuuta 1927 Helsinki – 20. syyskuuta 2007 Tampere) oli suomalainen arkkitehti, joka suunnittelijan uran lisäksi toimi apulaisprofessorina Tampereen teknillisessä korkeakoulun arkkitehtuurin osastolla.
Laurila kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisessa lyseossa 1945, valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1955 ja tekniikan lisensiaatiksi samassa paikassa 1972. Lisää oppia ja näkemystä hän hankki tekemällä opintomatkoja useaan Euroopan maahan. Pekka Laurila avioitui 1954 arkkitehti Aino Tandefeltin kanssa ja he perustivat Arkkitehtitoimisto Aino ja Pekka Laurilan, jonka osakkaana Pekka Laurila oli 1957–1974. Suunnittelutyön ohessa Laurila työskenteli Teknillisessä korkeakoulussa assistenttina 1955–1958 ja Taideteollisen oppilaitoksen erikoisopettajana 1959–1963. Arkkitehti-lehden päätoimittajana hän toimi 1960–1966.
Tampereen teknillisen korkeakoulun erikoisopettajana Laurila työskenteli 1970–1972, virkaa toimittavana apulaisprofessorina 1972–1974 ja apulaisprofessorina 1974–1985. Korkeakoulun arkkitehtuurin osaston johtajana hän oli 1976–1985. Laurila jäi työkyvyttömyyseläkkeelle 1985.
Luottamustoimia Laurilalla oli vuosien varrella useita. Hän oli Suomen taideteollisen yhdistyksen johtokunnan jäsen 1961–1972, valtion rakennustaidelautakunnan jäsen 1964–1968, valtion rakennustaidetoimikunnan sihteeri 1968–1971, Helsingin julkisivutoimikunnan jäsen 1968–1971, rakennuskulttuuritoimikunnan jäsen 1967–1978 ja Rakennustaiteen seuran edustajiston jäsen 1974–1976. Hän vaikutti myös Yhdyskuntasuunnittelun jatkokoulutuskeskuksen neuvottelukunnassa ja Suomen Icomos-toimikunnassa ja hän toimi Pirkanmaan perinnepoliittisen yhdistyksen puheenjohtajana 1981–1985.
Pekka Laurila oli aktiivinen arkkitehti, suunnittelija, opettaja ja tutkija sekä yhteiskunnallinen keskustelija, joka perehtyi erityisesti kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin rakennuksiin. Hän puhui rakennushistoriallisten arvojen ja säilyttämisen puolesta aikana, jolloin niitä ei pidetty itsestäänselvyytenä. Tampereelle asetuttuaan hän oli tehdasmiljöiden ja vanhojen työväen asuinalueiden puolestapuhuja. Etenkin Pispala oli hänelle tärkeä. Hän muutti Pispalan Rinnekadulle 1970-luvun lopulla ja hän ja hänen korkeakoululaitoksensa suuntasivat tutkimuksiaan Pispalaan silloin, kun alueen asemakaavasta ja perusparannuksesta kamppailtiin. Laurila korjasi oman talonsa vaatimattomasti ja sulautui muutenkin tavallisten pispalalaisten seuraan kuin kuka tahansa muukin. Vaikka Laurilan eläkevuosia varjostivat monet vaivat, hän halusi silti osallistua julkiseen keskusteluun, kuten Finlaysonin tehdasalueella olleen värjäämön tapaukseen ja purkuun vuonna 2005.
Julkaisut Helsingin kaupungin sairaaloiden arkkitehtuurista, 1968 Rakennusten suunnittelun perusteet, 1970 Helsingin uusrenessanssiarkkitehtuuri, 1972 Kerrostaloasunnon kehitys Helsingissä 1860–1900, 1972 Rakennussuojelun perusteet, 1978
Laurila laati tutkimuksia ja piti esitelmiä Suomen 1800-luvun arkkitehtuurista ja rakennusten saneerauksesta.
Suunnittelutöitä Laurila laati entistämis- ja saneeraussuunnitelmat Loukion ja Meilahden kartanoihin sekä Hvitträskiin. Lisäksi hän suunnitteli asuin- ja kokousrakennuksia. Munkkiniemen kartanon 1965–1967 toteutetun entistystyön suunnittelivat Aino ja Pekka Laurila Helsinkiläisen Esplanadikappelin 1974–1976 suoritetun entisöinnin ja peruskorjauksen suunnittelivat Aino ja Pekka Laurila
Lähteet
Luokka:Suomalaiset arkkitehdit Luokka:Suomalaiset päätoimittajat Luokka:Vuonna 1927 syntyneet Luokka:Vuonna 2007 kuolleet