Adam Opel KG (3.12.1928 lähtien AG) oli vuodesta 1886 alkaen valmistanut polkupyöriä (myyty NSU:lle 15.2.1937), joiden rinnalla yhtiö aloitti moottoripyörien valmistuksen vuonna 1901. Valmistus jakautuu kolmeen periodiin. Ensimmäinen periodi käsitti vuodet 1901-1907, ja se päättyi vapaaehtoisesti moottoripyörien ylitarjontatilanteen vuoksi. Toinen periodi käsitti vuodet 1919-1925, jolloin yritys valmisti Saksalle vaikean aikakauden vuoksi pääasiassa kevyitä ja edullisia moottoripyöriä. Tuotannosta luovuttiin, kun Opel KG:n muiden toimihaarojen (polkupyörät ja moottoriajoneuvot) liukuhihnavalmistuksen ja hyvän kysynnän vuoksi sen kapasiteetti ei riittänyt moottoripyörähaaran ylläpitämiseen. Kolmas ja viimeinen periodi käsitti vuodet 1928-1930, jolloin Adam Opel KG valmisti kahta 500 cm³-versiota edistyksellisestä ja hintavasta, alumiinirunkoisesta Opel Motoclub-mallista. Tuotanto ulkoistettiin, kun osakeyhtiöksi 3.12.1928 muutetun Adam Opel AG:n osakekanta myytiin General Motors-yhtiölle. Opel-moottoripyörillä saavutettiin kahden ensimmäisen periodin aikana menestystä kilpailutoiminnassa, jonka primus motor oli Fritz_von_Opel.
Opel-moottoripyörät periodilla 1901-1907 Opel ryhtyi vuosisadan vaihteen ylitarjonnan vuoksi valmistamaan polkupyörien ohella paitsi automobiilejä myös toisena tukijalkana moottoripyöriä. Toiminta alkoi ensin vuodesta 1901 lähtien myymällä Laurin&Klement-moottoripyörää Opel-nimellä, mutta jo vuonna 1902 sen rinnalle tuli Opelin ensimmäinen, polkupyörän kaltainen oma Motorzweirad Modell 1-niminen moottoripyörä 1¾-2 hevosvoiman yksisylinterisellä nelitahtimoottorilla: kyseisellä mallilla Opelin Itävallan edustaja Otto Beyschlag voitti 100 kilometrin kilpailun vastustajiaan pienimmällä polttoaineen kultutuksella. Ensi mallia seurasi jo samana vuonna 1902 uudistettu Modell 2, missä polttoainesäiliö oli sijoitettu polkupyörärungon yläputken alle. Sen moottoria sai 100 markan lisähinnasta jo 2¼-2¾ hevosvoiman teholla, ja jatkuvaa seoksen säätämistä vaativan haihdutuskaasuttimen sijaan siinä oli tasaisen seoksen tuottava suutinkaasutin. Vuonna 1903 jo vuonna 1893 Wienissä perustettu yhteisyritys Opel & Beyschlag tarjosi yksisylinterisen 2 hevosvoiman moottorin kardaanivedolla (kenties ensimmäinen lajiaan moottoripyörässä), jonka rinnalle tuli vielä samana vuonna V2-moottori 3½ hevosvoimalla ja myöskin kardaanivedolla l. Moto Cardan -nimisenä: kumpikin oli lisämaksusta saatavilla 1-vaihteisen sijaan 2-vaihteisena, ja niitä myytiin pieniä määriä myös Saksassa. Vuonna 1904 teho nousi magneettosytytyksellä varustetun sivuventtiilimoottorin 2 ¼ hevosvoimaan: moottorin öljysäiliö sekä akku ja sytytyspuola oli sijoitettu erillisiin osastoihinsa polttoainesäiliön yhteyteen. Moottoripyörien runko madaltui mutta kasvoi samalla pituutta aluksi käytettyihin , toki vahvistettuihin polkupyörärunkoihin verrattuna, ja tarvikkeena siihen saattoi lisätä istuimen matkustajalle, mikä sijaitsi tarakan paikalla: kuljettajan istuin siirtyi polkupyöräsatulaa taaemmas, minkä vuoksi myös ohjaustanko piteni tiller-tyyppiseksi. V2-mallin rinnalle syntyi vuonna 1906 myös 2-sylinterinen twin-moottori 3½ hevosvoimalla - ainoa lajiaan Opel-moottoripyörien historiassa - missä oli jo nykyaikainen kitkakytkin, tukeva esiin taitettava seisontatuki sekä svingijousitus etupyörällä. Myös moottoripyörät käyttivät automobiileista tuttua (kuva: Doktorwagen) Opel-skriptimerkkiä. Vuonna 1907 moottoripyörämarkkinat ajautuivat kovan kilpailun vuoksi vaikeaan menekkikriisiin, jolloin kysynnän sakatessa tuo toimiala tuli Opelille kannattamattomaksi: automobiilien myynnin vetäessä Opel päätti lakkauttaa moottoripyörien tuotannon väliaikaisesti.
Rüsselsheimin tehtaalla syttyi tuhoisa tulipalo yöllä 19.-20.8.1911, minkä syttymissyytä ei pystytty selvittämään. Palon jälkeiset korjaustyöt maksoivat 3-4 miljoonaa Mark:ia, mikä tuolloin oli käsittämättömän suuri summa . Yövartijat olivat juuri lopettaneet työnsä, kun Opel-tehtaan vanhimmassa osassa pääsi tuli irti, mahdollisesti siellä sijainneessa niklaamossa: tiiviisti rakennetulla tehdastontilla palo levisi nopeasti muihinkin rakennuksiin, vaikka sammutustöihin osallistui paitsi lähialueen palokuntia, myös sotaharjoitusten vuoksi sattumalta alueella ollut kenttätykistö-rykmentti . Kuriositeettina Opel oli juuri saavuttamassa miljonan ompelukoneen valmistusmäärän, ja siksi merkkipaalusta puuttumaan jääneet 10 kappaletta valmistettiin vielä ennen kuin tämä toimintahaara lopetettiin. Tehdasalue rakennettiin kokonaan uudelleen ennätysajassa niin, että se voitiin vihiä käyttöön jo yhtiön perustamisen vuoden 1912 vuosipäivänä (kuva 1912 korjatusta ja uudistetusta tehtaasta). Uudistettu mp-mallisto oli suunnitteilla vuosina 1913/1914, mutta maailmansodan syttymisen vuoksi sen tuotanto ei voinut alkaa.
Opel-moottoripyörät periodilla 1919-1925 pienoiskuva|vasen|1919-1924 miesten Opel Motorfahrrad Moottoripyörien valmistusta voitiin jatkaa vasta sodan jälkeisten, Saksalle vaikeiden vuosien 1919-1925 ajan polkupyörällä, mikä oli varustettu takapyörään vaikuttavalla 140 cm³ 1,1 hevosvoiman apumoottorilla: sen nimi oli ytimekkäästi Motorfahrrad l. moottoripolkupyörä (kuva). Näennäinen polkupyörän runko oli tosiasiassa vahvistettu konstruktio saumattomasta teräsputkesta: porras yläputkessa teki tilaa satulan jousitukselle jotta istumakorkeus olisi sopivan matala, ja etupyörässä oli lyhyt svingi jousituksen kera. Moottoriketjun kireys säädettiin polkupyörästä tutulla epäkeskolla. Moottori oli kiinnitetty kolmesta pisteestä runkoon, ja se sijoitettiin taakse alas jotteivat sen öljyroiskeet tai noki likaisi käyttäjänsä vaatteita. Aluksi vain moottorin pakoventtiili oli ohjattu (tangon vivulla sen saattoi käynnistyksen helpottamiseksi lukita auki-asentoon, kunnes polkemalla oli saavutettu riittävä vauhti), kun taas imuventtiili avautui imutahdin paine-erolla joustaan vasten. Veto ei välittynyt kampi- vaan apumoottorin puolet hitaammin pyörivältä nokka-akselilta, mikä ratkaisu salli painon ja kustannustenkin säästön nimissä vaihteiston pois jättämisen. Hukkavoitelu toimi moottorin takaosasta esiin työntyvästä öljysäiliöstä (kuva; noin 0,2 litraa per 100 kilometriä) jonka alta avautui Y-muotoinen seisontatuki, ja bensiinille oli rakettimuotoinen säiliö yläputken alla (kuva; valinnaisesti säiliö sijaitsi satulaputken takana), minkä 3 litran tilavuus salli noin 120 kilometrin ajomatkan. Vuodenvaihteessa 1920/1921 Opel julkisti myös läpiastuttavan naisten mallin, missä moottori oli peitetty vaijerikorilla hameen likaantumisen välttämiseksi, ja moottorin vauhtipyörä sai suojapellin. Vuonna 1922 imuventtiili sai ohjauksen nokka-akselilta, jolloin moottorin teho nousi 1,6 hevosvoimaan, ja siihen lisättiin kytkin millä moottorin saattoi vapauttaa ja käyttää mopoa polkupyöränä. Viimeisille tuotantovuosille siihen lisättiin napavaihde sekä leveämmät lokasuojat.
Vuonna 1923 syntyi kilpailukokemusten mukaan Motorfahrrad-mallista muunneltu Opel Kleinkraftrad l. kevytmoottoripyörä myyntivuodelle 1924. Sen moottori oli pitkälti edeltäjän kaltainen 148 cm³ iskutilavuudella ja 2 hevosvoiman (0,554 verohevosvoiman) teholla, millä uusi malli saavutti Opel-esitteen mukaan 55-60 km/t nopeuden. Moottori oli nyt kuitenkin sijoitettu ratakilpureiden tavoin runkokehikkoon alas, ja suurten moottoripyörien tavoin muotoiltu polttoainesäiliö oli sijoitettu ylä- sekä väliputken väliin. Moottorin lohko oli uudessa mallissa alumiininen, veto otettiin edelleen nokka-akselilta, ja tarjolla oli 2-vaihteinen napavaihde. Ford_Model_T:n tavoin "asiakas sai valita minkä tahansa värin, kunhan se oli musta", ja edelleen Opel-museon kokoelmissa oleva prototyyppi sai Motoclub-mallia enteillen punaiset 28-tuumaiset renkaat. Aika oli otollinen uudelle kevytmoottoripyörälle, sillä hyperinflaation kausi oli päättynyt valuuttauudistukseen l. vakaan Rentenmark-rahan käyttöön ottoon. Opel oli kuitenkin vuonna 1923 siirtymässä polkupyörien liukuhihna-tuotantoon (vuonna 1922 kuukausivalmistus oli noin 200 polkupyörää, vuonna 1927 jo 4 000 pyörää), minkä avulla Opel nousisi vuosina 1923-1925 maailman suurimmaksi polkupyörien valmistajaksi: lupaavaa Kleinkraftrad-kevytmoottoripyörää valmistui polkupyörien ja sitten liukuhihnalla valmistetun Laubfrosch-autonkin suuren menekin vuoksi vain vähäisiä määriä, ja 12 kuukauden jälkeen kevytmoottoripyörän valmistus lakkasi Opelin muun tuotantokapasiteetin ollessa täydessä käytössä. Moottoripyörien tuotannon päättyessä väliaikaisesti vuonna 1925 Motorfahrrad oli kappalemääräisesti eniten valmistettu Opel-moottoripyörä.
Erikoismoottoripyörä Stayer-pyöräkilpailuihin Merkittävänä polkupyörien valmistajana ja niillä omalla tiimillä kilpailevana, myös polkupyörien nopeusennätysajoja varten Opel valmisti 1920-luvun alussa suuren, kahdesta kahden sylinterin ryhmästä muodostuvalla nelisylinterisellä 1,6-litraisella ja noin 30 hevosvoiman tehon tarjoavalla, pitkittäin asennetulla moottorilla varustetun vetopyörän Stayer-tyyppisiin ajoihin. Tällaisista oli järjestetty maailmanmestaruuskilpailu ensi kerran Yhdysvaltain Chicagossa jo vuonna 1893, joskin jo noin vuodesta 1820 lähtien oli järjestelty kilpailuja resiinan ja vahvojen, pitkiä kovavauhtisia matkoja kestävien (siksi stayer- l. pysyvä/kestävä-käsite) ratsuhevosten välillä. Aloitteen luoda vetomoottoripyörä oli tehnyt polkupyöräkilpailuissa menestystä niittänyt Fritz_von_Opel. Kyseessä oli suurin Opelin koskaan valmistama moottoripyörä.
Moottori oli varustettu yhdellä Solex-kaasuttimella, mikä toimitti seosta sylintereihin kuparisen imutorven kautta: kansi oli läpivirtaavaa mallia, ja pakokaasut poistuivat toiselta sivulta neljän viuhkamaisen kuparipakoputken kautta vaimentamattomina menosuuntaan vasemmalle. Erikois-kaasukahva oli varustettu tavallisen kahvan lisäksi hammaspyörällä, mihin kahvan saattoi lukita ylläpitämään ko. kilpailuissa tärkeää, hyvin tasaista nopeutta: näin avustettava polkupyöräilijä pystyisi pitämään etupyöränsä ajon aikana kiinni tuulikatveen kuulalaakeroidussa rullassa. Moottorin voima välittyi jakovaihteiston kautta molemminpuolisille, takapyörälle voimaa välittäviä nahkahihnoja käyttäville hihnapyörille, joista puun sijaan teräksiseen vasemmanpuoleiseen vaikutti pyörän ainoa, vaijeritoiminen jarru sekä seitsenlevyinen kuivakytkin. Moottoripyörän pitkä akseliväli oli tarkoituksenmukainen vakauden vuoksi. Kuljettajan satulan lisäksi seisten virkaansa toimittavalle avustajalle oli erillinen, reisille tukea tarjoava istuin tarakan kohdalla, ja Stayer-moottoripyörä oli varustettu tyypillisellä perän pystyllä peltilevyllä, minkä katveeseen syntyvällä alipainealueella pyöräilijä ajaisi etupyöränsä kiinni levyn takapuolelle kiinnitettyyn rullaan. Moottoripyörä oli varustettu suurikokoisilla lieverenkailla (710 x 90 edessä ja 760 x 90 takana). Polttoaine sijaitsi moottorin päälle sijoitetussa kuparisäiliössä, ja ohjaus tapahtui pitkälle taakse yltävällä tangolla. Belgialainen kilpapolkupyöräilijä Leon Vanderstuyft saavutti Opelin ZR3-erikoispyörällä (samankaltaisen, joskaan ei edellä mainitun Opel-moottoripyörän katveessa) vuonna 1928 maailmanennätysnopeuden peräti 122,771 km/t, mikä jäi ylittämättä vuosikymmenten ajan. Tämä suurikokoinen moottoripyörä on museoituna edelleen olemassa.
Moottoripyörien ratakilpailut 1920-luvulla