right|thumb|Afrikanriisin villimuodon levinneisyysalue. Kasvia viljellään myös tämän alueen ulkopuolella. Afrikanriisi (Oryza glaberrima) on tavallisen (aasialaisen) riisin eli viljariisin (Oryza sativa) ohella toinen riisien sukuun kuuluvista viljellyistä kasvilajeista. Se otettiin viljelykseen Länsi-Afrikassa noin 3000 vuotta sitten. Nykyisinkin sitä viljellään lähes yksinomaan Länsi-Afrikassa, ja sielläkin sen on yhä enemmän syrjäyttänyt runsassatoisempi ja maailmanlaajuisesti paljon merkittävämpi aasialainen riisi (Oryza sativa). Se muodostaa kuitenkin yhä noin 20 % Länsi-Afrikassa viljellystä riisistä. Aikoinaan afrikanriisiä on viljelty myös Pohjois-Amerikassa, varsinkin Etelä-Carolinassa, mutta siellä sen viljelys on nykyisin lähes täysin lakannut.
Afrikanriisi on kestävämpi kuin aasialainen sukulaisensa. Sillä on parempi vastustuskyky kasvitauteja vastaan, sen viljely vaatii vähemmän työtä ja siitä on paremmin Afrikan oloihin sopeutuneita muunnoksia. Sitä sanotaan täyttäväksi, ja sillä on sille ominainen pähkinämäinen maku. Kaiken kaikkiaan se kuitenkin muuntelee huomattavasti vähemmän kuin aasialainen sukulaisensa, eikä se ole yhtä sopeutumiskykyinen. Näistä syistä sen merkitys onkin jäänyt paikalliseksi, kun taas Oryza sativa on yksi koko maailman kaikkein tärkeimmistä viljelyskasveista. Afrikanriisiä viljellään kuitenkin myös kulttuurisista syistä; muun muassa diolojen perinteisen awasena-uskonnon kannattajat käyttävät sitä pyhissä menoissaan, ja Yhdysvalloissa se kuuluu Afrikasta saatuun perintöön.
Afrikkalainen ja aasialainen riisi eivät helposti risteydy keskenään, mutta nykyajan kasvinjalostajat ovat onnistuneet risteyttämään ne.
Historia thumb|Afrikanriisin viljelmiä Niger-joen varrella, jossa laji ensin otettiin viljelykseen. On erittäin todennäköistä, että ihmiset ovat aikoinaan ottaneet kaksi viljeltyä riisilajia viljelyksistään toisistaan riippumatta. Tähän viittaa se, että afrikanriisi on geneettisesti hyvin samankaltainen kuin Afrikassa villinä kasvava Oryza barthii, alkuperältään aasialainen (Oryza sativa) taas hyvin samankaltainen kuin Aasiassa villinä kasvava Oryza rufipogon, mutta nämä villit kasvit poikkeavat toisistaan geneettisesti paljon enemmän.
Oryza barthii kasvaa yhä villinä Afrikassa monenlaisilla avoimilla kasvupaikoilla. Sahara oli aikoinaan nykyistä kosteampi, ja Länsi-Saharassa oli useita nyttemmin kuivuneita järviä. Kun ilmasto kuivui, villi riisilaji vetäytyi ja todennäköisesti kehittyi vähitellen viljelyskasviksi, kun se enenevässä määrin tuli riippuvaiseksi ihmisten suorittamasta kastelusta. Syvemmissä, pysyvämmissä vesissä kasvavat riisit kehittyivät jopa kelluviksi.
thumb|left|Tekstissä mainitut alueet Afrikanriisi domestikoitiin noin 3000 vuotta sitten Nigerin sisämaasuiston alueella nykyisessä Malissa. Sen viljely levisi laajalle Länsi-Afrikkaan. Afrikan itärannikollakin sitä on viljelty Sansibarin saaristossa.
Kuten kaikkien luonnonvaraisten heinäkasvien, myös Oryza barthiin jyvät varisevat kypsyttyään, mutta viljellyn afrikanriisin jyvät vain vähäisessä määrin.
pienoiskuva|left|Padot suojaavat riisipeltoja suolavedeltä; kasteluvesi huuhtoo pellolle mahdollisesti nousuveden aikana päässeen meriveden takaisin mereen. Tällaisia keinoja on jokisuistojen riisiviljelmillä käytetty ainakin 1400-luvulta saakka. Karabane, Senegal, 2008.
1400-luvun lopulla ja 1500-luvulla portugalilaiset purjehtivat Länsi-Afrikan rannikolle ja kirjoittivat, että alueella kasvoi runsaasti riisiä.
Portugalilaisissa lähteissä mainitaan falupo-, diola, landoma-, biafada- ja bainuk-kansojen viljelleen riisiä. André Álvares de Almada kirjoitti riisiviljelyksillä käytetyistä patorakennelmista, joista nykyäänkin muun muassa Carbanessa käytetty patojärjestelmä on kehittynyt.
thumb|right|Länsi-Afrikan patojen kaltainen pato Hamptonin plantaasilla Charlestonin piirikunnassa Yhdysvaltain Etelä-Carolinassa vuonna 2010. Viljelmä on kauan sitten hylätty ja metsittynyt.
Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan afrikanriisi kulkeutui Transatlanttisen orjakaupan yhteydessä. Brasiliaan se saapui todennäköisesti jo 1550-luvulla, Pohjois-Amerikkaan todennäköisesti 1600-luvun lopulla ja Yhdysvaltoihin vuonna 1784. Sen jyviä otettiin orjalaivoille mukaan muonaksi, ja jos niitä oli jäljellä vielä aluksen saapuessa määräsatamaansa, loput kylvettiin sen läheisyydessä maahan. Osa kuljetetuista orjista olikin tottuneita afrikanriisin viljelijöitä, ja orjakauppiaat käyttivät heidän riisinviljelytaitoaan hyväksi markkinoinnissa, sillä riisin korkea hinta teki siitä plantaasien omistajille hyvän tulonlähteen. Amerikkaan kuljetut afrikkalaiset edustivat hyvin monia kansoja ja heimoja, eivätkä he kaikki osanneet viljellä riisiä, mutta plantaaseilla sen viljely levisi kaikkialle ja afrikanriisistä tuli tärkein ravinnonlähde. Koska afrikanriisi sietää myös murtovettä, sitä voitiin viljellä myös jokien suistoalueilla, kuten sitä Afrikassakin viljeltiin merenrannalla Carabanessa.
On monia tarinoita siitä, miten riisi saapui Pohjois-Amerikkaan. Muun muassa kerrotaan erään orjan salakuljettaneen siemeniä hiuksissaan ja sen on kerrottu tulleen myrskyssä Etelä-Carolinaan ajautuneessa laivassa.
Vähäisessä määrin afrikanriisiä viljellään myös Brasiliassa, Guyanassa, El Salvadorissa ja Panamassa. On olemassa myös kotoperäisiä eteläamerikkalaisia riisilajeja, mikä vaikeuttaa sen tunnistamista, milloin afrikanriisi saapui millekin alueelle.
Tavallinen aasialainen riisi saapui Länsi-Afrikkaan 1800-luvun lopulla, ja 1900-luvun lopulla se oli jo pitkälti syrjäyttänyt kotoperäisen afrikanriisin. Kuitenkin afrikanriisiä käyttivät yhä jotkut väestöryhmät, jotka suosivat sitä sen maun vuoksi. Viljelijät saattavat kasvattaa afrikanriisiä omaksi ravinnokseen ja aasialaista riisiä myytäväksi, sillä afrikanriisi ei ole vientituote.
Vuoden 2007 ruoan hintakriisi johti pyrkimyksiin riisin tuotannon lisäämiseksi. Afrikan riisinviljelyalueet olvat yleensä elintarvikkeiden nettotuojia, minkä vuoksi hinnat lähtivät nopeaan nousuun. Yksi keino, jolla satoja yritettiin saada entistä suuremmiksi, oli uusien nerica-lajikkeiden ("New Rice for Africa") käyttöönotto. Ne oli jalostettu paikallisista riisikannoista 1990-luvulla ja saatettiin kauppaan 2000-luvun alussa. Tulokset ovat olleet vaihtelevia: nerica-lajikkeet ovat vähemmän kestäviä ja vaativat enemmän työtä. Nerica-lajikkeiden saamia tukia on myös arvosteltu siitä, että ne johtavat paikallisten muunnosten häviämiseen ja rajoittavat viljelijöiden riippumattomuutta.
Käyttö thumb|left|Syötäväksi kelpaamattomien akanoiden peittämiä afrikanriisin jyviä thumb|left|Sama riisi puituina (kokojyväistä ruskeaa riisiä)
Samallakin pellolla viljellään usein useita afrikanriisin muunnoksia, joiden sato kypsyy korjattavaksi eri aikaan. Täten suuren osan vuodesta voidaan syödä tuoretta satoa. Tuore, vastakorjattu riisi on kosteaa, ja sen jyvät paisuvat keitettäessä. Paistettuna riisi saa ruskeahkon värin, sillä sen leseet ovat sellaisenaan vihreitä mutta muuttuvat kuumennettaessa ruskeiksi.
Afrikanriisi voidaan valmistaa syötäväksi samaan tapaan kuin tavallinen riisikin, mutta sillä on erilainen pähkinämäinen maku, jonka vuoksi sitä suositaan useilla alueilla Länsi-Afrikassa. Afrikanriisin jyvät ovat usein väriltään punertavia. Joillakin lajikkeilla on voimakas aromi, toisilla kuten Carolina Goldilla sen sijaan ei lainkaan.
Afrikanriisiä käytetään myös lääkekasvina.
Ominaisuudet
Yleisesti ottaen länsiafrikkalaiset viljelijät pitävät afrikanriisiä vähemmän arvokkaana ja ovat siirtymässä viljelemään Oryza sativan lajikkeita.
Ulkonäkö Afrikanriisi on korkea kasvi. Tavallisimmin sen korkeus on alle 120 cm, mutta kelluvat lajikkeet voivat kasvaa jopa viiden metrin pituisiksi. Viimeksi mainitut voivat olla myös haaraisia, jolloin niiden ylempiin silmuihin saattaa kasvaa juuria. Afrikanriisillä on pieni päärynän muotoinen siemen, punertavat leseet ja vihreät tai mustat akanat. Sen kukinto on suora, yksinkertaisesti haarautuva huiskilo, ja sillä on lyhyet ja pyöreät kielekkeet. Nämä tuntomerkit eivät kuitenkaan sovellu lajin kaikkiin muunnoksiin, joista jotkut onkin vaikea erottaa tavallisesta (aasian)riisistä. Täydellä varmuudella asia on selvitettävissä vain geenitestillä.
Jyvien laatu Afrikanriisin jyvät ovat mureita.
Kestävyys Afrikanriisi on hyvin sopeutunut Afrikan ympäristöön. Se kestää sekä kuivuutta että syvää vettä ja veden syyden vaihteluja. Se kestää myös maaperän rautapitoisuutta, huonoa maaperää, ankaria ilmasto-olosuhteita ja viljelijöiden laiminlyöntejä paremmin kuin aasialainen sukulaisensa. Jotkin muunnokset myös kypsyvät nopeammin, ja ne voidaan kylvää suoraan pellolle, jolloin niiden taimilavoilla kasvatettuja taimia ei tarvitse uudestaan istuttaa, niin kuin riisin viljelyksessä yleensä joudutaan tekemään. Suurin osa viljelyksistä saa vetensä sateista, ja Most is rain-watered, and the soil is often not cultivated.
Voimakkaan kasvunsa ansiosta afrikanriisi pystyy tukahduttamaan rikkaruohot. Sillä on myös parempi vastustuskyky useita kasvitauteja ja tuholaisia vastaan, joita ovat esimerkiksi loissieni Magnaporthe grisea, kärpäslaji Orseolia oryzivora), sukkulamadot Heterodera sacchari ja Meloidogyne-lajit), virukset Benyvirus ja RYMV sekä kelminkukkien (Striga) suvun loiskasvit.
Sato ja käsittely Afrikanriisin jyvät varisevat yleensä enemmän kuin aasialaisten riisien, mahdollisesti sen vuoksi, koska se on domestikoitu myöhemmin. Kuitenkin muutamat afrikanriisin muunnokset varisevat yhtä vähän kuin aasialaiset muunnokset, mutta ne muodostavat poikkeuksen; keskimäärin noin puolet jyvistä varisee ja menee hukkaan. Tämän vuoksi sato on pienempi: jos afrikanriisin jyvät korjataan ja pannaan pussiin tähkät ennen niiden varisemista, niin että jyvät, jotka muutoin varisisivat, saadaan kootuksi pussiin, saadaan yhtä runsas sato kuin aasialaisestakin riisistä.
Muiden viljojen tavoin riisin korret saattavat katketa, kun tähkät ovat täysiä. Suuremman korkeutensa ja heikomman vartensa vuoksi afrikanriisin korsilla on muita viljoja suurempi riski katketa, joskin samasta syystä kasvi voi tulla toimeen myös syvässä vedessä, mikä helpottaa sadonkorjuuta. Jos afrikanriisi jää kokonaan veden alle, sillä on taipumus pidetä nopeasti, mikä ei ole edullista seuduilla, joissa esiintyy lyhytaikaisia tulvia, sillä se heikentää kasvia.
Afrikanriisin jyvät ovat mureampia kuin aasialaisen riisiä. Ne rikkoutuvat herkemmin teollisessa kiillotuksessa. Rikottua riisiä käytetään yleisesti Länsi-Afrikassa, ja joissakin sikäläisissä keittokirjoissa on reseptejä, joissa jyvät neuvotaan käsin rikkomaan. Suurin osa syödystä rikotusta riisistä on kuitenkin aasianriisiä, josta noin 16 % rikotaan ruoanvalmistuksessa.
Afrikanriisin genomi on sekvensoitu, ja se julkaistiin vuonna 2014. Tämä teki mahdolliseksi lähisukuisten lajien geneettisen ja myös fysiologisen vertailun, ja joidenkin geenien vaikutukset tunnistettiin.
Risteytymät
Afrikan- ja aasianriisi eivät helposti risteydy edes kontrolloiduissa olosuhteissa, ja silloinkin kun niin tapahtuu, risteymä on vain harvoin lisääntymiskykyinen. Siinäkin tapauksessa, että se on lisääntymiskykyinen, sen jälkeläisten lisääntymiskyky on yleensä alhainen. Guinean rannikolla on kuitenkin jo kauan viljelty muunnoksia, joiden geenitutkimus on osoittanut olevan alkuperältään näiden lajien risteytymiä.
Myöhemmin on vihreän vallankumouksen yhteydessä kehitetty niin sanotut NERICA-lajikkeet (New rice for Africa). NERICA-ohjelmassa suoritettiin yli 3000 risteytystä. Lajinsisäiset risteytykset ovat helpompia, ja afrikanriisistä onkin kehitetty lukemattomia lajikkeita, joista suurin osa tosin saattaa olla jo hävinneitä. Vastaavanlainen risteytymä kehitettiin Yhdysvalloissa vuonna 2011, ja parhaillaan tutkitaan mahdollisuuksia risteyttää afrikanriisi aasianriisin intialaisten muunnosten kanssa.
Lajikkeita
Afrikkalaisia lajikkeita